Takaiskujen yli asettamalla uusia tavoitteita

LÄHELLÄ New Yorkin LaGuardian lentoasemaa on koti, jossa asuvat William (Bill) Meiners ja hänen vaimonsa Rose. Siellä tämä rakastettava, noin 75-vuotias emäntä ottaa vieraansa iloisesti vastaan. Sisällä asunnossa ei voi olla huomaamatta, että kodikas olohuone heijastaa hänen aurinkoisuuttaan. Kaunis kukka-asetelma ovensuussa ja värikkäät maalaukset seinillä viestivät ilosta ja elämänhalusta.

Olohuoneen vieressä on valoisa makuuhuone, jossa 77-vuotias Bill makaa vuoteessa nojaten ylös nostettuun säädettävään patjaan. Vieraiden astuessa huoneeseen hänen ystävälliset silmänsä syttyvät ja suu vetäytyy leveään hymyyn. Hän haluaisi sydämestään nousta ylös, kätellä ja halata, mutta se on mahdotonta. Bill on halvaantunut kaulasta alaspäin vasenta kättään lukuun ottamatta.

Billillä on ollut terveysongelmia 26-vuotiaasta lähtien, joten kysymme häneltä, mikä häntä on auttanut kestämään sairauksia yli puolen vuosisadan ajan. Bill ja Rose vaihtavat huvittuneina katseita. ”Me emme tunne ketään sairasta!” sanoo Rose purskahtaen sydämelliseen nauruun. Billin silmät tuikkivat mielihyvästä; hän nauraa hykertelee ja nyökkää myöntymisen merkiksi. ”Ei täällä kukaan sairasta”, hän sanoo katkonaisella kurkkuäänellä. Rose ja Bill hassuttelevat lisää, ja pian nauru täyttää huoneen. On selvää, että se rakkaus, jota Bill ja Rose tunsivat toisiaan kohtaan tavatessaan syyskuussa 1945, on yhä voimissaan. Kysymme Billiltä uudestaan: ”Mutta vakavasti puhuen, millaisia takaiskuja sinulla on ollut? Ja mikä sinua on auttanut sopeutumaan ja suhtautumaan elämään valoisasti?” Muutaman lisäpyynnön jälkeen Bill suostuu kertomaan elämästään. Seuraava aineisto on koottu useista keskusteluista, joita Herätkää!-lehti kävi Billin ja hänen vaimonsa kanssa.

Takaiskut alkavat

Lokakuussa 1949 – kolme vuotta naimisiinmenon jälkeen ja kolme kuukautta Vicki-tyttären syntymän jälkeen – Bill sai  kuulla, että hänellä oli syöpäkasvain toisessa äänihuulessa, ja kasvain poistettiin. Muutaman kuukauden kuluttua Billin lääkäri kertoi hänelle toisen huonon uutisen: syöpä oli vaikuttanut koko kurkunpäähän. ”Minulle sanottiin, että jos en suostuisi koko kurkunpään poistoon, minulla ei olisi elinaikaa kuin kaksi vuotta.”

Billille ja Roselle kerrottiin, mitä leikkaus merkitsisi. Kurkunpää ulottuu kielen juuresta henkitorven yläpäähän. Sen sisällä on kaksi äänihuulta. Kun keuhkoista tuleva ilma kulkee niiden läpi, ne värähtelevät ja tuottavat puheäänen. Jos kurkunpää poistetaan, henkitorven yläpää yhdistetään kaulan etuosaan tehtävään pysyvään avanteeseen. Leikkauksen jälkeen potilas hengittää tämän aukon kautta, mutta on menettänyt äänensä.

”Kun kuulin tämän selityksen, olin vihainen”, kertoo Bill. ”Meillä oli pieni tytär, minulla oli hyvä työpaikka, me odotimme elämältä paljon, ja nyt kaikki toiveeni valuivat käsistä.” Mutta koska leikkaus voisi pelastaa hänen henkensä, hän suostui siihen. Hän muistelee: ”Leikkauksen jälkeen en pystynyt nielemään. En pystynyt sanomaan sanaakaan. Minusta oli tullut mykkä.” Kun Rose tuli katsomaan Billiä, tämä pystyi kommunikoimaan vain kirjoittamalla sanoja muistilehtiöön. Se oli vaikeaa aikaa. Päästäkseen tämän takaiskun yli heidän täytyi asettaa uusia tavoitteita.

Mykkä ja työtön

Kurkunpään poistoleikkaus teki Billistä sekä mykän että työttömän. Hän oli työskennellyt eräällä konepajalla, mutta nyt kun hengittäminen onnistui vain avanteen kautta, pöly ja katku olisivat voineet vahingoittaa hänen keuhkojaan. Hänen piti etsiä toinen työpaikka. Puhekyvyttömänä hän ilmoittautui kelloseppäkouluun. ”Se oli vähän samanlaista kuin entinen työni”, sanoo Bill. ”Osasin koota koneenosia, ja kellojen valmistuksessakin kootaan osia – ne vain eivät paina pariakymmentä kiloa!” Valmistuttuaan koulusta hän sai heti työtä kelloseppänä. Yksi tavoite oli saavutettu.

Samaan aikaan Bill oli alkanut opiskella kurssilla myös ruokatorvipuhetta. Siinä ääntä eivät tuota äänihuulet vaan ruokatorven värähtelyt. Ensin opetellaan nielemään ilmaa ja pakottamaan se ruokatorveen. Sitten ilma röyhtäistään hallitusti ulos, jolloin ilma panee ruokatorven seinät värähtelemään. Syntyy kurkkuääni, josta voidaan muodostaa puhetta suun ja huulien avulla.

”Aiemmin röyhtäisin vain silloin kun olin syönyt liikaa”, sanoo Bill hymyillen, ”mutta nyt oli opeteltava röyhtäilemään oikein urakalla. Aluksi sain muodostettua vain sanan kerrallaan, tähän tapaan: ’[Sisäänhengitys, nielaisu, röyhtäisy] Mitä [sisäänhengitys, nielaisu, röyhtäisy] sinulle [sisäänhengitys, nielaisu, röyhtäisy] kuuluu?’ Se ei ollut helppoa. Sitten opettaja neuvoi minua juomaan paljon ginger alea, sillä poreet auttaisivat minua röyhtäilemään. Niinpä aina kun Rose lähti Vickin kanssa ulos, minä join ja röyhtäilin, join ja röyhtäilin. Tein töitä oikein olan takaa!”

Noin 60 prosenttia kaikista potilaista, joilta kurkunpää on poistettu, ei opi ruokatorvipuhetta, mutta Bill edistyi siinä. Tuolloin melkein kaksivuotias Vicki pakotti hänet siihen tietämättään. Bill selittää: ”Vicki jutteli minulle ja katsoi minuun sitten odottavasti, mutta minä en pystynyt  sanomaan sanaakaan. Hän jutteli lisää, muttei taaskaan saanut vastausta. Harmistuneena hän kääntyi äitinsä puoleen ja sanoi: ’Käske isää puhumaan minulle!’ Hänen sanansa vihlaisivat sydäntäni, ja päätin, että jonain päivänä minä vielä puhuisin.” Vickin, Rosen ja muiden iloksi hän onnistui siinä. Toinen tavoite oli saavutettu.

Uusi isku

Vuoden 1951 lopulla Billin ja Rosen edessä oli uusi ongelma. Lääkärit pelkäsivät syövän uusiutumista ja kehottivat Billiä ottamaan sädehoitoa. Bill myöntyi. Hoitojakson jälkeen hän halusi innokkaasti palata normaaliin elämään. Hän ei voinut aavistaakaan, että uusi isku hänen terveyttään vastaan oli jo tulossa kohti!

Kului suunnilleen vuosi. Sitten eräänä päivänä Billin sormet menivät tunnottomiksi. Seuraavaksi hän ei pystynyt nousemaan portaita. Pian sen jälkeen hän kaatui kävellessään eikä päässyt enää ylös. Tutkimukset paljastivat, että sädehoito (joka siihen aikaan ei ollut yhtä hienosäätöistä kuin nykyään) oli vahingoittanut hänen selkäydintään. Hänelle kerrottiin, että hänen tilansa pahenisi. Eräs lääkäri jopa sanoi, että henkiinjäämismahdollisuudet olivat hänen osaltaan olemattomat. Bill ja Rose olivat järkyttyneitä.

Bill ei kuitenkaan antanut periksi, vaan meni sairaalaan puolen vuoden kuntoutukseen. Hoito ei muuttanut sairauden kehityksen suuntaa, mutta sairaalassaolo muutti hänen elämänsä suuntaa – tavalla, jonka ansiosta hän myöhemmin oppi tuntemaan Jehovan. Miten se kävi?

Voimaa takaiskujen syiden ymmärtämisestä

Tuon puolen vuoden ajan Bill makasi juutalaisessa sairaalassa samassa huoneessa 19 halvaantuneen miehen kanssa – jotka kaikki olivat ortodoksijuutalaisia. Joka iltapäivä he keskustelivat Raamatusta. Baptistikirkkoon kuulunut Bill pelkästään kuunteli, mutta kun sairaalassaolo päättyi, hän oli kuullut riittävästi tullakseen siihen tulokseen, että Kaikkivaltias Jumala on vain yksi persoona ja että kolminaisuusoppi on ristiriidassa Raamatun kanssa. Tämän johdosta Bill ei enää koskaan käynyt omassa kirkossaan. Hän tunsi kuitenkin tarvitsevansa hengellistä opastusta selviytyäkseen elämän vastoinkäymisistä. ”Pyysin Jumalalta jatkuvasti apua”, hän kertoo, ”ja rukouksiini vastattiin.”

Eräänä lauantaina vuonna 1953 heidän luonaan tuli käymään Roy Douglas, iäkäs mies joka oli aiemmin asunut heidän naapurissaan ja oli kuullut Billin vastoinkäymisistä. Hän oli Jehovan todistaja, ja hän ehdotti Billille raamatuntutkistelua, johon Bill suostui. Se mitä hän luki Raamatusta ja kirjasta ”Olkoon Jumala totinen”, * avasi hänen silmänsä. Hän kertoi oppimastaan Roselle, ja tämä liittyi mukaan tutkisteluun. Rose muistelee: ”Meille oli kirkossa opetettu, että sairaus on Jumalan rangaistus, mutta raamatuntutkistelussa opimme, ettei asia ollut niin. Olimme äärettömän helpottuneita.” Bill jatkaa: ”Kun opimme Raamatusta sairauteni ja kaikkien muidenkin ongelmien syyn ja saimme selville, että  edessä oli parempi tulevaisuus, pystyimme hyväksymään tilanteeni.” Vuonna 1954 Bill ja Rose saavuttivat jälleen yhden tavoitteen. Heidät molemmat kastettiin Jehovan todistajiksi.

Lisää muutoksia

Tässä vaiheessa Billin halvaus oli edennyt niin pitkälle, ettei hän enää voinut käydä töissä. Saadakseen rahat riittämään Bill ja Rose vaihtoivat osia: Bill jäi kotiin Vickin kanssa ja Rose alkoi työskennellä samassa kelloseppäyrityksessä, jossa Bill oli ollut, ja työskenteli siellä 35 vuotta.

”Minusta oli todella hauskaa hoitaa tytärtämme”, Bill kertoo. ”Pikku Vickikin piti siitä. Hän kertoi ylpeänä kaikille tapaamilleen ihmisille: ’Minä hoidan isää!’ Kun hän myöhemmin aloitti koulunkäynnin, autoin häntä kotiläksyissä ja pelasimme usein erilaisia pelejä. Lisäksi minulla oli oiva tilaisuus valmentaa häntä Raamatun avulla.”

Myös kristilliset kokoukset valtakunnansalissa toivat Billin perheelle iloa. Häneltä meni tunti nilkuttaa salille, mutta hän ei ollut niistä poissa. Kun he sittemmin muuttivat toiseen kaupunginosaan, he ostivat pienen auton ja Rose ajoi perheen salille. Vaikka Bill ei pystynyt puhumaan kuin lyhyinä pätkinä, hän ilmoittautui teokraattiseen palveluskouluun. Hän selittää: ”Kirjoitin puheeni, ja joku veli esitti sen. Puheen jälkeen koulunvalvoja antoi sisällöstä neuvoja minulle.”

Seurakunnan jäsenet auttoivat Billiä myös osallistumaan saarnaamistyöhön säännöllisesti. Myöhemmin hänet nimitettiin seurakunnassa avustavaksi palvelijaksi, mikä ei tullut yllätyksenä niille, jotka olivat havainneet hänen antaumuksellisuutensa. Kun sitten jalat lakkasivat toimimasta ja halvaus rajoitti hänen liikkumistaan yhä enemmän, hän joutui jäämään kotiin ja lopulta vuoteeseen. Selviäisikö hän tästä takaiskusta?

Tyydytystä tuottava harrastus

”Yritin keksiä itselleni jonkin harrastuksen nyt kun olin päivät pitkät kotona”, Bill sanoo. ”Ennen halvaantumista olin pitänyt valokuvaamisesta, joten ajattelin kokeilla maalaamista, vaikken ollut eläessäni maalannut yhtään mitään. Lisäksi olen oikeakätinen, mutta koko oikea käsi ja kaksi vasemman käden sormea olivat halvaantuneet. Siitä huolimatta Rose osti minulle pinon maalaustekniikkaa käsitteleviä kirjoja. Perehdyin niihin ja ryhdyin maalaamaan vasemmalla kädellä. Maalauksista päätyi suuri osa roskiin, mutta lopulta aloin oppia jotain.”

Hieno kokoelma vesivärimaalauksia, jotka nyt koristavat Billin ja Rosen kotia, osoittaa, että Bill onnistui yli odotustensa. ”Viitisen vuotta sitten vasen käteni alkoi vapista niin pahasti, että minun piti panna pensseli pois lopullisesti”, Bill jatkaa, ”mutta tämä harrastus tuotti minulle paljon iloa monia vuosia.”

Jäljellä oleva tavoite

Bill kertoo: ”Terveysongelmieni alkamisesta on kulunut nyt yli 50 vuotta. Raamatun lukeminen lohduttaa minua edelleen, varsinkin Psalmit ja Jobin kirja. Pidän kovasti myös Vartiotorni-seuran julkaisuista. Lisäksi minua rohkaisevat paljon seurakunnan jäsenten ja matkavalvojien käynnit ja innostavat kokemukset. Kuuntelen valtakunnansalin kokousten ohjelmat puhelimitse ja saan konventeista videonauhoituksen.

Olen kiitollinen siitä, että minua on siunattu rakastavalla vaimolla. Hän on kaikki nämä vuodet ollut läheinen ystäväni. Olen yhä hyvin iloinen myös tyttärestämme, joka nykyään palvelee Jehovaa oman perheensä kanssa. Kiitän Jehovaa erityisesti siitä, että Hän on auttanut minua pysymään lähellään. Nyt kun ruumiini ja ääneni ovat heikkenemässä entisestään, mietin usein apostoli Paavalin sanoja: ’Me emme lannistu, vaan vaikka se ihminen, joka olemme ulkonaisesti, riutuukin pois, niin varmasti sitä ihmistä, joka olemme sisäisesti, uudistetaan päivä päivältä.’ (2. Korinttilaisille 4:16.) Minulla on siis jäljellä vielä yksi tavoite: pysyä hengellisesti valveilla niin kauan kuin elän.”

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 12]

”Leikkauksen jälkeen en pystynyt nielemään. En pystynyt sanomaan sanaakaan. Minusta oli tullut mykkä”

[Kuva s. 13]

Bill ja Rose nykyään