Raamatun näkökanta

Urheilun äärilajit – pitäisikö sinun ottaa riski?

”ENTISTÄ USEAMMAT OVAT NYKYÄÄN JÄTTÄNEET PENKKIURHEILIJAN ROOLIN JA RYHTYNEET ITSE HYPPÄÄMÄÄN LASKUVARJOLLA, KIIPEILEMÄÄN VUORILLA, MELOMAAN KAJAKILLA VESIPUTOUKSISTA JA SUKELTELEMAAN HAIDEN SEASSA.” (WILLOW GLEN RESIDENT -LEHTI)

TÄMÄ toteamus kuvailee yleistyvää suuntausta urheilussa. Esimerkiksi muodostelmahypyn, jääkiipeilyn, varjoliidon ja base-hyppyjen * suosion merkittävä kasvu osoittaa, että maailma on ihastunut riskien ottamiseen. Myös lumilautoja, maastopyöriä, rullalautoja ja rullaluistimia käytetään omien rajojen etsimiseen uhmaamalla jyrkimpiä vuoria ja korkeimpia kallioseinämiä ja yrittämällä tehdä mahdollisimman pitkiä hyppyjä. Time-lehdessä sanotaankin, että näiden niin kutsuttujen extreme-lajien – jotka ovat erittäin riskialttiita – kasvava suosio kertoo miljoonien ihmisten halusta käydä ”äärirajoilla, missä vaara, taito ja pelko yhdessä antavat niin viikonloppuharrastajille kuin ammattilaisurheilijoillekin tunteen omien rajojen rikkomisesta”.

Lajien suosion lisääntyminen on kuitenkin käynyt kalliiksi. Yhä useammat ihmiset loukkaantuvat, kun suhteellisen turvalliset urheilumuodot viedään äärimmäisyyksiin. Yhdysvaltojen ensiapuasemilla kävi vuonna 1997 aiempaan verrattuna yli 33 prosenttia enemmän rullalautailijoita, 31 prosenttia enemmän lumilautailijoita ja 20 prosenttia enemmän vuorikiipeilijöitä. Muiden urheilulajien kohdalla seuraukset ovat olleet vieläkin dramaattisempia, kuten äärilajeihin liittyvien kuolemantapausten määrän kasvu osoittaa. Näiden lajien kannattajat ovat kyllä selvillä vaaroista. Eräs vaarallista laskettelua harrastava nainen sanoo: ”Kuolema on kaiken aikaa taka-alalla mielessäni.” Eräs ammattilaislumilautailija tiivistää asian sanomalla: ”Jollet loukkaannu, et ole yrittänyt tarpeeksi.”

Miten kristityn pitäisi näiden tietojen valossa suhtautua tällaisiin lajeihin? Miten Raamattu voi auttaa meitä ratkaisemaan, tulisiko meidän osallistua niihin? Sen tarkasteleminen, miten Jumala  suhtautuu elämän pyhyyteen, auttaa vastaamaan näihin kysymyksiin.

Jumalan näkemys elämästä

Raamatussa sanotaan, että Jehova on ”elämän lähde” (Psalmit 36:9). Sen lisäksi että hän loi meidät, hän huolehti siitä, että voimme varmasti nauttia elämästä (Psalmit 139:14; Apostolien teot 14:16, 17; 17:24–28). On siksi järkevää päätellä, että hän odottaa meidän huolehtivan siitä, mitä hän on meille huomaavaisesti antanut. Israelin kansalle annetut lait ja periaatteet auttavat meitä ymmärtämään tämän.

Mooseksen laki vaati jokaista ryhtymään varotoimiin toisten elämän suojelemiseksi. Jollei näin tehty ja joku menetti henkensä, niin ihmistä, joka olisi voinut estää onnettomuuden, pidettiin verivelkaisena. Esimerkiksi talonomistajaa käskettiin rakentamaan uuden talonsa tasakatolle matala muuri tai kaide. Jollei hän tekisi siten ja joku putoaisi katolta ja kuolisi, talo joutuisi verivelkaan. (5. Mooseksen kirja 22:8.) Jos sonni äkkiarvaamatta puski jonkun kuoliaaksi, sonnin omistajaa ei pidetty vastuullisena. Toisaalta jos sonni tiedettiin vaaralliseksi eikä omistaja varoituksista huolimatta pitänyt sitä asianmukaisesti vartioituna, omistajaa pidettiin verivelkaisena ja hänet voitiin surmata, jos sonni tappoi jonkun. (2. Mooseksen kirja 21:28, 29.) Koska Jehova pitää elämää kallisarvoisena, hänen laissaan korostettiin elämän säilyttämistä ja suojelemista.

Jumalan uskolliset palvelijat ymmärsivät, että nämä periaatteet soveltuivat yhtä lailla riskien ottamiseen. Eräässä Raamatun kertomuksessa Daavid ilmaisi halunsa juoda ”vettä Betlehemin vesisäiliöstä”. Betlehem oli tuolloin filistealaisten vallassa. Kuultuaan Daavidin pyynnön kolme hänen sotilastaan tunkeutui filistealaisten leiriin, otti vettä Betlehemin vesisäiliöstä ja toi veden Daavidille. Miten Daavid reagoi? Hän ei juonut sitä vaan vuodatti sen maahan ja sanoi: ”Minusta on Jumalani kannalta mahdotonta ajatella tehdä tätä! Näiden miesten vertako minä joisin heidän sielunsa uhalla? Sillä sielunsa uhalla he toivat sen.” (1. Aikakirja 11:17–19.) Daavidista oli mahdotonta ajatella, että hän vaarantaisi elämää omien mielitekojensa tyydyttämiseksi.

Jeesus suhtautui samalla tavoin, kun Panettelija ilmeisesti näyssä houkutteli häntä hyppäämään temppelin sakaraharjalta, jotta nähtäisiin, estäisivätkö enkelit häntä loukkaamasta itseään. Jeesus vastasi: ”Et saa panna Jehovaa, Jumalaasi, koetukselle.” (Matteus 4:5–7.) Sekä Daavid että Jeesus tajusivat, että Jumalan silmissä oli väärin ottaa tarpeettomia, hengenvaarallisia riskejä.

Nämä esimerkit mielessämme saatamme ihmetellä: Missä kulkee äärimmäisyyksiin menevien tai vaarallisten urheilulajien raja? Koska myös tavallinen, sinänsä vaaraton virkistäytyminen voidaan viedä äärimmäisyyksiin, niin mistä voimme tietää, kuinka pitkälle voi mennä?

Onko se riskin arvoista?

Minkä tahansa harkitsemamme lajin rehellinen arviointi auttaa löytämään vastauksen. Voisimme esimerkiksi kysyä itseltämme: Miten paljon tässä urheilulajissa tapahtuu onnettomuuksia? Olenko saanut riittävästi valmennusta tai onko minulla tarpeelliset suojavarusteet vahinkojen välttämiseksi? Mitä tapahtuu, jos kaadun tai arvioin hypyn väärin tai jos suojavarustus pettää? Olisiko vahinko vähäpätöinen, vai voisiko se aiheuttaa vakavan loukkaantumisen tai kuoleman?

Tarpeettomien riskien ottaminen virkistäydyttäessä voi vahingoittaa tosi kristityn kallisarvoista suhdetta Jehovaan samoin kuin vaikuttaa siihen, onko hän kelvollinen ottamaan vastaan erikoisetuja seurakunnassa (1. Timoteukselle 3:2, 8–10; 4:12; Titukselle 2:6–8). Silloinkin kun on kyse virkistäytymisestä, kristityt tekevät epäilemättä hyvin ottaessaan huomioon Luojan näkemyksen elämän pyhyydestä.

[Alaviite]