Välimeren munkkihylkeet – tulevatko ne säilymään elossa?

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA KREIKASTA

EEPOKSESSAAN Odysseia Homeros kuvaili niiden paistattelevan päivää Kreikan aurinkoisilla rannoilla. Eräässä Vähän-Aasian kaupungissa valmistettiin kolikoita, joissa oli niiden kuva. Aikoinaan Välimeri ja Mustameri kuhisivat niitä. Nykyään on kuitenkin varsin epätodennäköistä, että näkisit edes yhtä näistä aroista luomuksista – munkkihylkeistä.

1700- ja 1800-luvuilla munkkihylkeitä kuten useimpia muitakin meressä eläviä turkiseläimiä metsästettiin voimaperäisesti. Niitä teurastettiin tuhansia niiden turkin, öljyn ja lihan vuoksi.

Aiheutettu tuho on nykyään varsin ilmeinen. On arvioitu, että munkkihylkeitä on jäljellä enää 379–530 yksilöä. Sukupuuttoon kuoleminen on kenties enää vain yhden askeleen päässä. Täytyy kuitenkin sanoa, että yksilöiden lukumäärän arviointi on ”äärimmäisen epätarkkaa tiedettä”, kuten todetaan uutislehdessä Monachus Guardian.

Onko todellakin liian myöhäistä auttaa asiaa? Mitä munkkihylkeiden suojelemiseksi tehdään parhaillaan?

Vaikea taistelu

Munkkihylje on todennäköisesti saanut nimensä siitä, että sen turkki on samanvärinen kuin joidenkin munkkikuntien puku. Se elää pääasiassa Egeanmeressä sijaitsevien Pohjois-Sporadien vaikeapääsyisten rantakallioiden ja luolien lomassa. Pienempiä yhdyskuntia voidaan tavata Luoteis-Afrikan rannoilta ja Portugaliin kuuluvilta Desertasin saarilta. Munkkihylje on maailman suurimpia hyljelajeja: se kasvaa kolme metriä pitkäksi, ja painoa sille kertyy lähes 300 kiloa.

Sillä on seuraavanlaisia erikoispiirteitä: hehkulampun muotoinen pää, jota peittää hopeanhohtoinen karva; sysimustat silmät; kuono, jossa on suuret sieraimet; korvina toimivat pienet aukot; tuuheat riippuvat viikset; ja monta paksua leukaa. Ruumista peittää lyhytkarvainen musta tai suklaanruskea turkki, joka on vatsapuolelta vaaleampi. Vastasyntyneillä hylkeenpoikasilla, kuuteilla, on puolestaan pitkäkarvainen musta turkki, ja vatsapuolella niillä on valkoisia laikkuja.

Munkkihylkeen eloonjäämistaistelua vaikeuttaa hidas lisääntymisnopeus. Naaraat synnyttävät vain yhden poikasen vuodessa. Tilannetta heikentää vielä se, että kaikki sukukypsät naaraat eivät tuota jälkeläistä joka vuosi.

Pieni syntyvyys ei kuitenkaan selitä kaikkea. Tri Dennis Thoney, erään New Yorkin akvaarion (New York Aquarium for Wildlife Conservation) yli-intendentti, sanoo: ”Munkkihylkeet lisääntyvät hitaasti, mutta  toisaalta kirjohylje, jonka lisääntymisnopeus on sama, menestyy hyvin. Niiden vähenemiseen vaikuttavat siksi varmasti jotkin muut tekijät.”

Hyökkäyksen kohteena

Ajattelehan, millaista tuhoa syntyisi, jos kodissasi riehuisi tulipalo. Koko omaisuutesi – huonekalut, vaatteet, henkilökohtaiset arvo- ja muistoesineet – olisi mennyttä. Elämäsi muuttuisi dramaattisesti. Periaatteessa näin on käynyt munkkihylkeen kodille. Saastuminen, turismi, teollisuus ja muut ihmisen toiminnasta johtuvat tekijät ovat johtaneet siihen, että suuri osa hylkeen luonnollisesta elinympäristöstä on tuhoutunut.

Lisäksi munkkihylkeiden ravinnonsaanti on heikentynyt merkittävästi ryöstökalastuksen vuoksi. Eläintieteilijä Suzanne Kennedy-Stoskopf sanoo: ”Kun saaliseläimet ovat vähissä, hylkeiden täytyy käyttää enemmän energiaa itsensä ruokkimiseen.” Sen lisäksi että munkkihylkeiden asuinalue – koti – on huomattavasti pienentynyt, niiden on tehtävä kovasti työtä ruoan vuoksi.

Ryöstökalastus saa aikaan myös sen, että hylkeet sotkeutuvat toisinaan kalaverkkoihin ja hukkuvat. Kuitenkin vielä useammin hylkeitä tappavat itse kalastajat. Miksi? Koska hylkeet ovat oppineet ryöstämään ruokaa verkoista, ja siinä puuhassa ne turmelevat niitä. Ihminen siis taistelee eläimen kanssa hupenevasta kalakannasta. Tämä epätasainen taistelu on ajanut munkkihylkeet sukupuuton partaalle.

Koska munkkihylkeet ovat lähellä ravintoketjun huippua, jotkut tiedemiehet sanovat, että tämä meressä elävä nisäkäs on ”indikaattorilaji”. Se merkitsee, että jos ne eivät voi hyvin, tiedetään, ettei muukaan osa ravintoketjua voi hyvin. Jos tämä pitää paikkansa, tilanne Välimeren ekosysteemin suojelemisen osalta ei näytä hyvältä, sillä munkkihylje on Euroopan uhanalaisimpia lajeja.

Tulevatko ne säilymään elossa?

Ironista kyllä ihmiset ovat munkkihylkeen pahin uhka ja samalla sen tärkeimmät tukijat. Hylkeiden suojelemiseksi on perustettu sekä yksityisiä että valtion laitoksia, ja hylkeitä varten on erotettu suojelualueita. Useiden kenttätutkimusten tarkoitus on ollut selvittää, miten auttaa näitä upeita eläimiä.

Munkkihylkeen tutkimista ja suojelemista varten perustettiin Kreikassa vuonna 1988 yhdistys, jonka tunnus on MOm. Sen hyväksi työskentelevät tutkijat käyvät säännöllisesti munkkihylkeiden asuinalueella tarkkailemassa hylkeiden lukumäärää ja keräämässä muuta tietoa, jota voidaan hyödyntää niiden suojelemisessa.

Suojelualueita partioi pikaveneillä liikkuva vartijaryhmä. Lisäksi ryhmä antaa tietoa ja ohjeita vierailijoille ja kalastajille, jotka tulevat Kreikan kansalliseen meripuistoon  Alónnisoksen saarelle Pohjois-Sporadeille. Kun löytyy sairaita tai loukkaantuneita hylkeitä, ryhmä antaa niille tarvittavaa hoitoa ja kuljettaa ne MOmin kuntoutusyksikköön.

Hylkeiden hoito- ja kuntoutusyksikköön voidaan sijoittaa orpoja, sairaita tai loukkaantuneita kuutteja. Niitä hoidetaan siihen asti kun ne tulevat toimeen omin avuin. Tähän mennessä tulokset ovat olleet lupaavia. Vuosia kestäneen nopean vähenemisen jälkeen Pohjois-Sporadeilla elävien munkkihylkeiden kanta osoittaa ensimmäisiä elpymisen merkkejä.

Tulevatko nämä ponnistelut tuottamaan edelleen tulosta? Aika näyttää. On kuitenkin selvää, että tämän uhanalaisen lajin pelastamiseksi on tehtävä vielä paljon työtä. Smithsonian Institutionissa toimiva tri David Wildt kertoi Herätkää!-lehdelle: ”Meren eliöyhteisö yleensä ei ole kovinkaan kehuttavalla mallilla. Ongelma on siinä, ettemme tiedä siitä tarpeeksi emmekä varmastikaan osaa vielä suojella sitä.”

[Tekstiruutu s. 17]

Serkut vaarassa

Munkkihylkeitä voidaan tavata eri puolilla maailmaa, mutta ne ovat kaikkialla uhanalaisia. National Geographic -lehti sanoo, että Karibianmerellä tavattu floridanhylje oli ”ensimmäinen hylje, jonka Kolumbus havaitsi Uudessa maailmassa. Näitä suojattomia, rannalla viihtyviä floridanhylkeitä teurastettiin pian kasapäin. – – Viimeinen floridanhylje, josta on muistiinmerkintä, nähtiin vuonna 1952.”

Pienten saarten ryhmä French Frigate Shoals Havaijisaarten luonnonsuojelualueella saattaa olla viimeinen turvapaikka havaijinhylkeille. Elossa olevat suunnilleen 1300 yksilöä ovat kuitenkin vilpittömistä suojeluyrityksistä huolimatta ”ongelmien vaivaamia”.

Mauritanian rannikolla Länsi-Afrikassa oli vuoden 1997 keväällä 270 munkkihyljettä. Sen jälkeen niiden määrä on kulkutaudin vuoksi vähentynyt noin neljännekseen. Science News -lehdessä olleen raportin mukaan useimmat tutkituista hylkeistä kantoivat ”delfiinin morbillivirusta, joka muistuttaa koirien penikkatautia aiheuttavaa virusta”.

[Kuvat s. 16]

Munkkihylkeillä on monia ainutlaatuisia piirteitä, kuten hehkulampun muotoinen pää ja suuret sieraimet

Hylkeiden suojelemiseksi on perustettu erilaisia yhdistyksiä

[Lähdemerkintä]

Panos Dendrinos/HSSPMS

[Kuvat s. 17]

Vuosia kestäneen nopean vähenemisen jälkeen Pohjois-Sporadeilla elävien munkkihylkeiden kanta osoittaa ensimmäisiä elpymisen merkkejä

[Lähdemerkinnät]

P. Dendrinos/MOm

D. Kanellos/MOm

[Kuva s. 17]

Havaijinhylje

[Kuvan lähdemerkintä s. 15]

Panos Dendrinos/HSSPMS