Mitä voimme oppia menneisyydestä?

”Historiantutkijoille ei mikään ole tärkeämpää kuin syyn ja seurauksen selvittäminen.” (HISTORIAN DOSENTTI GERALD SCHLABACH)

HISTORIANTUTKIJAT kysyvät usein, miten ja miksi jotain tapahtui. Historia esimerkiksi kertoo, että Rooman imperiumi kaatui. Mutta miksi niin kävi? Johtuiko se korruptiosta tai nautinnonhaluisesta elämäntyylistä? Oliko imperiumista tullut liian suuri ja sen armeijasta liian kallis? Oliko Rooma saanut yksinkertaisesti liian monia ja liian voimakkaita vihollisia?

Lähihistoriassa Itä-Euroopan kommunismi, jota aiemmin pidettiin uhkana lännessä, romahti kuin yhdessä yössä maassa toisensa jälkeen. Miksi? Entä mitä siitä voitaisiin oppia? Tällaisiin kysymyksiin historiantutkijat yrittävät vastata. Mutta missä määrin henkilökohtaiset ennakkoasenteet vaikuttavat heidän arvioihinsa?

Voiko historiaan luottaa?

Historiantutkijat ovat oikeastaan enemmän salapoliiseja kuin tiedemiehiä. He tutkivat, epäilevät ja kyseenalaistavat vanhoja asiakirjoja. He tähtäävät totuuteen, mutta heidän maalinsa on usein hämärän peitossa. Osittain se johtuu siitä, että heidän työnsä liittyy pitkälti ihmisiin, eivätkä he pysty lukemaan toisten ajatuksia, varsinkaan kuolleiden ajatuksia. Heillä saattaa olla myös ennakkokäsityksiä ja ennakkoluuloja. Siksi työn tulos on joskus parhaimmillaankin vain tulkinta, kirjoittajan näkökulma asiaan.

Henkilökohtainen näkökulma ei tietenkään välttämättä tuo työhön epätarkkuutta. Raamatussa Samuelin ja Kuninkaiden kirjoissa sekä Aikakirjoissa on viiden eri ihmisen kirjoittamia rinnakkaiskertomuksia, mutta silti niistä ei voida osoittaa mitään merkittävää ristiriitaa tai virhettä. Samaa voidaan sanoa neljästä evankeliumista. Monet raamatunkirjoittajat kertovat jopa omista virheistään ja typeristä erehdyksistään, mitä harvoin näkee maallisissa teoksissa (4. Mooseksen kirja 20:9–12; 5. Mooseksen kirja 32:48–52).

Historiaa luettaessa on tärkeää kiinnittää  huomiota mahdollisten ennakkoluulojen lisäksi myös kirjoittajan vaikuttimeen. ”Vallankäyttäjien, vallantavoittelijoiden tai heidän ystäviensä kertomaan historiaan on aina suhtauduttava äärimmäisen epäluuloisesti”, sanoo Michael Stanford historiantutkimusta käsittelevässä kirjassaan A Companion to the Study of History. Kyseenalainen vaikutin näkyy myös sellaisista historiateoksista, joista heijastuu peitelty tai täysin avoin kansallismielisyys tai isänmaallisuus. Valitettavasti tätä esiintyy toisinaan koulukirjoissakin. Erään maan laissa sanottiin kiertelemättä, että historianopetuksen tarkoituksena on ”vahvistaa kansallistunnetta ja isänmaanrakkautta ihmisten sydämessä – – sillä kansakunnan menneisyyden tuntemus on tärkeimpiä isänmaallisuuteen kannustavia tekijöitä”.

Peukaloitua historiaa

Joskus historia ei ole pelkästään vääristynyttä, vaan sitä on suoranaisesti peukaloitu. Esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossa ”Trotskin nimi poistettiin asiakirjoista, niin että todisteet komissaarin olemassaolosta katosivat”, sanotaan kirjassa Truth in History. Kuka oli Trotski? Hän oli Venäjän bolševikkivallankumouksen tärkein johtaja Leninin jälkeen. Leninin kuoltua Trotski riitaantui Stalinin kanssa, ja hänet erotettiin kommunistisesta puolueesta ja myöhemmin murhattiin. Hänen nimensä jopa pyyhittiin pois neuvostoliittolaisista tietosanakirjoista. Tämäntyyppinen historian vääristely – johon on sisältynyt jopa kiellettyjen kirjojen polttamista – on ollut sääntönä monissa diktatuureissa.

Historian peukaloiminen on kuitenkin ikivanha tapa, jota harjoitettiin jo ainakin Egyptissä ja Assyriassa. Ylpeät ja turhamaiset faraot, kuninkaat ja keisarit varmistivat, että heidän jälkeensä jättämä historia oli imartelevaa. Niinpä saavutuksia säännönmukaisesti liioiteltiin, kun taas kaikki kiusallinen tai häpeällinen, kuten tappio sodassa, jätettiin mahdollisimman vähälle huomiolle, poistettiin tai joskus jopa jätettiin kokonaan ilmoittamatta. Jyrkkänä vastakohtana Israelin historia Raamatussa kertoo niin kuninkaiden kuin alamaistenkin epäonnistumisista ja kunnian hetkistä.

Historiantutkijat varmistavat vanhojen kirjoitusten paikkansapitävyyden vertaamalla niitä esimerkiksi vanhoihin verokirjoihin, lakikokoelmiin, orjamarkkinoiden mainoksiin, julkisiin ja yksityisiin kirjeisiin ja papereihin, ruukunsirpaleissa oleviin teksteihin,  lokikirjoihin ja hautaesineistöön. Tämä kirjava aineisto luo usein lisävaloa virallisiin kirjoituksiin tai antaa asioihin erilaisen näkökulman. Mikäli jokin seikka jää avoimeksi tai epäselväksi, hyvä historioitsija tavallisesti ilmoittaa sen, vaikka hän ehkä tarjoaakin oman teoriansa sen selitykseksi. Lukijoiden on joka tapauksessa viisasta tutustua useampaan lähdeteokseen, jos he haluavat saada asiasta tasapainoisen kuvan.

Kaikista haasteista huolimatta historiantutkijan työ voi antaa toisille paljon. Eräässä historiakirjassa selitetään: ”Niin vaikeata kuin maailmanhistorian kirjoittaminen onkin, – – se on meille tärkeää ja suorastaan välttämätöntä.” Historia avaa meille ikkunan menneeseen, mutta se voi myös syventää ymmärrystämme ihmisten nykytilanteesta. Havaitsemme nopeasti esimerkiksi, että ihmiset olivat ennen muinoin samanlaisia kuin nykyäänkin. Samat inhimilliset ominaisuudet ovat vaikuttaneet merkittävästi historiaan, ja siitä ehkä juontuu sanonta ”historia toistaa itseään”. Pitääkö tämä yleistys paikkansa?

Toistaako historia itseään?

Voimmeko ennustaa tulevaisuutta menneiden perusteella? Tietyntyyppiset tapahtumat kieltämättä toistuvat. Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger on esimerkiksi sanonut: ”Jokainen kulttuuri, joka joskus on ollut olemassa, on lopulta luhistunut.” Ja hän jatkoi: ”Historia on kertomus ponnisteluista, jotka ovat epäonnistuneet, pyrkimyksistä, jotka eivät ole toteutuneet. – – Historioitsijana on siis elettävä tietoisena murhenäytelmän väistämättömyydestä.”

Ei ole kahta maailmanvaltaa, jotka olisivat kaatuneet samalla tavalla. Babylonian kukistivat meedialaiset ja persialaiset yhdessä yössä vuonna 539 eaa. Kreikka hajosi Aleksanteri Suuren kuoltua useaksi valtakunnaksi, jotka aikanaan väistyivät Rooman tieltä. Mutta Rooman lopusta kiistellään edelleen. Historioitsija Gerald Schlabach kysyy: ”Milloin Rooma sitten kaatui? Kaatuiko se varsinaisesti koskaan? Jokin muuttui Länsi-Euroopassa vuosina 400–600, mutta paljon pysyi ennallaan.” * Jotkin asiat historiassa selvästikin toistuvat, jotkin taas eivät.

Eräs säännöllisesti toistuva historian piirre on ihmishallinnon epäonnistuminen. Hyvän hallinnon esteenä on kaikkina aikoina ollut oman edun tavoittelu, lyhytnäköisyys, ahneus, turmelus, nepotismi ja etenkin vallanhimo. Sen vuoksi menneisyys on täynnä kilpavarustelua, rikottuja sopimuksia, sotia, yhteiskunnallisia levottomuuksia ja väkivaltaisuuksia, varallisuuden epäoikeudenmukaista jakautumista ja romahtaneita talousjärjestelmiä.

Esimerkistä käy se, mitä eräässä historiateoksessa sanotaan länsimaisen sivilisaation vaikutuksesta muuhun maailmaan: ”Kun Kolumbus ja Cortés olivat avanneet länsieurooppalaisten silmät näkemään edessä olevat mahdollisuudet, näissä syttyi voimakas halu tehdä käännynnäisiä ja hankkia voittoja ja mainetta, ja länsimainen sivistys vietiin lähes kaikkialle maailmaan, useimmiten väkipakolla. Kannustimenaan kyltymätön halu laajentaa alueita ja varusteinaan ylivoimaiset aseet valloittajat tekivät muusta maailmasta vastoin sen tahtoa Euroopan suurvaltojen liitännäisen – –. Näiden maanosien [Aasian, Afrikan ja Amerikan] kansat joutuivat sanalla sanoen armottoman ja peräänantamattoman riiston uhreiksi.” (The Columbia History of the World.) Saarnaajan 8:9:n sanat pitävät täysin paikkansa: ”Ihminen on hallinnut ihmistä hänen vahingokseen.”

Ehkäpä juuri tämä surullinen historian vaihe sai erään saksalaisen filosofin lausahtamaan, että historiasta voi oppia vain sen, että ihmiset eivät opi historiasta mitään. Jeremian 10:23:ssa sanotaan: ”Ihmisen tie [ei] ole hänen vallassansa, eikä miehen vallassa, kuinka hän vaeltaa ja askeleensa ohjaa.” (Vuoden 1938 kirkkoraamattu.) Tämän kykenemättömyyden ohjata askeleitamme tulisi koskettaa meitä varsinkin nykyään, koska meitä ympäröivät ongelmat ovat sekä määrältään  että laajuudeltaan ennennäkemättömiä. Miten niistä selviydytään?

Ennennäkemättömiä ongelmia

Maapalloa ei ole koskaan ennen ihmiskunnan historian aikana uhannut vastaava joukko ongelmia: metsien häviäminen, maaperän kuluminen, aavikoituminen, lukemattomien kasvi- ja eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon, ilmakehän otsonikato, saastuminen, ilmaston lämpeneminen, valtamerien kuoleminen ja väestöräjähdys.

”Nykyisten yhteiskuntien haasteena on myös jo muutosten nopeus”, sanotaan kirjassa A Green History of the World. Ed Ayres, World Watch -lehden päätoimittaja, kirjoittaa: ”Edessämme on jotain niin täysin yhteisiin kokemuksiimme kuulumatonta, ettemme oikein edes tajua sitä, vaikka sitä koskevat todisteet ovat vastaansanomattomia. Meille tuo ’jokin’ on valtavien biologisten ja fyysisten muutosten synnyttämä salamahyökkäys maailmassa, joka on pitänyt yllä elämäämme.”

Näiden ja näihin liittyvien ongelmien vuoksi historioitsija Pardon E. Tillinghast sanoo: ”Ne tiet, joita yhteiskunta on kulkemassa, ovat muuttuneet äärettömän paljon monimutkaisemmiksi, ja ongelmat ovat monien silmissä pelottavia. Mitä opastusta historiantutkijoilla on nykyään tarjota hämmentyneille ihmisille? Ei ilmeisesti paljon mitään.”

Historiantutkijat ovat ehkä neuvottomia, mutta näin ei varmasti ole Luojamme laita. Hän on Raamatussa ennustanut, että maailma kokisi viimeisinä päivinä ”kriittisiä aikoja, joista on vaikea selviytyä” (2. Timoteukselle 3:1–5). Hän on kuitenkin mennyt vielä pitemmälle ja tehnyt sen, mihin historiantutkijat eivät ole kyenneet: hän on näyttänyt ulospääsytien, kuten seuraava kirjoitus osoittaa.

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 5]

”Vallankäyttäjien – – kertomaan historiaan on aina suhtauduttava äärimmäisen epäluuloisesti.” (HISTORIANTUTKIJA MICHAEL STANFORD)

[Kuva s. 4]

Keisari Nero

[Lähdemerkintä]

Roma, Musei Capitolini

[Kuvat s. 7]

”Ihminen on hallinnut ihmistä hänen vahingokseen” kaikkina aikoina

[Lähdemerkinnät]

Pierre Fritelin maalaus ”Valloittajat”. Joukossa muiden muassa (vasemmalta oikealle): Ramses II, Attila, Hannibal, Tamerlan, Julius Caesar (keskellä), Napoleon, Aleksanteri Suuri, Nebukadnessar ja Kaarle Suuri. Kirjasta The Library of Historic Characters and Famous Events, 3. osa, 1895; lentokoneet: USAF