Ylistän sodan sijasta rauhaa

KERTONUT DOROTHY HORLE

Synnyin vuonna 1919 katoliseen italialaisperheeseen Wilmingtonissa Delawaressa Yhdysvalloissa. Vanhempani eivät koskaan osallistuneet kirkonmenoihin, mutta he lähettivät kirkkoon kaksi sisartani ja minut. Mahtavat kirkot ja niiden loistava arkkitehtuuri, patsaat ja juhlamenot tekivät minuun vaikutuksen.

VUOSIEN vieriessä kiinnostukseni katolilaisuuteen kuitenkin lopahti. Kirkko ei kiinnittänyt huomiota Raamattuun, jota isäni piti suuressa arvossa ja luki säännöllisesti. Minua kiusasivat kirkon tiedotuslehdet, joissa mainittiin nimeltä lahjoitusten antajat ja se, paljonko kukin lahjoitti. Lisäksi turmeltuneista papeista kiersi monenlaisia huhuja. 15-vuotiaana en enää ollut aktiivinen katolilainen. Sen ansiosta minulle jäi enemmän aikaa taiteen opiskeluun.

Taiteilijan ura

Vuonna 1940 ollessani 21-vuotias avioiduin William Horle -nimisen nuoren miehen kanssa, joka piirsi mielellään kaikkea armeijaan liittyvää – lentokoneita, sotilaita, aseita, laivoja. Bill, kuten häntä kutsuimme, oli mielissään siitä, että olin taiteilija, ja hän osti minulle ensimmäiset öljyvärini. Aloin opiskella vanhojen mestareiden tekniikoita.

Noin pari vuotta naimisiinmenomme jälkeen Bill alkoi harrastuksekseen valmistaa lyijystä sota-aiheisia pienoisesineitä. Leikkisotilaitako? Ei suinkaan! Hän halusi tehdä todellisia taideteoksia. Muut alan taitajat käyttivät muovia, puuta tai kipsiä, mutta lyijy oli oiva materiaali Billille, sillä hän oli opiskellut mekaanikoksi.

Hän suunnitteli hahmon, rakensi muotin ja valoi sitten hahmon lyijystä. Hänestä tulikin ajan mittaan melkoisen taitava valettujen osien kokoamisessa, juottamisessa, viilaamisessa ja kiillottamisessa. Myöhemmin hän alkoi käyttää tavallisten kipsimuottien sijasta muotteja, jotka oli valmistettu hammaslääkärien käyttämästä kipsistä, ja näin hän sai töistään entistä yksityiskohtaisempia.

Kun kaikki metalliosat olivat valmiita, minun tehtävänäni oli saattaa työ loppuun. Uutterien tutkimusten tuloksena löysimme kuvauksia vanhoista sotilaspuvuista – aina niiden nappeja, koristenauhoja, kunniamerkkejä ja värejä myöten.

Maalasin hahmot metalliin soveltuvalla öljyn ja maalin seoksella ja käytin työssäni suurennuslasia, minkä ansiosta niistä tuli hyvin elävän näköisiä. Philadelphiassa Pennsylvaniassa sijaitsevassa pienessä kellarissamme valmistimme muiden muassa intiaaneja, sisällissodan ja merijalkaväen sotilaita, Napoleonin ratsuja ratsastajineen, egyptiläisiä mamelukkeja ja algerialaisia zuaaveja!

Sitten Yhdysvaltain merijalkaväki pyysi  Billyä valmistamaan teoksen, joka esittäisi Pekingissä Kiinassa ennen vuotta 1939 toiminutta ensimmäistä ratsain liikkuvaa laivastokomennuskuntaa. Työskentelimme hankkeen parissa taukoamatta, ja vuonna 1945 veimme valmiin työn Smithsonian Institutioniin Washingtoniin. Joitakin vuosia myöhemmin presidentti Lyndon Johnson kysyi, voitaisiinko teos siirtää Valkoiseen taloon, mihin me tietenkin suostuimme.

Emme koskaan myyneet pienoisesineitämme, mutta Bill antoi niitä lahjaksi satamäärin. Meidät mainittiin myönteiseen sävyyn monissa tinasotilaita käsittelevissä kirjoissa. Töitämme oli esillä maailmannäyttelyssä, joka pidettiin Flushing Meadowin esikaupunkialueella Queensissa New Yorkissa vuonna 1965. Museot pyysivät töitämme kokoelmiinsa. Yhdysvaltojen sisällissodasta kertova historioitsija Bruce Catton käytti monia asetelmiamme ja hahmojamme kirjojensa kuvittamiseen.

Elämää koskevat kysymykset heräävät

Noin 40 vuoden iässä elämässäni tapahtui kuitenkin muutos. Aloin ajatella Jumalaa. Eräänä joulupäivänä viisi katolista lasta menehtyi tulipalossa, joka sattui heidän vanhempiensa ollessa kirkossa. Mietin, miten Jumala saattoi antaa sen tapahtua syntymäpäivänään. Näin kirjan, jossa kerrottiin juutalaisten julmasta joukkomurhasta. Nämä ja muut hirvittävät maailman tapahtumat saivat minut kysymään: Missä Jumala oikein on? Hän ei tee, mitä hänen odottaisi tekevän!

Isäni lapsuudessani antaman esimerkin vuoksi minusta tuntui, että vastauksen täytyy löytyä Raamatusta. Niinpä menin Philadelphiassa kotimme lähellä sijaitsevaan katolisen kirkon pappilaan ja varasin ajan papin luo keskustellakseni hänen kanssaan Raamatusta. Odotin ja odotin, mutta pappia ei kuulunut. Tein matkan pappilaan joka viikko neljän viikon ajan, mutta kertaakaan en päässyt papin juttusille.

Eräänä iltana kohotin epätoivoissani katseeni kohti taivasta ja rukoilin: ”En tiedä, kuka olet. En tiedä, minkä uskonnon yhteydessä olet, mutta tiedän, että olet olemassa. Annathan minun oppia tuntemaan sinut!” Vähän myöhemmin ovelleni tuli Jehovan todistajia.

Olin silloin tällöin nähnyt, kun todistajat pysäköivät autonsa, astuivat ulos ja lähtivät kulkemaan ovelta ovelle. Vaikken tiennyt mitään heistä enkä siitä, miksi he kävivät ihmisten luona, heidän työnsä oli herättänyt uteliaisuuteni.

Kun todistajat tulivat käymään tuona päivänä vuonna 1961, olin masentunut, koska Jumalan etsintäni oli ollut tuloksetonta. Kuurasin parhaillaan talomme etuovea, kun muuan keski-ikäinen nainen nimeltä Marge Brion nousi kuistin portaita ja tervehti minua. En edes kääntynyt häneen päin ilmaistakseni, että olin huomannut hänet. Mutta kun hän puhui siitä, että maapallo muutetaan kauniiksi paratiisiksi, kuuntelin tarkkaan joka sanan. Viimein hän kysyi: ”Kuunteletteko te minua?”

 Toistin kaiken, mitä hän oli sanonut, myös raamatunkohdan, jonka hän oli lukenut Jesajan 55:11:stä. Sitten käännyin ympäri, tartuin hänen käsivarteensa ja sanoin: ”Tulkaa sisään!” Sain häneltä ensimmäisen Raamattuni ja Raamatun tutkimiseen tarkoitetun kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin. Lisäksi hän tarjosi minulle säännöllistä raamatuntutkistelua – juuri sitä, mitä olin katoliselta kirkolta toivonut.

Tutkimme Raamattua kahdesti viikossa, ja edistyin nopeasti. Tajusin pian, että olin löytänyt totuuden. Jumalan nimen, Jehova, oppiminen oli minulle hyvin liikuttava kokemus (Psalmit 83:18). Tämä oli juuri se Jumala, jonka olin jo lapsuudesta saakka halunnut oppia tuntemaan! Lisäksi opin, että hänen Poikansa, Jeesus Kristus, ei ole mikään kolmiyhteisen jumaluuden mystinen osa (Johannes 14:28). Ennen pitkää kävin Jehovan todistajien kokouksissa ja halunani oli ryhtyä Raamatun sanoman kokoaikaiseksi julistajaksi.

Tärkeitä valintoja

Nyt oli edessäni kaikkein suurin koetus. Loppuisiko taiteilijapari William ja Dorothy Horlen yhteistyö minun takiani? Kuinka voisin palvella rauhan Jumalaa ja hänen Poikaansa, Rauhan Ruhtinasta, jos samalla ylistäisin taiteessa sotaa? (Jesaja 9:6.) Eikö Jehova ole luvannut, että hän ”lopettaa sodat maan ääreen saakka”? (Psalmit 46:9.) Miksi siis pyrkiä ikuistamaan jotain sellaista, mistä Jumala tekisi lopun? Ja eikö Jesaja ennustanut, että Jumalan kansa takoisi ”miekkansa auranvantaiksi ja keihäänsä vesureiksi” eikä opettelisi enää sotaa? (Jesaja 2:4.) Pohdin asiaa ja rukoilin sen johdosta pitkään ja hartaasti. ”En voi maalata niitä enää!” oli päätökseni. Huhtikuun 25. päivänä 1964 menin Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle.

Bill oli usein sanonut, miten pahoillaan hän oli siitä, että jonain päivänä kuolema erottaisi meidät. Kun aloin tutkia Raamattua, kerroin hänelle: ”Kuule Bill, me voimme elää ikuisesti Jumalan uudessa maailmassa!” (Jesaja 25:8; Ilmestys 21:4, 5.) Hän piti minua hulluna. Kun selitin, miksen enää voisi hyvin omintunnoin maalata sota-aiheisia pienoisesineitä, hän suuttui ja uhkasi jättää minut. Myöhemmin hän sitten tekikin niin.

Bill valmisti noita esineitä yksikseen monia vuosia. Hän ei kuitenkaan muuttanut kovin kauas, ja hän tuki aina minua ja vuonna 1942 syntynyttä poikaamme Craigia. Vuonna 1988 Bill tuli takaisin, ja yhteiselämämme jatkui vielä kymmenen vuotta, kunnes hän kuoli.

Vuonna 1966 tein tavoitteestani totta ja aloitin tienraivauksen. En ole kertaakaan jäänyt haikailemaan menneitä. Sain tutkia Raamattua vanhemman sisareni kanssa, joka otti vastaan sen opetukset ja on ollut aktiivinen todistaja tähän päivään saakka. Myös isä kuunteli Raamatun sanomaa ja alkoi parissa viikossa käydä kokouksissa valtakunnansalissa. Hän kävi kasteella 75 vuoden iässä ja pysyi uskollisena Jumalalle aina siihen asti kun hän 81-vuotiaana kuoli. Myös äiti teki Jehovasta Jumalansa, vaikka hän ehtikin kuolla ennen vihkiytymistään. Hän oli kuollessaan lähes 94-vuotias.

Jehova, rauhan Jumala, on siunannut minua runsaasti kuluneina vuosina. Olen nyt 81-vuotias ja palvelen edelleen tienraivaajana, vaikka liikkuminen tuottaakin vaikeuksia. Tunnen samoin kuin apostoli Paavali, joka kirjoitti: ”Olen kiitollinen Kristukselle Jeesukselle, meidän Herrallemme, joka antoi minulle voimaa, koska hän katsoi minut uskolliseksi määräämällä minut palvelukseen.” (1. Timoteukselle 1:12.) Miten suurenmoinen tuo palvelustehtävä onkaan ollut! Kymmenet niistä, joiden kanssa olen tutkinut Raamattua, ovat tehneet uhrauksia palvellakseen armollista Jumalaamme.

Olen todella pahoillani siitä, etteivät kaikki sukulaiseni ole osoittaneet vastakaikua Raamatun totuudelle. Mutta ehkäpä monet tulevat vielä osoittamaan. Omassa tapauksessani ovat kuitenkin osoittautuneet tosiksi Jeesuksen sanat, joiden mukaan hänen opetuslapsensa saisivat ”satakertaisesti nyt tänä ajanjaksona taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä ja lapsia” (Markus 10:30). Jehova on tosiaankin tehnyt minusta rikkaan. On ollut suuri kunnia ja ilo vaihtaa maine ja sota Jumalaan ja rauhaan!

[Kuva s. 22]

Kenraali L. C. Shepherd nuoremman kanssa vuonna 1954

[Lähdemerkintä]

Defense Dept. photo (Marine Corps)

[Kuva s. 23]

(Luonnollisessa koossa)

[Kuva s. 24]

Olen nyt 81-vuotias ja olen ollut tienraivaajana yli 30 vuotta