Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

He soutivat kuolemaan

He soutivat kuolemaan

He soutivat kuolemaan

Herätkää!-lehden kirjoittajalta Ranskasta

VOIMME vain kuvitella sitä näkyä. Väkijoukot ovat kokoontuneet seuraamaan, kun Ranskan kuninkaan upouusi kaleeri tekee lähtöä Välimeren rannalla sijaitsevan Marseillen satamasta. Alus on kauneimpia, mitä koskaan on merellä purjehtinut. Sen perää kaunistavat koukeroiset puuleikkaukset sekä prameat kullasta ja helmiäisestä tehdyt koristeet. Kannella kuninkaallista loistoa täydentävät upeat kirjaillut kankaat. Tämän barokkiajan ylellisen luomuksen kimaltaessa aamuauringon loisteessa jotkut ranskalaiset ajattelevat ylpeinä, miten heidän kuninkaansa Ludvig XIV oli niittänyt mainetta ”Aurinkokuninkaana”.

1600-luvulle tultaessa kaleereja käytettiin enää vähän sotatoimiin, mutta silti kuningas Ludvig XIV päätti lisätä alustensa määrän 40:een, mikä teki hänen kaleerilaivastostaan Välimeren suurimman. Asiantuntijoiden arvioiden mukaan 20 alusta olisi riittänyt kuninkaan tarpeisiin mainiosti. Mikä tarkoitus näin suurella laivastolla oli?

Kuninkaan neuvonantaja Jean Baptiste Colbert selitti: ”Mikään muu mahti ei kuvaa paremmin hallitsijan suuruutta ja tuo hänelle enemmän mainetta ulkomaalaisten keskuudessa kuin kaleerit.” Ludvigin kaleerien ensisijainen tarkoitus oli nimenomaan hänen arvovaltansa lisääminen. Mutta miten kalliiksi tuo arvovalta tuli?

Ajattelehan ihmisten kärsimystä. Laivan kannelle – alle 45 metrin pituiseen ja 9 metrin levyiseen tilaan – sullottiin 450 soutajaa. Tässä ahtaassa tilassa he elivät ja työskentelivät kuukausia kerrallaan. Heidän ihonsa haavautui suolaisen meri-ilman vuoksi, ja heidän ruumistaan kirjoivat toistuvien pieksentöjen aiheuttamat arvet. Puolet soutajista kuoli. Ranskalaiset historioitsijat kutsuvat kaleereja ”suurimmiksi miesten tuhoajiksi”.

Se mikä toi loistoa ja kunniaa muutamille, merkitsi kurjuutta ja kuolemaa monille muille. Mistä kuningas sitten sai tuhansia soutajia 40 alukselleen?

Soutajien hankkiminen

Keskiajalla kaleerien soutajat eli galeotot, kuten heitä kutsuttiin, olivat vapaita miehiä ja soutamista pidettiin kunniallisena ammattina. 1600-luvulla tilanne oli kuitenkin toinen. Joitakuita soutajia, turkkilaisiksi kutsuttuja, hankittiin osmanien valtakunnasta. Suurin osa heistä oli muslimeja, tosin jotkut olivat ortodokseja. Myös sotavankeja käytettiin.

”Yksi inhottavimmista ja typerimmistä aloitteista, joita tehtiin kaleerimiehistön ’vahvistamiseksi’, oli epäilemättä irokeesisoturien lähettäminen Aurinkokuninkaan kaleereille”, sanovat ranskalaiset historioitsijat. Intiaanien kaappaaminen osoittautui virheeksi. Heidät täytyi lähettää takaisin vuonna 1689, sen jälkeen kun irokeesiheimot olivat uhkailleet ranskalaisia uudisasukkaita.

Ludvigin kunnianhimoiset hankkeet vaativat kuitenkin aina vain enemmän soutajia. Colbert keksi ratkaisun. Hän tiedotti oikeusviranomaisille kuninkaan toivovan, että he tuomitsisivat ”mahdollisimman monia rikollisia ja että jopa kuolemanrangaistus muutettaisiin kaleeriorjuudeksi”. Rikollisten käyttäminen tässä tehtävässä ei ollut uutta. Parisataa vuotta aikaisemmin rangaistusvankeja oli käytetty kaleeriorjina Italian kanssa käydyissä sodissa. Ludvig XIV:n ja hänen pojanpojan poikansa Ludvig XV:n hallituskausina kaleereille lähetettiin kuitenkin enemmän miehiä kuin koskaan aikaisemmin. Vuosien 1680 ja 1748 välisenä aikana 60000 miestä tuomittiin soutajiksi. Millaisia ihmisiä kaleeriorjat olivat?

Keitä kaleereille määrättiin?

Jopa puolet kaleereille lähetetyistä oli tavallisia rikollisia murhaajista pikkuvarkaisiin. Myös salakuljettajia rangaistiin tällä tavoin, ja aika ajoin he muodostivat suuren osan soutajista.

Myös yhteiskunnan vähäosaisia pakotettiin työskentelemään kaleereilla. Marseillen kaleereista vastannut upseeri kirjoitti vuonna 1666: ”Soisin päätettävän, että laiskurit, pyhiinvaeltajat, – – mustalaiset ja muut kulkurit lähetettäisiin kokonaisten kaleerien miehistöiksi. – – Näin maailma voitaisiin puhdistaa sen taakkana olevasta saastasta.” Niinpä myös mustalaisia ja köyhälistöä värvättiin kaleereille sillä verukkeella, että siten ylläpidettäisiin yleistä järjestystä. Kerran soutajiksi otettiin väkivalloin jopa puolalaisia pyhiinvaeltajia, jotka olivat vuonna 1660 käymässä eräässä ranskalaisessa pyhäkössä.

Miehistöä saatiin myös sotilaskarkureista, jotka kiinni jäätyään joutuivat kärsimään elinkautisen tuomion kaleereilla. Karkureiden nenä ja korvat silvottiin, heidän poskilleen poltettiin Ranskan vaakunaa koristanut liljasymboli ja heidän hiuksensa ajeltiin. Niiden lukuisten sotien aikana, jotka Ludvig XIV kävi vuosina 1685–1715, kaleereille lähetettiin noin 17000 karkuria. Mikä näitä miehiä odotti?

Miesten kärsimykset

Kaleerisoutajien kärsimykset alkoivat itse asiassa jo ennen merelle lähtöä. Ensiksi heidät suljettiin tilapäiseen vankilaan, jossa he saattoivat virua jopa puoli vuotta, ja sen jälkeen heidät raahattiin satojen muiden vankien kanssa yhteen kahlehdittuina Marseilleen. Joillekuille, esimerkiksi Bretagnesta tai Pariisista lähteneille, tämä marssi merkitsi 800 kilometrin pituista ja yli kuukauden kestävää painajaista. Eräs aikalainen kutsui sitä ”rangaistusvankien pahimmaksi rangaistukseksi”. Monet kuolivat matkalla.

Vankeja ei tappanut ainoastaan matkan pituus tai ruoka-annosten niukkuus. Vartijat kohtelivat heitä kaltoin. Pieksennät sekä ruoan ja unen puute vaativat raskaan veronsa. Nämä miehet, joita kulki Ranskan halki säännöllisesti, eivät juuri saaneet osakseen myötätuntoa myöskään matkan varrella kohtaamiltaan ihmisiltä. Kerrotaan, että kun eräs vanki pyysi paikallisilta naisilta vettä, nämä vastasivat: ”Kävele, kävele! Siellä, minne olet menossa, riittää kyllä vettä!”

Puolet miehistä ei selvinnyt

Monet rangaistusvangeista eivät olleet koskaan nähneet merta, saatikka sitten kaleereja. Saapuminen Marseillen satamaan merkitsi siksi herätystä karuun todellisuuteen. Vangit koottiin yhteen tyhjään kaleeriin, missä heidät tarkastettiin kuin ”markkinoilta ostettavat – – lehmät”, kuten eräs vanki tilannetta kuvaili. Vankien henkilötiedot kirjoitettiin muistiin, ja sen jälkeen he olivat pelkkiä numeroita. ”Kaleerisoutajien yhteisöön liittyminen oli epäilemättä äärimmäisen hämmentävä kokemus ja valtava psykologinen ja fyysinen sokki”, kirjoittaa muuan historioitsija. Tämä oli kuitenkin vasta alkua.

Osastoissa, jotka eivät olleet kuin 2,3 metriä pitkiä ja 1,25 metriä leveitä, asui ja souti penkkiin kahlehdittuna viisi miestä jopa useita kuukausia kerrallaan. Kullakin soutajalla oli vain 45 senttimetrin levyinen istumatila. Tilaa oli niin vähän, etteivät miehet edes pystyneet taivuttamaan käsivarsiaan vetäessään airoja, joista jokainen oli vähintään 12 metrin pituinen ja painoi peräti 130 kiloa. Tuntikausia kestävä soutaminen oli kovaa työtä, joka repi soutajien lihaksia ja verotti suuresti heidän voimiaan ja kestävyyttään. Erään historioitsijan mukaan se oli verrattavissa ”kaikkein vaivalloisimpiin trooppisessa ilmastossa tehtäviin töihin”.

Kaleerit olivat matalarunkoisia aluksia, ja soutajien paikat olivat ainoastaan noin metrin korkeudella merenpinnasta. Tästä syystä he kastuivat yhä uudelleen likomäriksi, heidän jalkansa olivat usein vedessä ja suolainen ilma syövytti heidän ihonsa. Ruoka-annokset olivat niukat. ”Vangit tekivät mitä vain selvitäkseen”, kertoo eräs historioitsija. Pakeneminen oli lähes mahdotonta. Karkureiden kiinni saamisesta luvattiin palkkio, joka houkutteli paikallisia talonpoikia mukaan ajojahtiin, aina kun joku yritti paeta. Vain yksi sadasta onnistui.

Tuomioiden pituuksista pidettiin harvoin kiinni. Näin ollen soutaja, joka oli saanut vain muutaman vuoden tuomion, saattoi olla airon päässä vielä 25 vuoden kuluttuakin. Suunnilleen kolmannes miehistä kuoli ensimmäisten kolmen vuoden aikana. Kaiken kaikkiaan puolet soutajista ei selvinnyt hengissä. Soutajien kuolleisuus oli yhtä korkea, olivat he sitten maalla tai merellä. Talvella 1709–10 yksi kolmasosa heistä kuoli nälänhädän ja poikkeuksellisen ankaran sään vuoksi. Järkyttävää kyllä jotkut lähetettiin kaleereille vain uskontonsa vuoksi.

Tuomittuja uskonsa vuoksi

Vuonna 1685 kuningas Ludvig XIV peruutti Nantesin ediktin ja protestanttisuus kiellettiin Ranskassa. * Noin 1500 protestanttia tuomittiin kaleereille, koska he kieltäytyivät kääntymästä katolilaisuuteen tai yrittivät paeta maasta. Kerettiläisten rankaisemista tällä tavoin oli jo kokeiltu vuonna 1545, kun kaleereille lähetettiin yhden viikon aikana kuningas Frans I:n määräyksestä 600 valdolaista. * Ludvig XIV:n, niin sanotun erittäin kristillisen kuninkaan, hallituskaudella vaino kasvoi ennennäkemättömiin mittoihin.

Miksi protestantteja lähetettiin kaleereille? Muuan kuninkaan virkailija selitti: ”Ei ole muuta keinoa saada kerettiläiset palaamaan takaisin kuin voiman käyttö.” Eräs historioitsija lisää: ”Kuningas toivoi, että ’kaleeri-ilmaa’ hengitettyään enemmistö tuomituista protestanteista hylkäisi oitis uskonnon, jonka hyväksi he olivat tehneet niin paljon uhrauksia.” Valtaosa kuitenkin kieltäytyi luopumasta uskostaan vapautta vastaan. Niinpä he katolisten pappien yllytyksestä joutuivat usein hirvittävän julkisen pieksennän uhreiksi. Jotkut kuolivat; toiset joutuivat sietämään arpia lopun elämäänsä.

Raa’asta väkivallasta huolimatta protestantit kertoivat aktiivisesti uskostaan toisille. Sen seurauksena joitakuita, mukaan luettuna ainakin yksi katolinen pappi, kääntyi protestanttisuuteen. Siksi oppineet protestantit, joita pidettiin kaikkein vaarallisimpina, vietiin pois laivoilta ja heitettiin vankityrmiin kuolemaan. Tämä ei kuitenkaan pysäyttänyt protestanttisia kaleerisoutajia, jotka auttoivat toisiaan jopa siinä määrin, että opettivat lukutaidottomia tovereitaan lukemaan.

Tuomitut pitivät mielessään, miksi heitä vainottiin. ”Mitä enemmän kärsin, sitä enemmän rakastan sitä totuutta, jonka puolesta kärsin”, kirjoitti protestantti Pierre Serres. Monissa maissa oltiin kauhuissaan, kun niissä kuultiin Ranskan uskonnollisesta vainosta. Vuonna 1713 Englannin kuningattaren Annan painostuksen ansiosta useita tuomittuja vapautettiin. Ironista kyllä, vaikka aiemmin protestantteja oli kielletty lähtemästä Ranskasta, nyt heidät karkotettiin maasta.

Kaleerien loppu

Aikanaan kaleerit purjehtivat unholaan. Merenkulussa ei enää suosittu tämäntyyppisiä aluksia ja rahoituksesta oli puutetta. Kuningas Ludvig XIV:n taloudelliset ongelmat merkitsivät säästötoimia. Vuonna 1720 jäljellä oli enää 15 alusta, ja niidenkin käyttö oli erittäin rajallista. Kaleerisoutajat asuivat suuren osan vuodesta Marseillessa, ja heistä tuli osa kaupungin talouselämää: he työskentelivät läheisissä saippuatehtaissa tai myivät kutomiaan vaatteita. Vuonna 1748 hyväksyttiin lopulta laki, jonka voimaan saattaminen merkitsi kuolinkellojen soimista kaleereille.

Kaleerit kummittelevat vieläkin ranskalaisten muistoissa. Kun ranskalainen kohtaa vastoinkäymisiä, hän usein huudahtaa: ”Quelle galère!” eli kirjaimellisesti käännettynä: ”Mikä kaleeri!” Suuri osa siitä, mitä kaleerielämästä tiedetään, perustuu protestanttisten soutajien kirjoituksiin. Kohdatessaan julmaa uskonnollista syrjintää he muodostivat yhteisön, jossa toisille annettiin apua ja moraalista tukea. Kestävyys ja toivo auttoivat heitä selviytymään. Myönnytysten tekeminen ei tullut kysymykseenkään.

On kiinnostavaa, että vaikka uskonnollinen suvaitsemattomuus kuului tuon ajan henkeen, historioitsijat ovat ihmetelleet sitä, miten tuomarit olivat valmiit tukemaan ”silmää räpäyttämättä sellaista lainsäädäntöä, joka asetti rehelliset, uskolliset kansalaiset samaan asemaan kuin pahimmanlaatuiset rikolliset”.

Kaleeriorjien muisto on tosiaankin yksi vankka todiste siitä, millaisia hirvittäviä vääryyksiä ihmiset ovat aiheuttaneet lähimmäisilleen. ”Ihminen on hallinnut ihmistä hänen vahingokseen.” (Saarnaaja 8:9.) Onneksi käsillä on aika, jolloin Jumalan nimittämä hallitsija, Jeesus Kristus, ”vapauttaa köyhän, joka huutaa apua, sekä ahdistetun ja jokaisen, jolla ei ole auttajaa” (Psalmit 72:12–14).

[Alaviitteet]

^ kpl 25 Ks. Vartiotorni 15.8.1998 s. 25–29.

^ kpl 25 Ks. Vartiotorni 1.12.1981 s. 12–15.

[Kuva s. 13]

Kaleeriorjat joutuivat soutamaan viheliäisissä oloissa

[Lähdemerkintä]

© Musée de la Marine, Paris

[Kuva s. 15]

Ranskankielinen teksti kuvan yllä kuuluu: ”Varmoja ja kunniallisia tapoja palauttaa kerettiläiset katoliseen uskoon.” Kuva on päivätty vuonna 1686

[Kuvan lähdemerkintä s. 12]

Sivujen 2, 12 ja 15 kuvat: © Cliché Bibliothèque nationale de France, Paris