Kohti Botany Bayta

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA AUSTRALIASTA

”KIRJA lojui keskellä tietä”, puolustautui nuori Job. Tämä 19-vuotias pisamanaama pidätettiin Lontoossa hänen ylittäessään katua, ja häntä syytettiin kirjan varastamisesta. Minkä arvoisen kirjan? 80 sentin! Heltymätön tuomari tuomitsi hänet seitsemäksi vuodeksi rangaistussiirtolaan.

Maapallon toisessa kolkassa alueella, joka nykyään tunnetaan Kanadan Québecinä, aatelismies nimeltä François-Maurice Lepailleur vangittiin. Hänet tuomittiin kuolemaan osallisuudesta epäonnistuneeseen aseelliseen kapinaan Britannian hallitusta vastaan. Oikeus päätti kuitenkin käyttää vaihtoehtoista rangaistusta.

Näillä kahdella nuorellamiehellä oli muutakin yhteistä kuin se, että he olivat Britannian lain nurjalla puolella. Molemmat saivat huomata olevansa laivamatkalla paikkaan nimeltä Australia ja vastaperustettuun rangaistussiirtolaan nimeltä Botany Bay.

Millaista oli olla rangaistusvankina Australiassa? Kuinka monia sinne lähetettiin? Entä miksi nämä kaksi nuortamiestä joutuivat niin kauas kotoaan?

Miksi Australiaan?

Britannian hallitus päätti vuonna 1718 helpottaa yhä ahtaammaksi käyvien vankiloidensa paineita kuljettamalla rikolliset pois maasta. Vuonna 1770 heitä laivattiin muualle tuhannen vangin vuosivauhtia, ja määränpäänä olivat useimmiten Marylandissa ja Virginiassa sijaitsevat siirtokunnat. Pohjois-Amerikan vapaussodan johdosta nämä kohteet eivät tulleet enää kysymykseen vuonna 1783, mutta siihen mennessä siirtokuntiin oli kuitenkin ehditty lähettää jo yli 50000 rangaistusvankia.

Vaihtoehdoksi jäi karu maa maapallon toisella laidalla. Merikapteeni James Cook oli 13 vuotta aiemmin kartoittanut sen itärannikon ja liittänyt sen Britanniaan. Purjehduksella oli ollut mukana myös löytöretkeilijä Joseph Banks, jonka mielestä tuo maa oli ihanteellinen määränpää Brittiläisen imperiumin ei-toivotuille alamaisille. Niinpä toukokuussa 1787 ensimmäinen 11 pienen aluksen laivue lähti 26000 kilometrin matkalle kohti Botany Bayta. Seuraavien 80 vuoden aikana vuoteen 1868 asti Australiaan lähetettiin kaikkiaan 158829 rangaistusvankia.

Pitkä valtamerimatka

Vuonna 1833 nuori Job ja hänen 300 matkatoveriaan saapuivat Sydney Coveen Port  Jacksonin lahden rannalle. Vaikka rangaistussiirtola tunnettiinkin Botany Bayna, tätä nimeä kantava lahti sijaitsi oikeastaan muutamia kilometrejä etelään siitä, mihin asutus lopulta keskittyi.

Joillekin vangeille itse matka oli ankara rangaistus. Katkelma François Lepailleurin päiväkirjasta tarjoaa välähdyksen elämästä laivalla: ”Vuonna 1840 ohitimme Hyväntoivonniemen [Etelä-Afrikan kärjen] Buffalon lastiruumassa, joka oli mitä hirvittävin paikka, koska siellä oli aina pimeää, tiukkoja sääntöjä oli noudatettava, syöpäläiset kiusasivat meitä jatkuvasti, oli kuuma ja koko kurjuuden kruununa kärsimme vielä nälkää.”

Ironista kyllä vankilaivojen matkustajien terveys ja turvallisuus olivat kuitenkin loppujen lopuksi tuon ajan merimatkojen mittapuun mukaan parhaasta päästä. Hallituksen tarjoamien palkkioiden ansiosta kuolleisuus oli vuosina 1788–1868 vajaat 1,8 prosenttia, kun taas orjalaivojen onnettomista matkustajista menehtyi matkalla 3–36 prosenttia vuosina 1712–77. Kuolleisuus oli vankilaivojen kuolleisuutta suurempi jopa niissä aluksissa, jotka veivät vapaita siirtolaisia Euroopasta Amerikkaan.

Sekalainen seurakunta

Yksi ratkaiseva syy alhaiseen kuolleisuuteen oli vankien nuori ikä. François oli 35 vuoden tietämillä eli suhteellisen vanha vangiksi. Enemmistö oli 16–25-vuotiaita, ja jotkut vasta 11-vuotiaita. Miehiä oli enemmän kuin naisia, sillä runsasta kuutta miestä kohti oli vain yksi nainen.

Useimmat vangeista olivat kotoisin Isosta-Britanniasta. Yli puolet oli englantilaisia, kolmannes oli irlantilaisia, ja Skotlannista tuli muutama tuhat. Jotkut tulivat François’n tapaan Brittiläisen imperiumin kaukaisemmista osista, esimerkiksi nykyisen Kanadan alueelta, Intiasta, Malesiasta, Sri Lankasta tai jopa piskuisesta Maltan saaresta.

Nämä tahtomattaan siirtolaisiksi joutuneet ihmiset hallitsivat vaikuttavan määrän erilaisia taitoja. Joukossa oli teurastajia, kuumavesisäiliöiden tekijöitä, vaskiseppiä, puuseppiä, kokkeja, hatuntekijöitä, räätäleitä ja kutojia. Asiakirjoissa on merkinnät tuhannesta eri ammatista, joten tuomitut olivat edustava läpileikkaus Britannian työvoimasta.

Vangit tuntuivat usein olevan koulutetumpia kuin kotiin jäänyt työväenluokka. Kolme neljästä Uuteen Etelä-Walesiin saapuneesta tuomitusta osasi lukea ja kirjoittaa, kun taas vain hiukan yli puolet Britannian väestöstä pystyi kirjoittamaan nimensä avioliittorekisteriin.

Ihmisryöstö, murha tai kansankiihotus saattoi tuottaa ilmaisen lipun Botany Bayhyn, mutta matkalle pääsi paljon väljemmilläkin ehdoilla. Huvittelupaikan avaaminen sunnuntaina, nenäliinan varastaminen tai vain Raamatusta väitteleminen saattoi johtaa matkaan eteläiselle pallonpuoliskolle.

Elämää uudessa maassa

Australian ensimmäisten rangaistusvankien elämän ajatellaan yleensä olleen raa’an pieksennän ja jatkuvan julmuuden varjostamaa epäinhimillistä olemassaoloa. Joillekuille tämä olikin todellisuutta, mutta monien osa muuttui lopulta paremmaksi kuin se oli ollut siinä maassa, jonka he olivat jättäneet taakseen.

Maassa kehittyi järjestelmä, jonka puitteissa vangit voitiin määrätä vapaiden uudisasukkaiden ja viranomaisten palvelukseen tai jopa itsenäisiksi työntekijöiksi. Sen sijaan että he olisivat kärsineet koko tuomionsa kahleissa tienrakennusjoukoissa, he siis saattoivat harjoittaa ammattiaan tai opetella uuden. Esimerkiksi Job määrättiin työhön varakkaalle mutta ystävälliselle maanomistajalle, ja hän oppi hoitamaan karjaa tämän tiluksilla Sydneyn laitamilla.

Vankien piti työskennellä viisi ja puoli päivää eli 56 tuntia viikossa. Se oli vähemmän kuin useimpien senaikaisten tehdastyöläisten työaika Britanniassa, jossa raadettiin auringonnoususta auringonlaskuun joka päivä. Vangit saivat veloittaa kaikesta työstä, jota he tekivät säädetyn työajan ulkopuolella, ja he harjoittivat usein pientä lisäbisnestä, kuten myivät leikattua ruohoa rehuksi.

Niin herkästi kuin ruoskaa käytettiinkin, erään tutkimuksen mukaan 66 prosenttia Uuden Etelä-Walesin vangeista säästyi lyönneiltä  kokonaan tai heidät piestiin vain kerran tuomionsa aikana. Tämä merkitsee, että heitä ei ruoskittu sen tiheämmin kuin Britannian maa- tai merivoimien palveluksessa olevia miehiä.

Kun rangaistusvangit vielä saattoivat tuomionsa kärsittyään saada omaa maata, jotkut pitivät karkotusta suorastaan toivottavana. Lontoossa sijainneen pahamaineisen Newgaten vankilan johtaja W. Cope raportoi vuonna 1835 vangeista, joita uhattiin karkotuksella: ”Yhdeksäntoista kahdestakymmenestä lähtee ilomielin.” Erään toisen vankilan valvoja sanoi vangeistaan: ”Yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta on hyvin halukkaita lähtemään.”

Asian synkempi puoli

Elämä saattoi olla todella vaikeaa niillä, jotka jatkuvasti halveksuivat lakia. Eräässä raportissa sanottiin: ”Karkotus ei ole mikään yksinkertainen rangaistus, vaan sarja rangaistuksia, jotka tuottavat koko inhimillisen kärsimyksen kirjon.” Yksi tällainen rangaistus oli polkumylly. François kuvaili: ”Se on mylly, joka jauhaa jyviä ja jota vangit pitävät käynnissä. 18 miestä kiipeää jatkuvasti ratasta pitkin ylös, ja heidän painonsa saa rattaan ja myllyn pyörimään. Miehillä on usein vain yhdet jalkakahleet, mutta monesti jopa kolmet tai neljät kahleet, ja heidän on pakko tehdä työtä samalla tavalla kuin muutkin, tai muuten heitä ruoskitaan armotta.”

Huonosti käyttäytyvät naisvangit saivat kannettavakseen rautaisen kaulakahleen, josta lähti kaksi ainakin 30 senttimetriä pitkää uloketta. Naisia ei uskottu saatavan järjestykseen muulla keinolla kuin näillä raskailla, hirviömäisillä välineillä.

Uudelleen tuomitut rikolliset kärsivät ankaran rangaistuksen tätä tarkoitusta varten suunnitelluissa laitoksissa, esimerkiksi Port Arthurissa, joka sijaitsi Tasmaniassa Hobartista itään päin. Niiden ankaruutta voi arvioida seuraavan virallisen raportin perusteella: ”Jotkut vangit – – halusivat mieluummin kuolla kuin jatkaa vankeudessa, ja he tekivät rikoksia, jotta heidät olisi teloitettu.”

Joillekin karkotetuille vangeille pahinta oli ero perheestä. François kirjoitti: ”Rakas perheeni, jota niin hellästi rakastan, tuleeko karkotus erottamaan minut teistä – kaikesta mitä rakastan – pitkäksikin aikaa? Voi miten murheellinen ja tuskallinen tämä ero onkaan! Joutua eroon hellästä vaimosta ja pienistä lapsista, jotka eivät ole saaneet tuntea rakastavan isän hellyyttä! Rakas perhe, hengessäni ja sydämessäni käännyn usein taivaan puoleen, jotta Jumala murtaisi kahleeni, jotka sitovat minut tähän paikkaan, ja lopettaisi karkotukseni ja antaisi minun palata rakkaan perheeni luo, kaiken sen luo, mitä sydämeni halajaa.”

Vankien anti

Vuonna 1837 kuvernööri Bourke sanoi: ”Uuden Etelä-Walesin työteliäät ja taitavat uudisasukkaat ovat vankien avustamina muuttaneet erämaan kauniiksi ja kukoistavaksi siirtokunnaksi 50 vuodessa.” Tässä vaiheessa yli kaksi kolmasosaa miestyövoimasta oli vankeja tai entisiä vankeja, jotka auttoivat vapaita uudisasukkaita selviytymään tuosta valtavasta urakasta. Yli 90 prosenttia kaikista vangeista teki Australiasta kotinsa joko omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta.

Nuoresta Jobistakin tuli yksi noista vakituisista asukkaista, sillä päästyään vapaaksi hän meni naimisiin ja asettui aloilleen, ja hänestä polveutui ajan mittaan satoja Australian ja Uuden-Seelannin asukkaita. François puolestaan kuului niihin harvoihin, jotka vapauduttuaan pystyivät palaamaan kotimaahansa rakkaiden perheittensä pariin.

Muutosten tahti kiihtyi edelleen noiden alkuaikojen jälkeen, ja jo kolmessa sukupolvessa tuo ”kaunis ja kukoistava siirtokunta” kasvoi monikulttuuriseksi kansaksi. Nykyään tuhannet ihmiset Aasiasta, Kanadasta ja Euroopasta, Britannia mukaan luettuna, tulevat omasta halustaan käymään Australiassa tai hakevat sinne oleskelulupaa. Perillä he näkevät korkealle kohoavia betonirakennuksia niillä mailla, joita vangit raivasivat, ja leveitä asvalttiteitä vanhoilla tienpohjilla, joita vangit aikanaan rakensivat. Mutta vielä nykyäänkin vanhat kivirakennukset keskellä Australian katujen vilinää todistavat noiden ihmisten työstä, jotka vasten tahtoaan joutuivat lähtemään uudisasukkaiksi kohti Botany Bayta.

[Kartta/Kuvat s. 20]

(Ks. painettu julkaisu)

BOTANY BAY

[Kuvat]

JAMES COOK

JOSEPH BANKS

[Lähdemerkinnät]

Cook: John Weberin maalaus teoksesta Dictionary of American Portraits/Dover; Banks: Dickinson, W. Muotokuva Sir Joseph Banksista ennen hänen aateloimistaan. Rex Nan Kivell Collection; NK10667. National Library of Australian luvalla; näkymä lahdelle: Fittler, James. Sydney, New South Wales, tuloväylä Port Jacksoniin. National Library of Australian luvalla

 [Kuva s. 23]

(Yllä) Sydneyn keskustan liikekorttelit ovat nousseet Botany Bayn rangaistussiirtolan sijoille

[Kuva s. 23]

Sydneyn vanha sairaala, joka toimii nykyään rahapajamuseona (State Mint Museum), rakennettiin vankityövoimalla

[Lähdemerkintä]

Image Library, State Library of New South Wales

[Kuva s. 23]

Hyde Park Barracks, vankien suunnittelema ja rakentama vankila

[Lähdemerkintä]

Hyde Park Barracks Museum (1817). Historic Houses Trust of New South Wales, Sydney, Australia

[Kuva s. 23]

Great North Road. Vangit rakensivat käsivoimin tämän 264 kilometriä pitkän maantien hiekkakivikukkuloiden halki. Se yhdisti Sydneyn ja Newcastlen lähellä sijaitsevan Hunter Valleyn. Maantie oli siirtokunnan huomattavimpia siviilirakentamisen saavutuksia

[Lähdemerkintä]

Managed by the National Parks and Wildlife Service, N.S.W.