Lapsilla oikeus olla toivottuja ja rakastettuja

”ANNA lapselle vähän rakkautta, niin saat sen moninkertaisena takaisin.” Näin kirjoitti 1800-luvulla elänyt englantilainen kirjailija ja kriitikko John Ruskin. Varmaankin useimmat vanhemmat myöntävät, että lapsia kannattaa rakastaa, ei ainoastaan vastarakkauden vuoksi, vaan ennen kaikkea sen myönteisen vaikutuksen vuoksi, joka rakkaudella on lapsiin.

Eräässä kirjassa esimerkiksi sanottiin, että rakkauden puute ”saa helposti aikaan sen, että lapset kuolevat” (Love and Its Place in Nature). Merkittävä brittiläissyntyinen antropologi Ashley Montagu tuli jopa seuraavaan tulokseen: ”Lapsi, joka ei ole saanut osakseen rakkautta, on biokemiallisesti, fysiologisesti ja psykologisesti aivan erilainen kuin sellainen lapsi, jota on rakastettu. Edellinen jopa kasvaa eri lailla kuin jälkimmäinen.”

Toronto Star -lehdessä kerrottiin tutkimuksesta, jossa päädyttiin samanlaisiin tuloksiin. Siinä sanottiin: ”Lapsilla, jotka ovat kasvaneet ilman säännöllistä halaamista, hyväilemistä tai silittelemistä – – on epätavallisen paljon stressihormoneja.” Jos pikkulasta laiminlyödään fyysisesti, sillä ”voi olla vakavia, pitkäaikaisia vaikutuksia oppimiseen ja muistiin”.

Nämä havainnot tähdentävät vanhempien fyysisen läsnäolon tärkeyttä. Miten muuten heidän ja lapsen välille voi kehittyä vahva side? Valitettavasti on kuitenkin sanottava, että vauraammissakin maissa suuntauksena on nyt yrittää täyttää lapsen tarpeet erossa vanhemmista. Lapset lähetetään aina johonkin pois – kouluun, pyhäkouluun, työhön, kesäleirille ja rahaa taskussaan virkistäytymispaikkoihin. Kun miljoonat lapset sysätään perheen, heidän elämänsä keskipisteen, ulkopuolelle ikään kuin kiertämään sitä matkan päähän, he alkavat luonnostaan tuntea – vaikka vain alitajuisesti – olevansa laiminlyötyjä, ei-toivottuja ja ei-rakastettuja keskellä vihamielistä aikuisten maailmaa. Tämä yleinen tuntemus lasten keskuudessa saattaa olla yksi syy siihen, että Berliinissä on arviolta kolmetuhatta katulasta. Tyypillinen esimerkki heistä on nuori Micha, joka sanoi: ”Kukaan ei kaivannut minua enää.” Samoin eräs yhdeksänvuotias saksalaispoika kertoi: ”Olisin mieluummin vaikka meidän koira.”

Huonon kohtelun monet muodot

Lapsen laiminlyöminen on yksi tapa kohdella häntä kaltoin, ja se paljastaa sen tunteen puuttuvan, jota Raamatussa sanotaan ”luonnolliseksi kiintymykseksi” (Roomalaisille 1:31; 2. Timoteukselle 3:3). Laiminlyönti voi lisäksi johtaa vakavampaan kaltoin kohteluun. Esimerkiksi kansainvälisestä lasten vuodesta lähtien, joka oli vuosi 1979, on kiinnitetty entistä enemmän huomiota lasten pahoinpitelyyn ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Tarkkoja tilastotietoja on tietenkin vaikea saada, ja ne ovat erilaisia eri paikoissa. On kuitenkin varsin selvää, että arvet, joita seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsi kantaa vielä aikuisena, eivät parane helposti.

Siitä riippumatta, millä tavalla lapsia kohdellaan kaltoin, se viestittää heille, ettei heitä rakasteta eivätkä he ole toivottuja. Tämä ongelma näyttää vain pahenevan. Saksalaisen Die Welt -lehden mukaan ”yhä useammista lapsista kasvaa sosiaalivammaisia”. Siinä jatketaan: ”Lapsilta puuttuu kodin lämpö. [Hampurissa toimivan lastenkasvatuskeskuksen johtajan Gerd] Romeiken mukaan lasten ja vanhempien välinen tunneside on heikentynyt tai sitä ei ole koskaan syntynytkään. Tällaiset lapset tuntevat itsensä laiminlyödyiksi, ja heidän turvallisuuden tarpeensa jää täyttämättä.”

 Lapset, joilta evätään heidän oikeutensa olla toivottuja ja rakastettuja, saattavat katkeroitua ja purkaa turhaumiaan niihin, jotka ovat laiminlyöneet heitä, tai mahdollisesti koko yhteiskuntaa vastaan. Runsaat kymmenen vuotta sitten erään kanadalaisen työryhmän raportissa tähdennettiin tarvetta ryhtyä kiireesti toimiin, ellei haluta menettää kokonaista sukupolvea, ”jonka mielestä yhteiskunta ei välitä heistä”.

Lapset ja nuoret, joita ei rakasteta eikä kaivata, saattavat haluta karata kotoa päästäkseen ongelmistaan, mutta sen tehtyään he törmäävätkin vain entistä suurempiin vaikeuksiin rikollisuuden, huumeiden ja moraalittomuuden vitsaamissa kaupungeissa. Jo pelkästään yhdessä amerikkalaisessa suurkaupungissa asui runsaat 20 vuotta sitten poliisin arvion mukaan 20000 kotoaan karannutta alle 16-vuotiasta lasta. Heitä kuvailtiin ”hajonneiden kotien ja karkean käytöksen tuottamiksi nuoriksi, joiden vanhemmat ovat usein alkoholisteja tai narkomaaneja. He pakenevat kadulle, käyttävät ruumistaan elossa säilymiseen ja elävät sitten sutenöörien hakkaamina ja ilman omanarvontuntoa sen pelossa, että heille kostetaan, jos he yrittävät päästä laittomista kuvioista irti.” Siitä huolimatta, että tätä surullista tilannetta on vilpittömästi yritetty muuttaa, se valitettavasti on edelleen todellisuutta.

Tällaisten olojen kasvateista tulee tasapainottomia aikuisia, jotka eivät useinkaan kykene kasvattamaan omia lapsiaan kunnolla. Koska he itse eivät ole olleet toivottuja eivätkä rakastettuja, he myöhemmin tuottavat lisää itsensä kaltaisia ihmisiä – lapsia joista tuntuu, ettei kukaan kaipaa eikä rakasta heitä. Muuan saksalainen poliitikko tiivisti asian seuraavasti: ”Ilman rakkautta jäävistä lapsista tulee täynnä vihaa olevia aikuisia.”

Miljoonat vanhemmat tekevät tietysti parhaansa sen hyväksi, että heidän lapsensa tietäisivät olevansa toivottuja ja rakastettuja. He paitsi sanovat sen lapsilleen myös todistavat sen sillä rakkaudellisella huolenpidolla ja henkilökohtaisella huomiolla, jonka jokainen lapsi ansaitsee. Ongelmia kuitenkin on – ongelmia jotka ovat selvästikin liian suuria yksittäisten vanhempien ratkaistavaksi. Esimerkiksi jossain päin maailmaa epätäydelliset poliittiset ja talousjärjestelmät eivät kykene turvaamaan lapsille riittävää terveydenhuoltoa, koulutusta ja ravitsemusta eivätkä suojelemaan heitä lapsityön ja surkeiden elinolojen vitsaukselta. Aivan liian usein näitä olosuhteita pahentavat lisäksi ahneet, turmeltuneet, itsekkäät ja piittaamattomat aikuiset.

Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Kofi Annan luetteli polttavimpia nykypäivän lasten kohtaamia ongelmia kirjoittaessaan: ”Miljoonat lapset joutuvat edelleen kestämään äärettömän nöyryyttävää köyhyyttä; sadattuhannet kärsivät konfliktien ja taloudellisen sekasorron seurauksista; kymmenettuhannet vammautuvat sodissa; lukemattomat muut  jäävät orvoiksi aidsin takia tai kuolevat siihen.”

Jotain myönteistäkin kerrottavaa kuitenkin on! YK:n alaiset järjestöt, kuten sen lastenrahasto (UNICEF) ja Maailman terveysjärjestö (WHO), ovat työskennelleet hartiavoimin kohentaakseen lasten osaa. Annan huomautti: ”Niitä lapsia, jotka syntyvät terveinä ja jotka rokotetaan, jotka osaavat lukea ja kirjoittaa, jotka saavat oppia ja leikkiä vapaasti ja elää yksinkertaisesti lapsen elämää, on enemmän kuin uskottiin mahdolliseksi vielä kymmenen vuotta sitten.” Hän kuitenkin varoitti: ”Nyt ei ole aika paistatella tähänastisten saavutusten loisteessa.”

Erityishuomiota tarvitsevat lapset

Jotkut lapset ansaitsevat erityishuomiota. 1960-luvun alkupuolella maailma kuuli järkytyksekseen uutisia niin sanotuista talidomidilapsista, joita oli syntynyt useita tuhansia yli kymmenessä maassa. Rauhoitus- ja unilääkkeenä nautitulla talidomidilla oli ollut raskaana oleviin naisiin odottamaton sivuvaikutus, niin että heidän synnyttämillään lapsilla oli surkastuneet raajat tai ne puuttuivat tyystin. Kädet ja jalat olivat monissa tapauksissa tuskin muuta kuin räpylät.

Neljä vuosikymmentä myöhemmin lapsille aiheuttaa vammoja todennäköisimmin maamiina. * Joidenkin arvioiden mukaan eri puolilla maapalloa makaa 60–110 miljoonaa toimintakykyistä miinaa. Niiden takia kuolee tai vammautuu joka vuosi noin 26000 henkeä, joista monet ovat lapsia. Tähän ongelmaan on kiinnitetty paljon huomiota vuodesta 1997 lähtien, jolloin Jody Williams sai Nobelin rauhanpalkinnon kampanjastaan maamiinojen kieltämiseksi. Miinakentät ovat silti yhä todellisuutta. Muuan saksalainen poliitikko sanoi yrityksistä poistaa maamiinat maailmasta: ”On kuin yrittäisi tyhjentää kylpyammetta teelusikalla samalla kun hanasta kohisee lisää vettä.”

Toinen erityishuomiota tarvitseva ryhmä ovat lapset, jotka ovat menettäneet vanhempansa. Jehova Jumala, ihmisen Luoja, tarkoitti, että lapset varttuisivat sekä äidin että isän rakkaudellisessa huolenpidossa. Lapsi tarvitsee tällaista tasapainoista kasvatusta ja myös ansaitsee sen.

Ilman vanhempiaan jääneiden lasten tarpeista pyrkivät huolehtimaan orpokodit ja adoptointitoimistot. Valitettavasti kuitenkin jotkut kaikkein kipeimmin adoptiota tarvitsevista kovaosaisista lapsista ovat juuri niitä, jotka kaikkein useimmin sivuutetaan: sairaat, oppimisvaikeuksista kärsivät, vammaiset tai ulkomaista syntyperää olevat.

Joidenkin järjestöjen tarkoituksena on kannustaa ihmisiä antamaan säännöllisesti lahjoituksia ja ”adoptoimaan” tällä tavalla köyhemmässä maassa asuvan lapsen. Lahjoitusten turvin lapsi pääsee kouluun tai saa elämän välttämättömyydet. Sidettä voidaan haluttaessa lujittaa vaihtamalla valokuvia tai kirjeitä. Hyödyllisyydestään huolimatta tämä järjestely ei tarjoa ihanteellista ratkaisua.

 Yksi kiinnostava esimerkki orpolasten auttamisesta on liike, joka vuonna 1999 täytti 50 vuotta.

SOS-lapsikylät

Vuonna 1949 Hermann Gmeiner perusti Imstin kaupunkiin Itävaltaan ensimmäisen SOS-lapsikylän. Hänen järjestönsä on tämän vaatimattoman alun jälkeen kasvanut lähes 1500 kyläksi ja vastaavaksi laitokseksi, jotka toimivat 131 maassa Aasiassa, Afrikassa, Amerikassa ja Euroopassa.

Gmeiner otti yrityksensä perustaksi neljä ohjaavaa periaatetta: äiti, sisarukset, koti ja kylä. ”Äiti” on ydinhahmo ”perheessä”, johon kuuluu vähintään viisi tai kuusi lasta. Hän elää heidän kanssaan ja yrittää osoittaa heitä kohtaan samanlaista rakkautta ja huomiota kuin oikealta äidiltä odotetaan. Lapset pysyvät samassa ”perheessä” ja saman ”äidin” luona siihen asti, kun heidän on aika lähteä ”kotoa”. ”Perheessä” on eri-ikäisiä lapsia. Kun lapsilla on sekä vanhempia että nuorempia ”sisaruksia”, he oppivat pitämään huolta toisistaan ja välttämään itsekeskeisyyttä. Heidät yritetään sijoittaa ”perheeseen” mahdollisimman nuorina. Lihalliset sisarukset pidetään aina yhdessä.

Kylät muodostuvat noin 15 ”perheestä”, joista kukin elää omassa talossaan. Kaikki lapset opetetaan auttamaan ”äitiä” kotitöissä. Vaikka isä saattaa puuttua, lapsilla on miespuolinen tukihenkilö, joka antaa isällisiä neuvoja ja tarvittaessa kuritusta. Lapset käyvät paikallista koulua. Jokainen ”perhe” saa kuukausittain määrärahan kulujen peittämiseen. Ruoka ja vaatteet hankitaan paikkakunnalta. Tavoitteena on totuttaa lapset tyypilliseen perhe-elämään kaikkine ongelmineen ja iloineen, jotta he voisivat elää mahdollisimman normaalia elämää. Tämä valmistaa heitä omien perheiden perustamiseen aikuisina.

Ihanteellista ratkaisua etsitään yhä

Adoptointitoimistot, orpokodit, SOS-lapsikylät, UNICEF ja muut vastaavat järjestöt ja ryhmät toimivat hyvän asian puolesta yrittäessään tukea vähäosaisia lapsia. Mutta yksikään niistä ei voi mitään sille, että joidenkin ihmisten osa elämässä on kova. Niin paljon kuin ne haluaisivatkin auttaa, ne eivät voi antaa vammautuneelle lapselle terveitä jäseniä, saada henkisesti vajaakykyisen lapsen mieltä toimimaan normaalisti, yhdistää lasta saman katon alle erossa asuvien tai eronneiden vanhempiensa kanssa tai saattaa häntä takaisin kuolleen isän tai äidin rakastavaan syliin.

Yrittivätpä ihmiset kuinka paljon tahansa, he eivät kykene tarjoamaan ihanteellista ratkaisua lasten ongelmiin. Ne kuitenkin tullaan ratkaisemaan! Ja luultavasti nopeammin kuin odottaisitkaan. Miten tämä tapahtuu?

[Alaviite]

[Kuvat s. 8, 9]

Lapsi tarvitsee molempien vanhempien rakkautta ja myös ansaitsee sen