Sota ei pysäyttänyt saarnaamistyötämme

KERTONUT LEODEGARIO BARLAAN

Vuonna 1942 toisen maailmansodan aikana Japani ja Yhdysvallat taistelivat sitkeästi kotimaani Filippiinien hallinnasta. Olin Tabonan-nimisessä vuoristokylässä, jossa japanilaisia vastaan taistelevat paikalliset sissit pitivät minua vankinaan. Minua piestiin, syytettiin vakoojaksi ja uhkailtiin teloituksella. Minäpä kerron, miten jouduin tähän tilanteeseen ja miten selviydyin siitä.

SYNNYIN 24. tammikuuta 1914 San Carlosin kaupungissa Pangasinanin provinssissa. Isä lähetti minut 1930-luvulla maatalousoppilaitokseen. Sunnuntaisin kävin messussa, ja pappi tapasi puhua evankeliumeista: Matteuksesta, Markuksesta, Luukkaasta ja Johanneksesta. Niinpä halusin lukea ne.

Eräänä päivänä menin luostariin ostamaan teosta, joka sisältäisi evankeliumit. Rahaa siihen olin saanut myymällä vihanneksia. Koin kuitenkin pettymyksen, sillä sain vain kirjasen nimeltä ”Tie taivaaseen” eikä siinä ollut evankeliumeja. Myöhemmin matkustin evankeliumien toivossa Manilaan. Siellä enoni, joka oli Jehovan todistaja, antoi minulle koko Raamatun.

Tapasin Manilassa useita todistajia, joiden taito lainata raamatunkohtia teki minuun vaikutuksen. Heiltä sain tyydyttävät  vastaukset moniin kysymyksiin. Aikanaan enoni Ricardo Uson otti minut mukaansa Jehovan todistajien haaratoimistossa pidettävään kokoukseen. Paikkaa lähestyessämme sytytin savukkeen. ”Heitä tuo menemään”, eno sanoi. ”Jehovan todistajat eivät polta.” Niinpä heitin savukkeen pois enkä sen koommin polttanut. Tapasin haaratoimistonvalvojan Joseph Dos Santosin ja myös muita todistajia. Nykyään, vuosikymmeniä myöhemmin, muistan yhä nuo suurenmoiset kristityt veljet.

Halu palvella Jumalaa

Lokakuussa 1937, kun opiskelin Los Bañosin maatalousoppilaitoksessa, en enää käynyt messussa. Luin sen sijaan Raamattua ja enoni antamaa kirjallisuutta. Koulussa vieraili ryhmä Jehovan todistajia, ja kun olin käynyt keskusteluja ryhmään kuuluneen Elvira Alinsod -nimisen todistajan kanssa, minussa heräsi voimakas halu palvella Jehova Jumalaa.

Kun kerroin opettajille, että aion lopettaa koulun kesken, he kysyivät: ”Kuka sinut elättää?” Selitin luottavani siihen, että jos palvelisin Jumalaa, hän tukisi minua. Lopetettuani koulun menin Vartiotorni-seuran toimistoon ja tarjouduin vapaaehtoisena työhön sanoen: ”Olen lukenut julkaisut Kuuliaisuus, Rikkaudet ja Missä ovat kuolleet? Nyt haluan palvella Jehovaa koko ajallani.” Minua kehotettiin menemään Cebun provinssiin ja liittymään siellä toimivien kolmen tienraivaajan, Jehovan todistajien kokoaikaisen sananpalvelijan, joukkoon.

Aloitan saarnaamisen

Kun saavuin Cebun saareen 15. heinäkuuta 1938, tapasin laiturilla Salvador Liwagin. Seuraavana päivänä aloitin talosta-taloon-palveluksen. Kukaan ei valmentanut minua. Näytin vain puhuteltavalle todistuskorttia, jossa kerrottiin työstämme. Osasin todellisuudessa vain muutaman sanan paikallista cebun kieltä. Näin alkoi ensimmäinen päiväni sananpalveluksessa.

Aina uuteen kaupunkiin tullessamme menimme ensin kaupungintalolle, jossa veli Liwag todisti pormestarille, Pablo Bautista todisti poliisipäällikölle ja Conrado Daclan tuomarille. Minä puhuin postinhoitajalle. Sitten kävimme linja-autoasemalla, poliisilaitoksella, myymälöissä ja kouluissa. Lisäksi kävimme tapaamassa ihmisiä heidän kodeissaan. Tarjosimme Raamatun tutkimiseen tarkoitettua julkaisua Viholliset. Matkin kenttätovereitteni esityksiä ja opin siten vähitellen puhumaan cebua ja aloin myös levittää kirjoja. Kävimme koko Cebun provinssin 54 kaupunkia läpi kolmessa kuukaudessa. Sitten kysyin veli Liwagilta: ”Voinko nyt mennä kasteelle?”

”Et vielä, veli”, hän vastasi. Niinpä jatkoimme matkaamme Boholin saareen, jossa saarnasimme puolitoista kuukautta ja kävimme läpi 36 kaupunkia. Jälleen pyysin päästä kasteelle. ”Ei vielä, veli Barlaan”, kuului vastaus. Niinpä saarnattuamme Boholin ja Camiguinin saaressa siirryimme suureen Mindanaon saareen ja saarnasimme Cagayan de Oron kaupungissa.

Noihin aikoihin joukkoomme liittyi veli Virginio Cruz. Hän oli ollut opettaja ja jättänyt työpaikkansa aloittaakseen tienraivauksen. Jatkoimme edelleen muihin kaupunkeihin ja saavuimme lopulta Lanaojärvelle. Taas pyysin päästä kasteelle. Vihdoin 28. joulukuuta 1938, palveltuani puoli vuotta tienraivaajana, veli Cruz kastoi minut Lanaojärvessä Lumbatanin kaupungissa.

Luottamus Jumalaan palkitaan

Myöhemmin liityin kolmen Negros Occidentalissa palvelevan tienraivaajan seuraan. He olivat Fulgencio de Jesus, Esperanza de Jesus ja Natividad Santos, jota kutsuimme Natyksi. Saarnasimme yhdessä monissa tuon provinssin kaupungeissa. Meidän oli pantava täysi luottamus Jehovaan, sillä toisinaan olimme taloudellisesti tiukilla. Kerran halusimme syödä riisin kanssa kalaa. Tapasin rannalla miehen,  jolta pyysin saada ostaa muutamia kaloja, mutta ne oli kaikki viety myyntiin. Hän tarjosi minulle kuitenkin kalaa, jonka oli varannut itselleen. Kysyin sen hintaa mutta hän sanoi: ”Ei se mitään maksa. Saat sen.”

Kiitin miestä, mutta ollessani lähdössä tajusin, että yksi ainoa kala ei riittäisi neljälle. Kun sitten kuljin erään puron ohi, näin yllätyksekseni, että kivellä lojui kala, joka oli vielä jopa aivan märkä. Ajattelin sen olevan kuollut, mutta kun menin ottamaan sitä, huomasin hämmästyksekseni sen olevan elossa. Nappasin sen tiukasti käteeni ja muistin samalla Jeesuksen lupauksen: ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.” (Matteus 6:33.)

Saarnaaminen sodan keskellä

Kun tienraivaajien ryhmämme kasvoi yhdeksään, se jaettiin kahtia. Meidän ryhmämme määrättiin Cebuun. Oli joulukuu 1941, ja toinen maailmansota oli käynnissä Filippiineillä. Tuburanin kaupungissa muuan filippiiniläinen luutnantti tuli luoksemme keskellä yötä. ”Pojat, herätkää”, hän sanoi. ”Sotilaat etsivät teitä.” Meitä epäiltiin japanilaisiksi vakoojiksi, minkä vuoksi loppuyö kului kuulusteluihin.

Myöhemmin meidät vietiin vankilaan. Cebun kaupungissa olevat Yhdysvaltojen armeijan virkailijat vaativat meitä viemään heille yhden jokaista kirjaamme, jotta he voisivat nähdä, olimmeko japanilaisia vakoojia. Monet paikalliset asukkaat vierailivat vankilassa, sillä he olivat uteliaita näkemään, miltä japanilaisiksi vakoojiksi syytetyt ihmiset näyttivät. Jotkut esittivät kysymyksiä, ja todistimme heille Jumalan valtakunnasta.

Oltuamme vankilassa viisi päivää poliisipäällikkö sai Yhdysvaltojen armeijan päämajasta sähkeen, jossa häntä kehotettiin vapauttamaan Jehovan todistajat. Hän kuitenkin kielsi meitä enää saarnaamasta sillä perusteella, että oli sota-aika. Selitimme, että emme voisi lopettaa saarnaamista, koska olimme saaneet määräyksen tähän työhön Jumalalta (Apostolien teot 5:28, 29). Päällikkö suuttui ja sanoi: ”Jos jatkatte saarnaamista, annan ihmisten tappaa teidät.”

Seuraavina päivinä poliisipäällikkö yritti saada meidät uudelleen pidätetyksi. Lopulta eräs Yhdysvaltojen armeijan sotilasryhmä pysäytti meidät, ja luutnantti nimeltä Soriano kysyi sisar Santosilta: ”Lopetatteko saarnaamisen?”

”Emme”, sisar vastasi.

”Mitä jos joudutte teloituskomennuskunnan eteen?” luutnantti kysyi.

”Se ei muuta päätöstämme”, sanoi sisar.

Niinpä meidät kaikki pantiin kuorma-auton lavalle ja vietiin Cebun kaupunkiin, jossa jouduimme eversti Edmundin eteen. Luutnantti Soriano esitteli meidät hänelle sanoen: ”Nämä ovat Jehovan todistajia. He ovat japanilaisia vakoojia!”

 ”Jehovan todistajia?” eversti kysyi. ”Tunsin Jehovan todistajat hyvin Amerikassa. Eivät he ole vakoojia! He ovat puolueettomia.” Sitten hän kääntyi meitä kohti ja sanoi: ”Koska olette puolueettomia, ette pääse vapaaksi.” Kun meitä oli pidetty jonkin aikaa eräässä varastohuoneessa, eversti Edmund kysyi meiltä uudelleen: ”Oletteko edelleen puolueettomia?”

”Kyllä olemme”, vastasimme.

”Sitten ette pääse vapaaksi”, hän sanoi, ”koska jos vapautamme teidät, te jatkatte saarnaamista ja niistä, jotka käännytätte, tulee puolueettomia. Ja jos kaikki ovat puolueettomia, kukaan ei enää taistele.”

Jälleen vapaita saarnaamaan

Myöhemmin meidät siirrettiin Cebun kaupungin vankilaan. Japanilaiset tunkeutuivat kaupunkiin 10. huhtikuuta 1942. Pommeja putoili joka puolelle, ja syttyi valtava tulipalo! Vartija näki sisar Santosin, jonka selli oli lähellä vankilan etuosaa. ”Voi ei! Jehovan todistajat ovat vielä sisällä!” vartija huusi. ”Avatkaa ovi ja päästäkää heidät ulos!” Kiitämme Jehovaa Hänen suojeluksestaan.

Suuntasimme viipymättä vuorille etsimään toisia todistajia. Löysimme yhden veljen Compostelan kaupungista. Hän oli ollut aiemmin saarnaamistyön johdossa, mutta nyt hän päätti lopettaa saarnaamisen, muuttaa Cebun kaupunkiin ja perustaa liikkeen. Me päätimme kuitenkin jatkaa saarnaamista Jumalan valtakunnasta, tuli mitä tuli.

Meillä oli monia kirjasia nimeltä Lohduta kaikkia murheellisia, ja teimme kovasti työtä saadaksemme ne ihmisten käsiin. Monet yrittivät kuitenkin pelotella meitä sanomalla, että jos japanilaiset näkisivät meidät, he katkaisisivat päämme. Pian muodostettiin japanilaisvastainen sissiliike, ja tuo todistaja, joka oli lakannut saarnaamasta ja ryhtynyt liiketoimiin Cebussa, pidätettiin. Olimme surullisia kuullessamme, että häntä syytettiin japanilaiseksi vakoojaksi ja hänet teloitettiin.

Vakoilusyytöksiä

Tällä välin jatkoimme saarnaamista vuorilla. Eräänä päivänä kuulimme kiinnostuneesta naisesta, jonka luokse ei päässyt muuten kuin kulkemalla sissien vartioasemien ohi. Kun saavuimme Mangabonin kylään, jossa nainen asui, ryhmä sotilaita huomasi meidät ja huusi: ”Miksi tulitte tänne?”

”Olemme Jehovan todistajia”, vastasin. ”Haluatteko kuulla levyltä, mikä on sanomamme?” He vastasivat myöntävästi, joten soitin levyn ”Tiedon arvo”. Sitten meidät  tarkastettiin ja meitä kuulusteltiin, minkä jälkeen meidät vietiin sissien päämajaan Tambonanin kylään. Rukoilimme Jehovalta suojelusta, sillä yleisesti kerrottiin, että melkein jokainen sinne viety teloitettiin.

Meitä vartioitiin ja kohdeltiin huonosti. Tuolloin sattui myös alussa kuvailemani tapaus, kun minua piestiin ja syytettiin vakoojaksi. Huonoa kohteluamme jatkui jonkin aikaa. Meitä ei kuitenkaan teloitettu, vaan meidät tuomittiin pakkotyöhön.

Veljeni Bernabe oli yksi Tabonanissa pidätetyistä tienraivaajista. Meitä vankeja vaadittiin laulamaan joka aamu ”Jumala siunatkoon Amerikkaa” ja ”Jumala siunatkoon Filippiinejä”. Todistajat lauloivat kuitenkin niiden sijasta laulun ”Kuka on Herran puolella?” Kerran eräs vuorossa oleva virkailija huusi: ”Jokainen, joka ei laula ’Jumala siunatkoon Amerikkaa’, hirtetään tuohon akasiapuuhun!” Uhkailuista huolimatta ketään meistä ei tapettu, ja aikanaan meidät siirrettiin muihin leireihin. Viimein saapuivat vapautuspaperini, jotka oli päivätty heinäkuussa 1943. Siihen mennessä olin ollut vankilassa kahdeksan kuukautta ja kymmenen päivää.

Elinikä saarnaamistyössä

Halu tavata niitä kiinnostuneita, joille olimme aiemmin saarnanneet, sai meidät tekemään jalkaisin 60 kilometrin matkan Toledon kaupunkiin. Siellä alettiin pitää säännöllisesti kokouksia, ja aikanaan monet kävivät kasteella. Sota päättyi lopulta vuonna 1945. Kaksi vuotta myöhemmin, lähes yhdeksän vuotta kasteeni jälkeen, pääsin ensi kertaa konventtiin. Se pidettiin Santa Anan kilparadalla Manilassa, ja noin 4200 oli kuuntelemassa esitelmää aiheesta ”Kaikkien kansojen ilo”.

Ennen sotaa Filippiineillä oli suunnilleen 380 todistajaa, mutta vuonna 1947 heitä oli noin 2700! Olen sen jälkeenkin saanut iloita monista eduista Jehovan palveluksessa. Vuosina 1948–50 palvelin matkavalvojana Surigaon alueella. Vuonna 1951 avioiduin Natividad Santosin kanssa, joka saarnasi rohkeasti ryhmämme kanssa sodan aikana. Naimisiinmenon jälkeen palvelimme matkatyössä Mindanaon saaressa vuosina 1954–72.

Voidaksemme olla lähellä ikääntyviä vanhempiamme ja antaa heille apua ryhdyimme vuonna 1972 erikoistienraivaajiksi. Vaikka olemme molemmat nyt yli 80-vuotiaita, palvelemme edelleen tienraivaajina, ja meille on kertynyt kokoaikaista palvelusta yhteensä yli 120 vuotta. On ollut suuri ilo nähdä, miten Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistajien määrä on kasvanut Filippiineillä yli 130000:een! Haluamme auttaa vielä monia ymmärtämään, että vain Jumalan valtakunta voi tuoda todellisen rauhan ja onnellisuuden maan päälle.

[Huomioteksti s. 22]

Meitä epäiltiin japanilaisiksi vakoojiksi, minkä vuoksi loppuyö kului kuulusteluihin

[Kuva s. 23]

Vuonna 1963 ystäviemme kanssa Boholin saaressa. Vaimoni ja minä oikealta lukien neljäs ja viides

[Kuva s. 24]

Vaimoni kanssa nykyään

[Kuvan lähdemerkintä s. 20]

Taustakuva: U.S. Signal Corps photo