Hitaasta kuolemasta onnelliseen elämään

KERTONUT DIAMÁNTI DATSERIS

”Kuolinpäiväni on ennustettu.” Tuo ajatus pyöri mielessäni, kun makasin sairaalavuoteessa veren tippuessa hitaasti veripussista suoniini. Yli 20 vuoden ajan sain kuulla, että tämä oli minulle ainoa keino saada elää – jos tätä nyt yleensä saattoi sanoa elämiseksi.

PIAN sen jälkeen, kun olin syntynyt vuonna 1969 Ierápetrassa Kreikkaan kuuluvalla Kreetan saarella, vanhempani saivat pahaenteisiä uutisia. Lääkärit sanoivat, että heidän tyttövauvallaan oli beetatalassemia eli Cooleyn anemia. Beetatalassemia major on vaikea perinnöllinen verisairaus, joka on yleisin Kreikasta, Italiasta, Lähi-idästä, Etelä-Aasiasta tai Afrikasta lähtöisin olevilla ihmisillä.

Kuten lääkärit selittivät vanhemmilleni, tässä sairaudessa ruumiin punasolut eivät tuota riittävästi hemoglobiinia eli valkuaisainetta, joka kuljettaa happea soluihin. Tämä aiheuttaa sen, että soluni saavat liian vähän happea. Punasolut pysyvät verenkierrossani vain vähän aikaa, koska maksani ja pernani tuhoavat ja poistavat ne. Näiden elinten vastuulla on poikkeavien tai kuluneiden punasolujen hävittäminen.

Vanhemmilleni sanottiin, että ainoa tunnettu hoito talassemiaan olivat säännölliset verensiirrot ja kertyneen raudan poistaminen. Kuten lääkärit selittivät, verensiirtohoitoon liittyy kuitenkin jatkuva raudan kertyminen sydämeen ja maksaan, mikä voi johtaa kuolemaan. Verensiirrot – hoito joka estää potilaiden kuoleman heidän kymmenenä ensimmäisenä elinvuotenaan – ovat usein suurin osasyy rautamyrkytykseen, joka voi myöhemmässä vaiheessa olla hengenvaarallinen. Talassemiapotilaat, jotka ovat saaneet jatkuvasti verensiirtoja, kuten minä, kuolevat usein sydämen häiriöihin alle 30-vuotiaina.

Elämä kuoleman odotuksessa

Varhaislapsuudestani saakka kuolema varjosti elämääni. En voi sanoin kuvailla, miten vaikeaa on elää, kun odote on niin kauhea. Minulla ei ollut tulevaisuudensuunnitelmia eikä unelmia normaalista aikuisuudesta. Minusta tuntui kuin talassemiani olisi aikapommi, joka räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

Vanhempieni huoli terveydestäni teki heidät hyvin varovaisiksi. Kasvatukseeni kuului loputon lista kieltoja ja muita sääntöjä: ”Älä juokse!” ”Pysy rauhallisena!” ”Ole varovainen!”

Tilanteeni vuoksi ortodoksisesta äidistäni tuli äärimmäisen uskonnollinen. Hän etsi vilpittömästi apua ikoneista. Lisäksi hän vei minut usein kaukaisiin luostareihin, joissa sanottiin harjoitettavan uskollaparantamista, ja hankki minulle useita taikakaluja ja amuletteja. Kaikkeen tällaiseen kului paljon rahaa – mutta aivan turhaan.

Uskoin Jumalaan ja rakastin häntä, vaikken tiennyt miten häntä voisi palvoa. Kun olin epätoivoinen, rukoilin usein itkien: ”Jumala, jos todella olet olemassa ja rakastat minua, auta minua.”

 Etsin epätoivoisesti lohdutusta

Kun kasvoin, terveyteni heikkeni nopeasti, paljolti siksi, että veressäni oli liikaa rautaa. Osana hoitoani käytin laitetta, joka vähentää veren rautapitoisuutta. Joka ilta minun täytyi laittaa neula aivan ihoni alle vatsaani, jotta rautaa sitovaa ainetta virtaisi hitaasti ruumiiseeni koko yön ajan. Joka ilta jouduin kestämään tämän kivuliaan rituaalin. Usein noina unettomina öinä halusin kuolla. Minusta tuntui, että Jumala ei välittänyt avunpyynnöistäni.

16-vuotiaana aloin viettää aikaani sellaisen nuorisoryhmän kanssa, joka oli heavy metal -musiikin lumoissa. Etsiessäni epätoivoisesti lohdutusta löysin tuon raakuutta ja armotonta väkivaltaa ylistävän musiikin, ja saatananpalvonnasta tuli pakokeinoni. Koska joka puolella ympärilläni oli pahuutta, aloin ajatella, että jokin paha, korkeampi voima hallitsi maailmankaikkeutta. Mutta pian huumeiden ja saatananpalvonnan seuraukset tulivat näkyviin. Toveripiiriini kuuluvat olivat aina paossa poliisia.

Loputtomat verensiirrot olivat jättäneet jälkensä kehooni. Liiallinen rauta teki mustat renkaat silmieni alle ja muutti ihoni keltaiseksi. Ulkonäköäni ei yhtään parantanut vaatetukseni – mustat vaatteet ja nahkatakki, joka oli toveripiirilleni tyypilliseen tapaan koristeltu nastoin ja pääkalloin. Onneksi en koskaan ottanut huumeita.

Kun kuuntelin edelleen heavy metal -musiikkia, jossa laulettiin kuolemasta, huumeista, demoneista, spiritismistä ja verestä, minusta tuntui, että Saatana oli kietonut minut otteeseensa. Iltaisin olin masentunut ja itkin usein. Tässä elämäni aallonpohjassa toivon säde alkoi kuitenkin loistaa.

Elämäni käännekohta

Ollessani 20-vuotias ystäväni antoi minulle eräänä päivänä kirjan, jonka hän oli saanut Jehovan todistajilta. Sen nimi oli Raamattu – Jumalan vai ihmisen sana? * Ystäväni ei ollut kovin kiinnostunut kirjasta, mutta kun selasin sitä, se teki minuun vaikutuksen. Kirja osoitti selvästi, että Raamatun periaatteet voivat tehdä ihmisen elämän paremmaksi. Minusta oli myös koskettavaa saada tietää, että varhaiskristittyjä vainottiin ja että he olivat halukkaita uhraamaan elämänsä uskonsa puolesta. Kun pääsin kirjan loppuun, halusin kertoa näistä asioista toisille. Tuolloin tapasin Manolisin, miehen joka tiesi Jehovasta ja Raamatun sanomasta, koska jotkut hänen sukulaisistaan olivat Jehovan todistajia. Hän vei minut paikalliseen Jehovan todistajien kokouspaikkaan, ja kesällä 1990 aloin tutkia Raamattua heidän kanssaan.

Raamatuntutkistelussani opin, että Luojamme todella välittää meistä ja että hän ei ole vastuussa sairauksista ja kärsimyksistä, jotka vaivaavat monia meistä (1. Pietarin kirje 5:7). Opin, että Saatana toi synnin ja kuoleman tähän maailmaan ja että Jehova tekee pian tyhjäksi Saatanan työt poistamalla tämän vanhan järjestelmän ja korvaamalla sen täydellisellä uudella maailmalla (Heprealaisille 2:14). Paratiisillisissa olosuhteissa Jumalaa pelkäävät ihmiset palautetaan inhimilliseen täydellisyyteen. Silloin kukaan ei sano: ”Minä olen sairas.” (Jesaja 33:24.)

Samalla opin, että Raamattu käskee meitä ’karttamaan verta’ (Apostolien teot 15:20, 29; 1. Mooseksen kirja 9:4). Kun Raamatun ylevät mittapuut ja periaatteet alkoivat muovata ja valmentaa omaatuntoani,  halusin tehdä henkilökohtaisen päätöksen verensiirtojen suhteen. Päätin, etten enää ottaisi niitä.

Yli 20 vuoden ajan minua oli ohjattu uskomaan, että ainoa keinoni pysyä hengissä olisivat säännölliset verensiirrot. Allekirjoittaisinko oman kuolemantuomioni, jos tottelisin Raamatun käskyä? Mitä vanhempani sanoisivat, kun kieltäytyisin ottamasta verta? Yrittäisivätkö lääkärit ja muut hoitohenkilöstöön kuuluvat painostaa minua?

Teen ratkaisevia päätöksiä

Heitin kaikki huoleni Jehovalle palavassa rukouksessa (Psalmit 55:22). Päätin myös etsiä muita lääketieteellisiä ratkaisuja. Tutkiessani asiaa sain selville, että voisin ehkä korvata verensiirrot tarkasti valitulla ruokavaliolla, johon kuuluu paljon rautaa ja vitamiineja. Ennen kaikkea muuta päätin mukautua Jumalan lakiin sellaisena kuin se on esitetty Raamatussa.

Ymmärrettävästi vanhempani olivat melko järkyttyneitä. Lapsuudestani saakka he olivat tehneet parhaansa pitääkseen minut elossa, ja yhtäkkiä minä kieltäydyin verensiirroista! Lopulta he kuitenkin sanoivat, että he kunnioittaisivat henkilökohtaista ratkaisuani asiassa.

Sitten selitin uskonnollisen kantani sairaalan hoitohenkilöstölle, ja kerroin heille myös, että etsisin tarmokkaasti muita hoitomuotoja verensiirtojen tilalle. Vastahakoisesti lääkärit lupasivat mukautua toiveisiini.

Kun aiemmin olin saanut verensiirtoja, olin ystävystynyt joihinkin toisiin nuoriin talassemiapotilaisiin. Nyt he kummastelivat kantaani vereen. Yksi heistä sanoi minulle ivallisesti, että pian neljä miestä kantaisi minut pois – se on kreikkalainen sanonta, joka tarkoitti, että kuolisin. Surullista kyllä, hän itse oli yksi viidestä potilaasta, jotka kuolivat myöhemmin saatuaan saastunutta verta!

Elokuusta 1991 saakka en ole saanut ainuttakaan verensiirtoa. Vastoin kaikkia ennusteita olen elossa ja voin suhteellisen hyvin. Noudattamalla ruokavaliota, jossa on paljon vitamiineja ja rautaa, olen pystynyt pitämään itseni kohtalaisessa kunnossa talassemian aiheuttamista ajoittaisista komplikaatioista ja jatkuvista rajoituksista huolimatta.

Parasta on kuitenkin se, että elämälläni on tarkoitus ja että elämääni rikastuttaa läheinen suhde Luojaani, Jehova Jumalaan. Heinäkuussa 1992 kävin vesikasteella Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Manolis, tuo rakas ystävä, joka toi minut Jehovan todistajien kristillisen seurakunnan tärkeän tuen yhteyteen, kastettiin samana päivänä. Noin puolitoista vuotta sen jälkeen menimme naimisiin. Myöhemmin minulla oli ilo nähdä äitini ja sisareni tulevan kastetuiksi Jehovan palvelijoiksi. Isäni käsitys Jehovan todistajista on muuttunut, ja hän käy silloin tällöin seurakunnan kokouksissa.

Olen oppinut, että vaikka kuolema on vihollinen, se ei ole sellainen vihollinen, jota pitäisi pelätä (Psalmit 23:4). Elämmepä tai kuolemme, kuulumme Jehovalle. Elämämme on hänen käsissään. (Roomalaisille 14:8.) Olen aina kiitollinen hänelle siitä, että hän pelasti minut elämältä, jossa ainoana odotteena oli hidas kuolema. Hän on tosiaankin johdattanut minut ikuisen elämän toivoon! (Ilmestys 21:1–4.)

[Alaviite]

[Kuva s. 21]

Etsin epätoivoisesti lohdutusta

[Kuva s. 22]

Mieheni Manolisin kanssa