Usko koetuksella Puolassa

KERTONUT JAN FERENC

OLIN vasta poikanen toisen maailmansodan raivotessa. Muistan hyvin setäni, joka oli Jehovan todistaja. Hän tapasi käydä luonamme ja lukea meille Raamattua. Vanhempani eivät olleet kiinnostuneita, mutta veljestäni Józefista, sisarestani Janinasta ja minusta se oli hyvin mielenkiintoista. Pian me kaikki kolme menimme vesikasteelle Jehovalle vihkiytymisemme vertauskuvaksi. Olin tuolloin vain 14-vuotias.

Nähdessään, miten hyvä vaikutus Raamatun tutkimisella oli elämäämme, vanhempiemme asenne muuttui. Kun isä tajusi, että Raamattu tuomitsee kuvien palvonnan, hän sanoi: ”Jos Jumalan sanassa sanotaan näin, papit eivät olekaan kertoneet meille kaikkea. Otahan poika kaikki jumalankuvat seiniltä ja heitä ne menemään!” Pari vuotta myöhemmin vanhempamme kävivät kasteella, ja he palvelivat Jehovaa uskollisesti kuolemaansa saakka.

Kohtaamme vaikeuksia

Jehovan todistajille koittivat sodan päätyttyä kovat ajat. Turvallisuusvirasto esimerkiksi teki Łódźissa sijaitsevaan toimistoon ratsian, ja työntekijät pidätettiin. Itä-Puolassa kansan aseellisten joukkojen partisaanit hyökkäsivät katolisten pappien yllytyksestä raa’asti Jehovan todistajien kimppuun. *

Samoihin aikoihin kommunistiviranomaiset peruivat meille aiemmin antamansa luvan pitää konventteja, ja he yrittivät keskeyttää meneillään olevat tilaisuudet. Voimistuva vastustus kuitenkin vain lisäsi päättäväisyyttämme jatkaa Jumalan valtakunnasta saarnaamista. Vuonna 1949 raportoimme Puolassa reilusti yli 14000 todistajaa.

Ryhdyin ennen pitkää tienraivaajaksi, Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Ensimmäinen määräalueeni oli noin 500 kilometrin päässä kotoa. Aikanaan minut kuitenkin nimitettiin matkavalvojaksi Lublinista itään sijaitsevalle seudulle melko lähelle vanhempieni asuinpaikkaa.

Vangittuna ja vainottuna

Kesäkuussa 1950 kommunistiviranomaiset pidättivät minut ja syyttivät minua vakoilusta Yhdysvaltojen hyväksi. Minut heitettiin kostean kellarin uumeniin. Yöllä minut haettiin tutkivan virkailijan kuulusteltavaksi. ”Uskonnollinen seura, johon kuulutte, on lahko ja valtiomme vihollinen”, virkailija sanoi minulle. ”Toimistonne työskentelee Amerikan tiedustelupalvelun tiliin. Voimme todistaa sen! Veljenne ovat jo tunnustaneet, että he ovat matkustaneet maan halki ja koonneet tietoja sotilaskohteista ja tehtaista.”

Nämä syytökset olivat tietenkin täysin perättömiä. Silti virkailija kehotti minua allekirjoittamaan lausunnon, jossa kieltäytyisin tunnustamasta ”häpeällistä järjestöämme”, kuten hän asian ilmaisi. Hän yritti toistuvasti saada minut allekirjoittamaan ja jopa kertomaan kaikkien tuntemieni todistajien nimet ja osoitteet sekä paikat, joista käsin julkaisujamme levitettiin. Hänen vaivannäkönsä oli kuitenkin turhaa.

 Sen jälkeen virkailijat pieksivät minua pampulla, kunnes menetin tajuntani. Sitten he virvoittivat minut kaatamalla päälleni vettä, minkä jälkeen kuulustelu jatkui. Seuraavana yönä kantapäitäni hakattiin raa’asti. Anoin ääneen Jumalalta voimia kestää. Tunsin, että hän auttoi minua. Nuo yölliset kuulustelut jatkuivat säännöllisesti lähes vuoden ajan.

Pääsin vapaaksi huhtikuussa 1951, mutta monet todistajat olivat yhä vankeudessa. Menin tapaamaan erästä vastuullisessa asemassa olevaa todistajaa ja pyysin häneltä uutta tehtävämääräystä. ”Etkö pelkää, että sinut taas pidätetään?” hän kysyi. ”Olen nyt entistä lujemmin päättänyt työskennellä siellä, missä tarve on suurempi”, vastasin. Jatkoin matkavalvojan työtäni, ja myöhemmin sain tehtäväkseni organisoida julkaisujemme painamisen ja levittämisen Puolassa.

Tuolloin Vartiotornin monistamiseen käytettiin alkeellisia koneita ja vahaksia. Painojälki oli kehnoa, ja paperista täytyi maksaa kohtuuttomia summia, sillä sitä oli niukasti saatavissa. Monistamisen oli tapahduttava piilossa, esimerkiksi talleissa, kellareissa ja ullakoilla. Ne meistä, jotka jäivät kiinni, joutuivat vankilaan.

Muistan erään kuivan kaivon, jota käytimme. Sen seinämässä oli noin kymmenen metrin syvyydessä luukku, joka johti pieneen huoneeseen, jossa monistimme lehdet. Meidät oli laskettava sinne köyden varassa. Erään kerran, kun minua oltiin laskemassa kaivoon suuressa puutynnyrissä, köysi yllättäen katkesi. Putosin pohjalle ja katkaisin jalkani. Sairaalasta päästyäni palasin monistuskoneen ääreen.

Suunnilleen noihin aikoihin tapasin Danutan, innokkaan tienraivaajapalvelijan. Menimme naimisiin vuonna 1956, ja seuraavat neljä vuotta työskentelimme yhdessä sananpalveluksessa Keski-Puolassa. Vuonna 1960 meillä oli jo kaksi lasta, ja päätimme, että Danuta lopettaisi kokoaikaisen sananpalveluksen huolehtiakseen heistä. Ennen pitkää minut pidätettiin taas, ja tällä kertaa jouduin selliin, joka kuhisi rottia. Seitsemän kuukauden kuluttua sain kaksi vuotta vankeutta.

Toistuvia vankilatuomioita

Bydgoszczin vankilassa oli yli 300 vankia, ja rukoilin Jehovalta, että voisin kertoa Valtakunnan sanomaa siellä oleville vilpitönsydämisille ihmisille. Menin vankilanjohtajan puheille ja ehdotin, että voisin toimia parturina. Yllätyksekseni hän suostui. Pian ajelin vankien parrat, leikkasin heidän hiuksensa ja todistin niille, jotka tuntuivat suhtautuvan suopeasti.

Toinen parturina toimiva vanki suhtautui pian myönteisesti keskusteluihimme. Hän alkoi jopa kertoa muille siitä, mitä hän oppi Raamatusta. Pian vankilanjohtaja käski meidän lakata levittämästä ”kumouksellista  propagandaa”, kuten hän toimintaamme nimitti. Työtoverini pysyi lujana. Hän selitti: ”Ennen minulla oli tapana varastella, mutta ei enää. Ennen olin riippuvainen nikotiinista, mutta nyt olen lopettanut tupakoinnin. Olen löytänyt elämälleni tarkoituksen ja haluan tulla Jehovan todistajaksi.”

Kun pääsin vankilasta, minut lähetettiin valvomaan Poznańissa toimivaa ”leipomoa”, kuten kutsuimme salaisia painojamme. 1950-luvun loppuun mennessä painotyömme oli edistynyt paljon. Opimme pienentämään sivujen kokoa valokuvaamalla – mikä oli teknisessä kehityksessä meille oikea merkkipaalu – ja käyttämään Rotaprint-offsetpainokoneita. Vuonna 1960 aloimme painaa ja sitoa myös kirjoja.

Pian tämän jälkeen muuan naapuri antoi meidät ilmi, ja minut pidätettiin jälleen. Vapauduttuani vuonna 1962 minut määrättiin palvelemaan Szczeciniin yhdessä useiden muiden kanssa. Mutta ennen lähtöämme saimme ohjeen mennä sen sijaan Kielceen, ja ajattelimme kehotuksen olevan peräisin uskollisilta kristityiltä veljiltämme. Meidät kuitenkin pidätettiin siellä, ja jälleen sain puolitoista vuotta vankeutta. Joukkoomme soluttautuneet petturit olivat johtaneet meidät harhaan. Aikanaan he paljastuivat, ja heidät poistettiin joukostamme.

Kun viimein pääsin vapaaksi, sain tehtäväkseni valvoa koko Puolan painotyötä. Vuonna 1974, kun olin onnistunut pysyttelemään piilossa kymmenen vuoden ajan, minut saatiin kiinni ja pidätettiin Opolessa. Vähän tämän jälkeen minut lähetettiin Zabrzen vankilaan. ”Piispantehtäväsi ovat ohi”, vankilanjohtaja sanoi. ”Jos vielä levität propagandaasi, pääset eristysselliin.”

Saarnaamista vankilassa

Työni sananpalvelijana oli tietenkin kaikkea muuta kuin ohi. Itse asiassa aloitin kahdelle vangille raamatuntutkistelun. Aikanaan he edistyivät siihen pisteeseen, että kastoin heidät vankilan isossa kylpyammeessa.

Myös eräät muut vangit suhtautuivat saarnaamiseemme suopeasti, ja huhtikuussa 1977 kokoonnuimme viettämään Kristuksen kuoleman muistoa (Luukas 22:19). Kaksi kuukautta myöhemmin, kesäkuussa 1977, pääsin vapaaksi, eikä minua enää pidätetty.

Viranomaiset olivat tuolloin jo alkaneet suhtautua työhömme suvaitsevammin. Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenten vierailut olivat epäilemättä suureksi avuksi. Vuonna 1977 kolme heistä keskusteli valvojien, tienraivaajien ja pitkään todistajina palvelleiden kanssa useissa kaupungeissa. Seuraavana vuonna kaksi heistä teki kohteliaisuuskäynnin uskontoasiainvirastoon. Kuitenkin vasta vuonna 1989 työtämme koskeva kielto kumottiin. Tällä hetkellä Puolassa on noin 124000 aktiivista todistajaa.

Heikon terveyden vuoksi Danuta ei ole pystynyt kulkemaan mukanani viime vuosina, mutta hän kannustaa minua ja haluaa minun vierailevan edelleen seurakunnissa. Olen ikuisesti kiitollinen siitä vahvistavasta avusta, jota sain häneltä monina vankilavuosinani.

Tein 50 vuotta sitten päätöksen palvella Jehova Jumalaa, ja tuo päätös oli totisesti oikea. Olen saanut valtavasti iloa hänen palvelemisestaan kokosydämisesti. Olemme vaimoni kanssa kokeneet niiden sanojen totuudellisuuden, jotka on merkitty muistiin Jesajan 40:29:ään: ”Hän [Jehova] antaa väsyneelle voimaa, ja sille, jolla ei ole dynaamista energiaa, hän antaa täyden väkevyyden runsaana.”

[Alaviite]

[Kuvat s. 20]

Käytimme julkaisujen valmistamiseen ensin monistuskonetta ja myöhemmin Rotaprint-offsetpainokonetta

[Kuvat s. 21]

Vaimoni Danuta ja minä