Olen saanut toivon joka vahvistaa minua

KERTONUT TETJANA VILEISKA

Onnellinen perheemme tuhoutui, kun äiti hakattiin kodissamme kuoliaaksi. Neljä kuukautta myöhemmin isä teki itsemurhan. Sen jälkeen en enää halunnut elää. Miksi olen silti vielä muistelemassa näitä tapahtumia? Minäpä kerron.

ITÄ-UKRAINASSA sijaitseva Donetsk on sulatusuunien ja hiilikaivosten kaupunki. Sen yli miljoona asukasta puhuvat venäjää, ja he ovat työteliäitä ja ystävällisiä ihmisiä. Jotkut uskovat astrologiaan tai spiritismiin, ja monet yrittävät saada tietoa tulevaisuudesta horoskooppien välityksellä. Toiset kääntyvät noitien eli koldunien puoleen, joina heidät venäjän kielessä tunnetaan. Jotkut näistä ihmisistä yrittävät saada yhteyden kuolleisiin siinä toivossa, että he saisivat helpotusta johonkin sairauteen, tai he tekevät niin vain huvin vuoksi.

Isäni oli suutari. Vaikka hän sanoi olevansa ateisti, hänestä tuntui, että joku on pannut meidät maapallolle. Hän tapasi sanoa, että olemme vain vieraina tällä planeetalla. Äiti kävi kirkossa joka pääsiäinen, sillä hän sanoi, että ”jos Jumala tosiaan on olemassa, meidän pitää käydä kirkossa”. Minä synnyin toukokuussa 1963. Vanhempi sisareni Ljubov ja pikkuveljeni Oleksandr lisäsivät perheemme onnea.

”Valkoinen magia on hyvä asia”

Petro, * muuan kaukainen sukulaiseni, joutui onnettomuuteen hiilikaivostyömaalla, ja hän sai päähänsä vammoja, joita oli hoidettava erikoisklinikalla. Koska hän oli huolissaan terveydestään, hän haki apua koldunilta. Hän sai noidan kautta yhteyden henkimaailmaan. Vaikka Petron vaimo ja minun vanhempani sanoivat hänelle, että noituus on typerää, hän uskoi tietävänsä asian paremmin. ”Minä harrastankin valkoista magiaa”, hän puolustautui. ”Musta magia on paha asia, mutta valkoinen magia on hyvä asia.”

Petro väitti, että hänellä oli voimia, joiden avulla hän pystyi ennustamaan tulevaisuuden ja suojelemaan ihmisiä vahingolta. Siitä huolimatta Petron vaimo jätti hänet. Niinpä Petro tapasi asua meillä joskus viikkojakin yhteen menoon. Hänen vaikutuksensa perheeseemme oli hirvittävä. Äidillä ja isällä alkoi  olla vakavia riitoja, ja he ottivat lopulta avioeron. Me lapset muutimme äidin kanssa muualle, ja koska Petro oli äidin sukulainen, hän muutti kanssamme.

Ljubov meni naimisiin ja muutti miehensä kanssa Ugandaan Afrikkaan. Lokakuussa 1984 Oleksandr lähti lomalle ja minä matkustin viikoksi Gorlovkan kaupunkiin. Kotoa lähtiessäni heitimme äidin kanssa toisillemme huolettomat hyvästit. Kuinka toivonkaan, että olisin sanonut hänelle jotain muutakin tai jopa jäänyt kotiin! En nimittäin nähnyt äitiä enää elossa.

”Rakas äitisi on kuollut”

Kun palasin Gorlovkasta, asuntomme oli lukittu ja ovessa riippui poliisin kirjoittama ilmoitus, jossa kiellettiin menemästä sisään. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Menin naapuriin. Olga oli liian järkyttynyt puhuakseen. Hänen miehensä Volodimir sanoi ystävällisesti: ”Tanja, on tapahtunut jotain hirveää. Rakas äitisi on kuollut. Petro tappoi hänet. Jälkeenpäin hän tuli meidän luoksemme, soitti poliisille ja antautui.”

Poliisi vahvisti kauhean uutisen ja antoi minulle asuntomme avaimet. Olin täynnä vihaa Petroa kohtaan. Kahmaisin raivoissani suurimman osan hänen tavaroistaan – myös taikakirjat – ja heitin ne peitolle ja vein läheiselle pellolle, missä poltin ne.

Oleksandr kuuli tapahtuneesta ja tunsi minun laillani vihaa Petroa kohtaan. Sitten Oleksandr sai kutsun armeijaan ja muutti pois. Isä tuli asumaan luokseni, ja Ljubovkin saapui Ugandasta meille joksikin aikaa. Toisinaan tunsimme, emmekä aiheettomasti, että jumalattomat henkivoimat ahdistelivat meitä. Isä näki lisäksi hirveitä painajaisia. Hänestä tuntui, että äidin kuolema oli hänen syytään. ”Jospa vain olisin pysynyt hänen luonaan, niin hän olisi yhä elossa”, hän tapasi sanoa. Ennen pitkää isä vaipui syvään masennukseen, ja vajaan neljän kuukauden kuluttua äidin kuolemasta hän teki itsemurhan.

Isän hautajaisten jälkeen Oleksandr palasi armeijaan ja Ljubov Ugandaan. Yritin päästä uuteen alkuun ja ryhdyin opiskelemaan rakennusinsinööriksi eräässä oppilaitoksessa Makejevkan kaupungissa, jonne oli meiltä vain puolen tunnin matka. Kunnostin huoneiston perusteellisesti siinä toivossa, että pääsisin eroon ikävistä muistoista. Pelkäsin silti edelleen demonien ahdistelua.

”Oi Jumala, jos tosiaan olet olemassa”

Oleksandr sai sotapalveluksensa päätökseen ja muutti takaisin kotiin. Meillä alkoi kuitenkin olla riitoja. Hän meni naimisiin, ja muutaman kuukauden kuluttua muutin itse noin 170 kilometrin päähän Asovanmeren rannalla sijaitsevaan venäläiseen Rostovin kaupunkiin. Viimein päätin hankkiutua eroon joka ikisestä Petrolle kuuluneesta tavarasta.

Vaivuin niin syvään masennukseen, että ajattelin isän lailla tehdä itsemurhan. Korvissani kaikuivat kuitenkin äidin sanat: ”Jos Jumala tosiaan on olemassa.” Eräänä yönä rukoilin ensimmäistä kertaa. ”Oi Jumala”, anoin, ”jos tosiaan olet olemassa, näytä minulle, mikä on elämän tarkoitus.” Parin päivän kuluttua sain kirjeen Ljubovilta, joka pyysi minua käymään luonaan Ugandassa. Niinpä jätin itsemurhasuunnitelmani toistaiseksi.

Yllätyksiä Ugandassa

Maailmassa ei voi olla montaa paikkaa, jotka poikkeavat toisistaan yhtä paljon kuin Ukraina ja Uganda. Lentokone laskeutui Entebbeen maaliskuussa 1989. Kun astuin ulos koneesta, tuntui kuin olisin astunut uuniin. En ollut milloinkaan tuntenut sellaista kuumuutta! Eikä ihmekään, sillä olin ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton ulkopuolella. Ihmiset puhuivat minulle tuntematonta englannin kieltä.

Otin taksin matkustaakseni 45 minuutin matkan päähän Kampalaan. Maisema oli niin toisenlainen kuin mihin olin tottunut, että minusta näytti melkein siltä, kuin olisin ollut vieraalla planeetalla! Säteilevä taksinkuljettaja oli kuitenkin itse ystävällisyys, ja  hän löysi viimein tien Ljubovin ja hänen miehensä Josephin asunnolle. Mikä helpotus!

Ljubov tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa. En ollut koskaan kuullutkaan todistajista, mutta Ljubov kertoi heistä minulle innokkaasti. Hän kulki perässäni ympäri taloa ja kertoi minulle kaiken, mitä oli oppinut. Hän aloitti 1. Mooseksen kirjasta ja jatkoi Ilmestyskirjaan saakka. Se oli totta puhuen rasittavaa!

Eräänä päivänä todistajat, jotka tutkivat Ljubovin kanssa, tulivat käymään. Toinen oli nimeltään Marianne. Hän ei yrittänyt heti saarnata minulle, koska en tuolloin ymmärtänyt englantia paljoakaan. Hänen lämpimät, ystävälliset silmänsä kuitenkin kertoivat hänen olevan aito, onnellinen ihminen. Hän näytti minulle paratiisikuvaa kirjasesta ”Katso! Minä teen kaiken uudeksi”. ”Katso tätä naista”, hän kehotti. ”Tuossa olet sinä, ja tämä toinen nainen olen minä. Olemme yhdessä paratiisissa kaikkien näiden muiden ihmisten kanssa. Eikö olekin hienoa?”

Kampalan todistajat näyttivät käyvän vuoron perään Ljubovin ja Josephin luona. He olivat niin ystävällisiä, että epäilin heidän vain yrittävän tehdä minuun vaikutuksen. Muutaman viikon kuluttua menin ensi kertaa kokoukseen, joka sattui olemaan Herran illallisen vietto (Luukas 22:19). Vaikken ymmärtänytkään, mitä siellä puhuttiin, minuun teki jälleen vaikutuksen ihmisten tavaton ystävällisyys.

”Lue Raamattu kannesta kanteen”

Marianne antoi minulle venäjänkielisen – ja elämäni ensimmäisen – Raamatun. ”Lue Raamattu kannesta kanteen”, hän kehotti. ”Vaikket ymmärtäisikään kaikkea, älä lopeta kesken!”

Liikutuin syvästi Mariannen lahjasta ja päätin noudattaa hänen neuvoaan. Ajattelin, että mitä oikeastaan teen Raamatulla, jollen vaivaudu lukemaan sitä.

Otin Raamattuni mukaan, kun palasin Ukrainaan. Muutamat seuraavat kuukaudet työskentelin Moskovassa ja vapaa-aikoina luin Raamattua. Kun yhdeksän kuukautta myöhemmin palasin Ugandaan, olin päässyt jo puoliväliin asti. Kun olin jälleen Kampalassa, Marianne näytti minulle Raamatusta, millaisen suurenmoisen tulevaisuudentoivon se antaa. Paratiisi! Ylösnousemus! Saisin taas nähdä äidin ja isän! Tajusin, että se mitä opin, oli vastaus rukoukseen, jonka olin esittänyt Donetskissa. (Apostolien teot 24:15; Ilmestys 21:3–5.)

Kun tutkimme pahoista hengistä, kuuntelin henkeäni pidätellen. Raamattu vahvisti sen, mitä olin jo pitkään epäillyt: Ei ole olemassakaan hyvää tai vaaratonta magiaa. Magia on aina hyvin vaarallista. Omassa perheessämme sattuneet tapaukset olivat siitä minulle riittävä todiste. Polttaessani Petron tavarat olin tietämättäni toiminut oikein. Varhaiskristitytkin polttivat taikuuteen liittyvät tavaransa, kun he alkoivat palvella Jehovaa. (5. Mooseksen kirja 18:9–12; Apostolien teot 19:19.)

Mitä enemmän opin ymmärtämään Raamattua, sitä varmemmaksi tulin siitä, että olin löytänyt totuuden. Lakkasin tupakoimasta, ja joulukuussa 1990 menin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi kasteelle. Ljubov oli käynyt kasteella vain kolme kuukautta aiemmin, ja Joseph kastettiin vuonna 1993.

Takaisin Donetskiin

Vuonna 1991 palasin takaisin Donetskiin. Samana vuonna Ukrainan Jehovan todistajille myönnettiin laillinen tunnustus, mikä merkitsi sitä, että voisimme kokoontua ja saarnata vapaasti. Aloitimme keskusteluja kadulla kenen kanssa tahansa, jolla vain oli aikaa jutella. Pian huomasimme, että jopa maassa, jossa on paljon ateisteiksi itseään sanovia, monet olivat kiinnostuneita Jumalan valtakunnasta.

Vuoden 1990 alussa raamatullista kirjallisuutta oli saatavilla vain vähän, joten järjestimme Donetskin kadulle paikan, josta sitä sai lainata. Pystytimme kaupungin keskusaukiolle  telineen, jossa oli esillä todistajien kirjoja ja kirjasia. Pian ystävälliset, tiedonhaluiset ihmiset pysähtyivät esittämään kysymyksiä. Kirjallisuutta haluavat ottivat sitä lainaksi, ja heille tarjottiin Raamatun kotitutkistelua.

Vuonna 1992 ryhdyin tienraivaajaksi, Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi, ja syyskuussa 1993 minut kutsuttiin käännösryhmään Vartiotorni-seuran Seltersin-haaratoimistoon Saksaan. Syyskuussa 1998 ryhmämme muutti Puolaan odottamaan uusien haaratoimistotilojen valmistumista Lvivissä Ukrainassa.

Jehovan kansan keskuudessa tapahtuva kasvu on ollut hämmästyttävää Ukrainassa. Kun Donetskissa oli vuonna 1991 yksi seurakunta, jossa oli 110 todistajaa, on siellä nyt 24 seurakuntaa ja yli 3000 todistajaa! Käynti Donetskissa vuonna 1997 palautti mieleeni miellyttäviä muistoja, mutta toisaalta jouduin kohtaamaan siellä myös erään ahdistavan tilanteen.

”Petro etsii sinua”

Donetskissa muuan Julija-niminen todistaja, joka tunsi perheemme, aiheutti minulle järkytyksen sanoessaan: ”Petro etsii sinua. Hän haluaa puhua kanssasi.”

Samana iltana kotona itkin ja rukoilin Jehovaa. Mitä Petro halusi minusta? Tiesin hänen olleen useita vuosia vankilassa rikoksensa vuoksi. Vihasin häntä sen takia, mitä hän oli tehnyt, ja minusta tuntui, ettei hän ansainnut saada tietää Jehovan uudesta maailmasta. Rukoilin asian johdosta joitakin päiviä ja tajusin sitten, ettei ollut minun asiani päättää, kuka on arvollinen saamaan ikuisen elämän. Muistin Jeesuksen Kristuksen lupauksen rikolliselle, joka riippui hänen vierellään paalussa: rikollinen tulisi olemaan hänen kanssaan paratiisissa (Luukas 23:42, 43).

Nämä ajatukset mielessäni päätin tavata Petron ja todistaa hänelle messiaanisesta Valtakunnasta ja Jumalan uudesta asiainjärjestelmästä. Menin kahden kristityn veljen kanssa Julijan antamaan osoitteeseen. Nyt olin ensi kertaa äidin kuoleman jälkeen kasvotusten Petron kanssa.

Tunnelma oli kireä. Selitin Petrolle, että minusta oli tullut Jehovan todistaja ja että Raamattu oli auttanut minua  ymmärtämään, miksi me kaikki joudumme kohtaamaan tässä asiainjärjestelmässä ongelmia ja toisinaan jopa murhenäytelmiä. Kerroin hänelle myös, miten hirvittävältä meistä oli tuntunut menettää äiti ja sitten isä.

Petro kertoi, että jokin ääni oli käskenyt häntä tappamaan äitini, ja hän kuvaili yksityiskohtaisesti tuon päivän tapahtumia. Kuunnellessani hänen karmeaa kertomustaan inhooni sekoittui sääliä, sillä hän näytti hermostuneelta, kuin takaa-ajetulta eläimeltä. Kun Petro lopetti kertomuksensa, yritin näyttää hänelle Raamatusta joitakin hienoja lupauksia. Hän väitti uskovansa Jeesukseen, joten kysyin:

”Onko sinulla Raamattu?”

”Ei vielä, mutta olen kyllä tilannut sellaisen”, hän vastasi.

”Ehkä tiedätkin, että Raamatun mukaan tosi Jumalan nimi on Jehova.” (Psalmit 83:18.)

Tuon nimen kuullessaan Petro tuli levottomaksi. ”Älä mainitse sitä nimeä minulle”, hän sanoi. ”En voi sietää sitä.” Yrityksemme kertoa Petrolle Jumalan suurenmoisista lupauksista tyrehtyivät tyystin.

Lähdin hänen luotaan yksi ajatus selvänä mielessäni: jollen olisi oppinut tuntemaan Jehovaa, minut olisi voitu murhata kuten äiti, olisin voinut tehdä itsemurhan kuten isä tai minut olisi voitu saada tekemään hirveitä asioita kuten Petro. Tunnen valtavan syvää kiitollisuutta siitä, että olen tullut tuntemaan tosi Jumalan, Jehovan!

Katson menneen sijasta tulevaisuuteen

Nämä piinaavat kokemukset ovat jättäneet jälkensä tunne-elämääni. Nuo muistot aiheuttavat minulle yhä aika ajoin tuskaa ja ahdistusta. Mutta paraneminen alkoi, kun opin tuntemaan Jehovan ja hänen tarkoituksensa. Raamatun totuus on opettanut minua keskittämään huomioni menneen sijasta tulevaisuuteen. Ja millaisen tulevaisuuden Jehova onkaan luvannut palvelijoilleen!

Edessä on muun muassa ylösnousemus kuolleista paratiisimaan päälle. Mikä valtava ilo onkaan saada toivottaa isä ja äiti tervetulleiksi takaisin elämään! Isä oli tosiaan oikeassa sanoessaan, että olemme vain vieraana tällä planeetalla. Eikä äiti erehtynyt halutessaan uskoa, että Jumala on todella olemassa. Hartain haluni on saada opettaa äidille ja isälle Raamatun totuuksia, kun heidät on herätetty Jumalan uuteen asiainjärjestelmään.

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 24]

Ensi kertaa äidin kuoleman jälkeen olin kasvotusten hänen tappajansa kanssa

[Kuva s. 23]

Lähetystyöntekijät Marianne ja Heinz Wertholz tutkivat Raamattua kanssani Ugandassa

[Kuva s. 23]

Kasteeni Kampalassa

[Kuva s. 24]

Työskentelen ukrainan kielen käännösryhmässä Puolassa