Olen kestänyt koettelemukset Jumalan voimassa

KERTONUT STEPAN KOŽEMBA

Eräänä huhtikuun alun yönä vuonna 1951 neuvostojoukkoja kuljettavat kuorma-autot ajoivat Ukrainassa sijaitsevaan kotikyläämme Stenjatiniin. Aseistautuneet sotilaat piirittivät ennalta valitut kodit ja veivät mukanaan kokonaisia Jehovan todistaja -perheitä ja kuljettivat heidät Siperiaan. Olin tuolloin 12 vuoden herkässä iässä ja ihmettelin, miksi noita ihmisiä kohdeltiin sillä tavoin ja miten he kestäisivät kokemansa kärsimyksen.

SYNNYIN Stenjatinin kylässä lokakuussa 1938. Äiti kuoli kaksi viikkoa sen jälkeen, ja isä menetti henkensä vuonna 1944 taistellessaan neuvostoarmeijassa Saksaa vastaan. Isän sisaret Olena ja Anna ottivat minut kasvatettavakseen.

Tunsin poikasena kylästämme monia Jehovan todistajia. He kertoivat aina tilaisuuden tullen minulle ja muille messiaanisesta Valtakunnasta. Aikanaan ystävystyin joidenkuiden todistajanuorten kanssa. Olin täysin ymmälläni, kun neuvostojoukot ottivat heidät kiinni ja karkottivat Siperiaan.

Kaikkia todistajia ei kuitenkaan ajettu pois. Kotimme lähellä asuva Stepan sai jäädä, koska muut hänen perheensä jäsenet eivät olleet todistajia. Hän oli minua kuusi vuotta vanhempi, ja kun olin lopettanut koulun, työskentelimme yhdessä puuseppinä. Hän tutki kanssani Raamattua kulloinkin saatavissa olevien Vartiotorni-lehtien avulla. Stepan palvelee nykyään tosi Jumalaa, Jehovaa, Virossa, ja hän oli innoissaan mennessäni kasteelle heinäkuussa 1956.

Ukrainassa jokainen Jehovan palvelija sai kokea vastustusta. Viranomaiset tekivät kotietsintöjä löytääkseen raamatullista kirjallisuutta, joten minulla täytyi olla useita paikkoja, joihin saatoin piilottaa sitä. Tätini Olena ja Anna, jotka olivat ortodokseja, eivät hyväksyneet sitä, että olin tekemisissä Jehovan todistajien kanssa, ja he jopa yrittivät saada minut katkaisemaan yhteyteni heihin. Toisinaan tunsin apostoli Paavalin tavoin olevani ’äärimmäisen, ylivoimaisen painostuksen alaisena’. Mutta suhteeni Jehova Jumalaan vahvisti minua kestämään kaikki koettelemukset. (2. Korinttilaisille 1:8; Filippiläisille 4:13.)

Kamppailuni puolueettomuuden säilyttämiseksi

Kaikki 18-vuotta täyttäneet nuoret miehet olivat velvollisia palvelemaan neuvostoarmeijassa. Raamatun tuntemukseni perusteella olin päättänyt pysyä puolueettomana maailmaan liittyvissä asioissa, mikä merkitsi sitä, että kieltäydyin liittymästä neuvostoarmeijaan (Jesaja 2:4; Johannes  17:14–16). Olena ja Anna kehottivat minua ryhtymään sotilaaksi, vaikka heidän oma veljensä, isäni, oli saanut surmansa sodassa.

Saatuani kutsuntapaperit menin paikalliseen sotilasesikuntaan ja selitin kantani. Minut pidätettiin saman tien, ja olin vangittuna sen aikaa, kun minua vastaan valmisteltiin syytteitä. Oikeudenkäynti tapahtui suljetuin ovin; päivämäärää ei kerrottu edes tädeilleni. Annoin tuomarille, syyttäjälle ja kahden hengen valamiehistölle perusteellisen todistuksen. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua istunto oli ohi. Sain viisi vuotta vankeutta, ja sen jälkeen minulta evättäisiin vielä viideksi vuodeksi joitakin kansalaisoikeuksia.

Vankeusrangaistukseni kärsiminen

Oikeudenkäynnin jälkeen jouduin Lvivin vankilaan. Niinä kolmena kuukautena, jotka istuin vankilassa ennen työleirille siirtämistä, en voinut olla yhteydessä toisiin kristittyihin. Minulla ei liioin ollut Raamattua eikä raamatullista kirjallisuutta. Pysyin kuitenkin hengellisesti toimeliaana todistamalla toisille vangeille, joiden oli vaikea ymmärtää armeijasta kieltäytymistäni. Noina kuukausina minua tuki se, että olin tutkinut henkilökohtaisesti ennen vankeuteen joutumista. Tämä kokemus opetti minulle arvokkaan läksyn: henkilökohtainen Raamatun tutkiminen auttaa kokoamaan hengellisen varaston, joka antaa meille voimia vastoinkäymisten kohdatessa. (Johannes 14:26.)

Huhtikuussa 1958 minut siirrettiin lähelle Dnipropetrovskia työleiri 21:een, yli 700 kilometrin päähän kotoa, ja siellä suoritin vankeusrangaistukseni loppuun. Nousimme ylös aamulla kello 6.00, ja aamiaisen jälkeen meidät ahdettiin kuorma-autoihin ja vietiin työhön noin 50 kilometrin päähän leirin ulkopuolelle. Työskentelimme kahdeksan tuntia rakennuksella, ja yöksi meidät tuotiin takaisin leiriin.

Yövyimme parakeissa, joissa kussakin oli satakunta vankia. Ruoka oli surkeaa ja elinolot spartalaiset, mutta sain sentään iloita kahden muun samassa parakissa olevan todistajan toveruudesta. Kukin meistä yritti tietoisesti rohkaista toinen toistaan. Myös uskonveljien seura on siis eräs keino, jolla Jehova voimistaa palvelijoitaan ahdingossa (2. Korinttilaisille 7:6).

Leirillä oli kaikkiaan 12 todistajaa. Joillakuilla heistä oli leirin ulkopuolella sukulaisia, jotka salakuljettivat meille Vartiotornin sivuja ruokapaketteihin piilotettuina. Vartijat avasivat useimmat paketit ja tarkastivat niiden sisällön ennen kuin ne annettiin meille, mutta paljastumisen välttämiseksi Vartiotornin sivut oli kääritty muoviin ja pantu hillotölkkeihin, joita vartijat eivät vaivautuneet aukomaan. Kun saimme kirjoitukset, jäljensimme ne käsin ja panimme ne kiertämään keskuudessamme.

Yritimme myös parhaamme mukaan saarnata Jumalan valtakuntaa, ja Jehova siunasi ponnistelumme. Tutustuin esimerkiksi Sergi-nimiseen vankiin, joka oli työskennellyt kirjanpitäjänä eräässä valtion omistamassa yrityksessä Itä-Ukrainassa. Kun työpaikalla oli havaittu petos, häntä oli pidetty syyllisenä ja hänet oli tuomittu kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Useat todistajat vankilassa tutkivat hänen kanssaan käyttäen apunaan mitä tahansa saatavilla olevaa lehteämme. Sergi osoitti vastakaikua totuutta kohtaan ja sanoi minulle viimein: ”Kun vapaudun leiriltä,  haluan, että minut kastetaan Jehovan todistajaksi!” Hän piti sanansa ja meni kasteelle pian vapautumisensa jälkeen. Hän palveli Jehovaa uskollisesti kuolemaansa saakka.

Roomalaiskirjeen 13. luku herättää hämmennystä

Pääsin vapaaksi tammikuussa 1963 ja palasin kotikylääni Stenjatiniin. Hyvin pian huomasin, että kaikki ei ollut kohdallaan paikallisessa Sokalin seurakunnassa. Ilmapiiri oli kireä. Mikä oli vialla? Mikä oli aiheuttanut tällaisen erikoisen tilanteen?

Neuvostoviranomaiset olivat vuosien ajan yrittäneet kylvää Jehovan kansan keskuuteen eripuraa pidättämällä veljiä kuulusteluja varten ja vihjaamalla heille, että todistajia käytettiin Amerikan yhdysvaltojen etujen edistämiseen. Viranomaiset suosittelivat, että Neuvostoliiton todistajat muodostaisivat oman erillisen järjestönsä. Silloin todistajilla voisi heidän mukaansa olla hyvät suhteet valtioon ja he saisivat harjoittaa uskontoaan joutumatta kohtaamaan vainoa. Viranomaiset saivat tämän kaiken kuulostamaan houkuttelevalta.

Sitten englanninkielisessä Vartiotornissa 15.11.1962, joka ilmestyi ukrainaksi 1.7.1964, esitettiin uusi ymmärrys Roomalaiskirjeen luvusta 13. Olimme siihen saakka ajatelleet, että jakeessa 1 mainitut ”esivallat” olivat Jehova Jumala ja Jeesus Kristus, mutta Vartiotornissa sanottiin, että ”esivallat” edustivatkin todellisuudessa maallisia hallituksia ja että ne olivat ”suhteellisissa asemissaan Jumalan asettamina” (Roomalaisille 13:1).

Joidenkuiden todistajien oli vaikea uskoa tätä korjattua selitystä, koska Neuvostoliiton hallituksen johtajat olivat olleet niin julmia yrityksissään hävittää Jumalan tosi palvonta. Niinpä nämä todistajat ajattelivat, että tätä uutta ymmärrystä sisältävä Vartiotorni ei ollutkaan peräisin Jehovan todistajien viralliselta järjestöltä. Sen sijaan he arvelivat, että ne, jotka olivat tinkineet kannastaan vallanpitäjien edessä, olivat sepittäneet tämän aineiston, jotta todistajista tulisi tottelevaisempia Neuvostoliitolle.

Jokaisen Ukrainassa asuvan Jehovan palvelijan oli siksi ratkaistava, kumpi ryhmä oli oikeassa ja kumpi väärässä. Tarkkailin kummallekin eri kannalle asettuneita todistajia ja kysyin itseltäni, mitkä olivat heidän vaikuttimensa. Pian saatoin nähdä selvän eron näiden kahden ryhmän välillä.

Enemmistö Jehovan todistajista, joista jotkut eivät ehkä olleet ymmärtäneet täysin Roomalaiskirjeen 13. luvun uutta selitystä, halusi pysyä uskollisena Jehovalle ja hänen järjestölleen. Toiset olivat kuitenkin tulleet epävarmoiksi sen suhteen, olivatko viimeaikaiset Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran julkaisut tulleet yhä Jehovan  todistajien viralliselta järjestöltä. Heillä oli myös taipumus omaksua äärimmäisiä näkemyksiä monista asioista. He ajattelivat muun muassa, että morsiamen oli väärin käyttää häissään valkoista pukua ja että aviopari ei saanut käyttää vihkisormusta. Useat jättivät järjestön. Aikanaan melko monet kuitenkin tajusivat erehdyksensä ja palasivat palvelemaan Jehovaa.

Toiminta maan alla

Vaikka kristillinen toimintamme oli kiellettyä, pidimme aina tilaisuuden tullen viikoittaiset kokouksemme 10–15 hengen ryhmissä. Kokouksissa saimme hengellistä voimaa sekä Raamatun tutkimisesta että seurustelusta toistemme kanssa tutkistelun jälkeen. Vertailimme kokemuksiamme, mikä auttoi meitä näkemään, että jokaisella oli käynnissä sama kamppailu. Sydämeemme painuivat apostoli Pietarin sanat: ”Samoja kärsimyksiä aiheutetaan koko veljesseurallenne maailmassa.” (1. Pietarin kirje 5:9.)

Keskustelumme perustuivat Vartiotornin kirjoituksiin. Miten saimme nuo lehdet? Kuriireina toimivat todistajat toivat ne mikrofilmeinä rajan yli Ukrainaan. Filmit kulkivat ennalta sovittua reittiä todistajalta toiselle. Sitten kukin valmisti riittävän määrän kopioita omalle seurakunnalleen. Sain joskus olla tässä mukana. Työskentelin päivät, ja iltaisin uurastin Jehovan palveluksessa monistaen lehtiä ja hoitaen muita tehtäviä. Aikataulussa pysyminen oli haastavaa, mutta ne meistä, jotka kantoivat järjestössä vastuuta, saivat huomata, että Jehova ”antaa väsyneelle voimaa” (Jesaja 40:29).

Loimme tilaisuuksia puhua Raamatusta tapaamillemme ihmisille. Monet tekivät näin käyttäessään julkisia liikennevälineitä. Eräs tavanomainen tapa aloittaa keskustelu oli lukea sanomalehteä ja mainita sitten vierustoverille ohimennen jokin ajankohtainen uutinen. Kun keskustelu oli päässyt alkuun, ohjasimme sen Raamattuun. Näin levitimme hyvää uutista omalla alueellamme.

Pystyvä vaimo

Vuonna 1965 avioiduin Tamaran kanssa, joka oli kasvatettu tosi Jumalan palvelijaksi ja joka tiesi, mitä uskollisuus koetuksessa merkitsee. Myös hänen veljensä Sergei oli todistaja ja oli sen vuoksi ollut kolmeen otteeseen pidätettynä ja kuulusteltavana. Viimeisellä kerralla hänen hallustaan oli löydetty Vartiotorneja, ja hän oli saanut kymmenen vuoden vankeustuomion. Viranomaiset olivat vieneet myös Tamaran päämajaansa kuulusteltavaksi ja uhanneet häntä vankeudella.

Häiden jälkeen meillä oli vaikeuksia asunnon löytämisessä, mutta sitten eräs Sokalissa asuva perhe, joka suhtautui todistajiin ystävällisesti, tarjosi meille pienen huoneen talostaan sopuhintaan. Perhe vakuutti meille, että Tamara voisi asua siellä, vaikka minut taas pidätettäisiin ja pantaisiin vankilaan. Olimme kiitollisia Jehovalle hänen siunauksestaan ja perheelle sen huomaavaisuudesta. Kun tuossa perheessä myöhemmin sattui kuolemantapaus, Tamara sai tilaisuuden kertoa perheen tyttärelle Galinalle ylösnousemustoivosta. Raamatun totuuden siemenet kantoivat hedelmää,  ja Galina oppi rakastamaan Luojaamme. Hänet kastettiin, ja nyt hän palvelee Jehovaa aviomiehensä kanssa.

1970-luvulla matkustin lähes joka viikonloppu johonkin päin Ukrainaa, samoin kuin Moldaviaan (Moldovaan) ja Karpaateille. Kävin tapaamassa Jehovan järjestön työn johdossa olevia veljiä ja pyrin rohkaisemaan heitä. Tavallisesti lähdin kotoa perjantai-iltana ja palasin myöhään sunnuntaina. Tamara ei useinkaan tiennyt, mihin lähdin, ja toisinaan hän ei ollut edes varma, pääsisinkö takaisin. Tätä jatkui vuosikausia. Voin vain vahvistaa todeksi sen, mitä Raamattu sanoo pystyvästä vaimosta: ”Hänen arvonsa on paljon suurempi kuin korallien.” (Sananlaskut 31:10.)

Noina aikoina kaikki Jehovan todistajien toiminta oli riskialtista. Pystyimme jatkamaan vain Jehovan antamin voimin. Kohtasin lukemattomia kertoja vaikeita tilanteita enkä tiennyt mitä tehdä. Silloin esitin hiljaisen rukouksen ja luotin Jehovan antavan minulle voimaa. Näin toimimisesta tuli meille elämäntapa. (Apostolien teot 4:29.)

Lähempänä nykyaikaa

Ajan mittaan Ukrainassa asuvien Jehovan palvelijoiden elämä helpottui. Vaino hellitti ja vankilatuomioiden tilalle tulivat sakkorangaistukset. Vallanpitäjät oppivat 1980-luvulla ymmärtämään, että Jehovan todistajat muodostavat tosiaankin kansainvälisen järjestön. Niinpä vangitsemalla todistajia Ukrainassa ja muualla Neuvostoliitossa valtio vahingoitti mainettaan muiden maiden silmissä. Muistan, kun eräs minua kuulustellut viranomainen sanoi: ”Tajuamme nyt, että uskonto ei välttämättä ole huono asia. Tärkeintä meille on se, että jokin uskonnollinen ryhmä ei aiheuta vahinkoa valtiolle.”

Rautaesirippu alkoi raottua Itä-Euroopassa 1980-luvun lopussa, ja siitä lähtien olemme Ukrainassa saaneet nauttia suuremmasta vapaudesta. Vuonna 1991 saarnaamistyömme laillistettiin. Syyskuussa 1998 Vartiotorni-seura perusti haaratoimiston Lviviin. Vuoden 1999 alussa sinne alettiin rakentaa uusia haaratoimistotiloja, joihin mahtuu asumaan yli 170 työntekijää. Nyt saarnaamistyöhön osallistuu Ukrainassa yli 112000 henkeä, ja yli 250000 oli läsnä vuoden 2000 muistonvietossa. Silmiinpistävintä on keskuudessamme olevien nuorten suuri määrä. Vuonna 1991  Kiovassa pidetyssä konventissa erään lehden toimittaja kysyi minulta:

”Mistä kaikki nämä ihmiset ovat tulleet? Luulin, ettei Neuvostoliitossa ole todistajia, mutta yhtäkkiä teitä onkin tuhansittain!”

”Emme ilmaantuneet silmänräpäyksessä, yhdessä yössä”, vastasin. ”Olemme palvelleet Jehovaa täällä jo vuosikausia.”

”Miten houkuttelette uskontoonne niin monia nuoria?” hän halusi tietää.

”On parasta kysyä sitä heiltä itseltään. Pyytäkää heitä kertomaan, miksi he haluavat palvella Jehovaa.”

”Pyysin jo”, toimittaja sanoi. ”He sanoivat, että he nauttivat siitä.”

”Sitten syy on se”, totesin. ”Se on selitys, jos nuoremme niin sanovat.”

Nuoret eivät ole ainoita, jotka nauttivat Jehovan palvelemisesta. Olemme Tamaran kanssa palvelleet häntä yhteensä yli 80 vuotta emmekä vaihtaisi uskoamme mihinkään. Vaikka olemmekin Jehovan todistajia, meillä on silti ongelmia. Ymmärrämme, että niin kauan kuin tämä vanha järjestelmä on olemassa, jokainen kohtaa vaikeuksia. Me olemme kuitenkin paremmin varustettuja kohtaamaan koettelemuksia kuin mikään muu ihmisryhmä maan päällä. Olemme päättäneet kohdata tulevatkin koetukset kaikkivaltiaan Jumalamme, Jehovan, voimassa. Tunnemme samoin kuin Mooses, kun hän lauloi voittolaulua: ”Voimani ja väkevyyteni on Jah, sillä hänestä koituu minulle pelastus.” (2. Mooseksen kirja 15:2.)

[Kuva s. 22]

Toisten todistajien kanssa työleirillä 21

[Kuva s. 22]

Ukrainankielinen ”Vartiotorni” mikrofilminä (luonnollisessa koossa)

[Kuva s. 23]

Vaimoni Tamaran kanssa

[Kuva s. 24, 25]

Erään taiteilijan luonnos Lvivin uudesta rakenteilla olevasta haaratoimistokompleksista

[Kuvat s. 25]

Miksi niin monet nuoret Ukrainassa palvelevat Jehovaa?