Neuvostohyökkäyksen maalitauluna

HUOLIMATTA myönnytyksistä, joita Venäjän ortodoksiselle kirkolle tehtiin toisen maailmansodan voittamiseksi, Neuvostoliitto piti kirkkoa edelleen tiukasti otteessaan. Niinpä Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu ”KGB oli paljon enemmän huolissaan niiden kristittyjen ’kumouksellisesta’ toiminnasta, jotka eivät olleet sen suoranaisessa valvonnassa”, kuten todetaan KGB:n historiasta  vuonna 1999 julkaistussa kirjassa The Sword and the Shield. Mistä uskonnollisista ryhmistä oli kyse?

Suurin näistä ryhmistä oli Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko, johon kuului nelisen miljoonaa jäsentä. Edellä mainitun kirjan mukaan ”kahdeksan sen kymmenestä piispasta sekä tuhansia pappeja ja uskovia kuoli uskonsa tähden Siperian työleireissä”. KGB:n maalitauluina olivat myös rekisteröimättömät protestanttiset kirkot, jotka eivät olleet valtion valvonnassa. Turvallisuuspalvelun arvion mukaan näillä ryhmillä oli 1950-luvun lopulla yhteensä noin satatuhatta jäsentä.

KGB piti Jehovan todistajia protestanttisena ryhmänä ja arvioi sen jäsenmääräksi Neuvostoliiton alueella noin 20000 henkeä vuonna 1968. Ennen vuonna 1939 alkanutta toista maailmansotaa todistajia oli ollut hyvin vähän, joten heihin ei ollut kiinnitetty juuri huomiota. Tilanne kuitenkin muuttui ratkaisevasti, kun Neuvostoliittoon ilmaantuikin yhtäkkiä tuhansia todistajia. Mitä oli tapahtunut?

Nopea kasvu alkaa

Walter Kolarz mainitsee vuonna 1961 ilmestyneessä kirjassaan Religion in the Soviet Union kaksi syytä tähän käänteentekevään kasvuun. Toinen oli se, että ”alueilla – – jotka Neuvostoliitto liitti itseensä vuosina 1939–40” – Latviassa, Liettuassa, Virossa ja Moldovassa – oli monia ”toimeliaita Jehovan todistajien ryhmiä”. Lisäksi Neuvostoliitto yhdisti Ukrainan tasavaltaan Puolan ja Tšekkoslovakian itäosista alueita, joilla oli toistatuhatta todistajaa. Kaikki nämä Jehovan todistajat olivatkin yhtäkkiä Neuvostoliiton kansalaisia.

Kasvuun vaikuttivat Kolarzin mukaan myös, ”niin uskomattomalta kuin se voikin kuulostaa, Saksan keskitysleirit”. Natsit olivat vanginneet tuhansia todistajia sen vuoksi, että nämä kieltäytyivät tukemasta Hitleriä ja hänen hyökkäyssotaansa. Kolarzin mukaan leirien venäläiset vangit ”olivat ihailleet ’todistajien’ rohkeutta ja lujuutta ja todennäköisesti sen takia olivat alkaneet tuntea viehtymystä heidän teologiaansa”. Tämän johdosta monet nuoret venäläiset palasivat leireistä Neuvostoliittoon mukanaan vastalöytämänsä usko Jehova Jumalaan ja hänen suurenmoiseen maata koskevaan tarkoitukseensa (Psalmit 37:29; Ilmestys 21:3, 4).

Neuvostoliitossa oli näiden syiden vuoksi pian tuhansia Jehovan todistajia. Määrä oli alkuvuodesta 1946 ainakin 1600 henkeä ja vuosikymmenen lopulla pitkälti yli 8000 henkeä. Kasvun pani levottomana merkille myös KGB, joka oli huolissaan erityisesti niiden kristittyjen toiminnasta, ”jotka eivät olleet sen suoranaisessa valvonnassa”, kuten edellä todettiin.

Hyökkäykset alkavat

Siitä huolimatta, että todistajia oli Neuvostoliitossa suhteellisen vähän, neuvostoviranomaiset puuttuivat ennen pitkää heidän innokkaaseen saarnaamiseensa. Virossa hyökkäys alkoi elokuussa 1948, kun työtä  valvoneet viisi miestä pidätettiin ja pantiin vankilaan. ”Pian oli selvää, että KGB aikoi pidättää kaikki”, muistelee virolainen Jehovan todistaja Lembit Toom. Tilanne oli todistajien osalta samanlainen koko Neuvostoliitossa.

Viranomaiset esittivät todistajat pahimmanlaatuisina rikollisina ja suurena uhkana ateistiselle neuvostovaltiolle, ja heitä ajettiin takaa, pidätettiin ja vangittiin kaikkialla. Kirjassa The Sword and the Shield arvioidaan: ”KGB:n ylimpien virkailijoiden Jehovan todistajia koskeva päähänpinttymä oli kenties paras esimerkki heidän täydellisestä suhteellisuudentajun puutteestaan, kun he tarttuivat kaikkein vaarattomimpienkin toisinajattelijoiden toimintaan.”

Päähänpinttymä ilmeni silmiinpistävällä tavalla, kun todistajia vastaan tehtiin huolellisesti suunniteltu hyökkäys huhtikuussa 1951. Professori Sergei Ivanenko, arvostettu venäläinen tutkija, kirjoitti vuonna 1999 ilmestyneessä kirjassaan O ljudjah nikogda ne rasstajustsihsja s biblijei (Ihmisistä, jotka eivät koskaan luovu Raamatusta), että huhtikuun alussa vuonna 1951 ”yli viisituhatta Jehovan todistaja -perhettä Ukrainasta, Valko-Venäjältä, Moldovasta ja Baltian neuvostotasavalloista lähetettiin ’pysyvään asuinpaikkaan’ Siperiaan, Kaukoitään ja Kazakstaniin”.

Muistamisen arvoinen

Voitko kuvitella, miten paljon tähän hyökkäykseen panostettiin, jotta tuolta valtavalta alueelta saatiin koottua päivässä tuhansia todistajaperheitä? Ajattele, miten hanketta varten organisoitiin satoja ellei tuhansia virkailijoita ensinnäkin tunnistamaan todistajat ja sitten tekemään heidän koteihinsa ratsiat samanaikaisesti pimeyden turvin. Seuraavaksi heidät oli saatava kärryihin, vaunuihin ja muihin kulkuneuvoihin, vietävä rautatieasemille ja pantava tavaravaunuihin.

Mieti myös uhrien kärsimyksiä. Voitko kuvitella, miltä tuntui matkustaa pakon edessä tuhansia kilometrejä – jopa kolme viikkoa tai enemmänkin – ahtaissa, likaisissa tavaravaunuissa, joissa käymälän virkaa hoiti pelkkä sanko? Entä miltä mahtoi tuntua tulla jätetyksi Siperian aroille ja tietää, että leipä oli jostain löydettävä itse noissa ankarissa oloissa?

Huhtikuussa 1951 toimeenpannusta Jehovan todistajien karkotuksesta tulee tässä kuussa kuluneeksi 50 vuotta. Yhä elossa olevien karkotettujen videohaastattelut kertovat noiden todistajien uskollisuudesta kymmeniä vuosia kestäneiden vainojen keskellä. Haastateltujen kokemukset osoittavat, että yritykset estää ihmisiä palvomasta Jumalaa on tuomittu viime kädessä epäonnistumaan,  aivan kuten ensimmäisen vuosisadan kristittyjäkään ei voitu pysäyttää.

Karkotuksen seurauksia

Viranomaiset huomasivat pian, että todistajia oli paljon vaikeampi estää palvomasta Jehovaa kuin he olivat kuvitelleetkaan. Vangitsijoidensa vastalauseista huolimatta todistajat lauloivat Jehovalle ylistyslauluja karkotusmatkalla ja ripustivat junavaunujen ulkopuolelle kilpiä, joissa luki ”Junassa Jehovan todistajia”. Eräs todistaja kertoi: ”Rautatieasemilla matkan varrella kohtasimme muita junia, jotka kuljettivat karkotettuja, ja näimme vaunujen ulkopuolelle ripustetut kilvet.” Se rohkaisi toisia paljon.

Karkotetut eivät siis lannistuneet, vaan heijastivat samaa henkeä kuin Jeesuksen apostolit. Raamatussa kerrotaan, että kun näitä oli piesty ja kielletty saarnaamasta, ”he jatkoivat herkeämättä opettamista ja hyvän uutisen julistamista Kristuksesta” (Apostolien teot 5:40–42). Kolarz kirjoitti karkotuksesta: ”Tämä ei ollut ’todistajien’ loppu Venäjällä, vaan ainoastaan uuden luvun alku heidän käännytystyössään. Yrittivätpä he levittää uskoaan silloinkin, kun he pysähtyivät asemilla matkallaan karkotuspaikkaansa.”

 Määräpaikoissaan todistajat saavuttivat hyvän maineen tottelevaisina, ahkerina työntekijöinä. Samalla he kuitenkin tavallaan sanoivat sortajilleen Kristuksen apostolien mallin mukaisesti: ’Me emme voi lakata puhumasta Jumalastamme.’ (Apostolien teot 4:20.) Monet kuuntelivat heitä ja liittyivät heidän rinnalleen palvelemaan Jumalaa.

Kolarz kuvailee seurauksia: ”Neuvostohallitus ei olisi voinut tehdä mitään parempaa heidän uskonsa levittämiseksi kuin karkottaa heidät. Kyläeristyksestään [läntisistä neuvostotasavalloista] ’todistajat’ vietiin laajempaan maailmaan, vaikka se olikin keskitys- ja orjatyöleirien kauhea maailma.”

Yrityksiä rajoittaa kasvua

Myöhemmin viranomaiset kokeilivat toisenlaisia keinoja vaientaakseen Jehovan todistajat. Kun kerran raaka vaino ei ollut johtanut toivottuihin tuloksiin, liikkeelle laskettiin tarkoin harkittua valheellista propagandaa. Kaikkea kokeiltiin – kirjoja, filmejä ja radio-ohjelmia samoin kuin KGB:n koulutettujen agenttien soluttautumista seurakuntiin.

Laajalle levinneet väärät tiedot saivat monet ihmiset tuntemaan todistajia kohtaan perusteetonta pelkoa ja epäluottamusta, kuten käy ilmi elokuun 1982 Valittujen Palojen kanadalaisessa painoksessa olleesta artikkelista. Sen oli kirjoittanut venäläinen Vladimir Bukovski, joka pääsi muuttamaan Englantiin vuonna 1976. Hän kuvailee: ”Eräänä iltana Lontoossa satuin huomaamaan erään rakennuksen seinässä kilven, jossa luki ’JEHOVAN TODISTAJAT’... En kyennyt lukemaan pitemmälle, sillä olin järkyttynyt ja lähes paniikin partaalla.”

Bukovski selittää syyn turhaan pelkoonsa: ”Juuri näillä lahkolaisilla kotimaani viranomaiset pelottelevat lapsia – –. Lihaa ja verta olevia ’todistajia’ tapaa Neuvostoliitossa ainoastaan vankiloissa ja keskitysleireissä. Ja tässä minä nyt seisoin rakennuksen ja kilven edessä. Voisiko joku tosiaan mennä sisään ja juoda kupillisen teetä heidän kanssaan?” hän kysyi. Tehdäkseen levottomuutensa syyn täysin selväksi Bukovski sanoi lopuksi: ”’Todistajia’ vainotaan kotimaassani yhtä kiihkeästi kuin mafiaa sen omassa maassa, ja heitä ympäröi samanlainen salaperäisyyden verho.”

Raa’asta vainosta ja valheellisesta propagandasta huolimatta todistajat pysyivät lujina ja heidän määränsä kasvoi. Neuvostoliitossa ilmestyneessä kirjassa ”Totuuksia Jehovan todistajista”, jota painettiin venäjäksi satatuhatta kappaletta vuonna 1978, ja muissa samankaltaisissa julkaisuissa esitettiin, että todistajien vastaista propagandaa oli tehostettava. Tuon kirjan tekijä V. V. Konik kuvaili, miten todistajat saarnasivat tiukoista rajoituksista huolimatta, ja neuvoi: ”Neuvostoliiton uskonnontutkijoiden on keksittävä tehokkaampia keinoja tukahduttaa Jehovan todistajien opit.”

Miksi maalitauluna?

Jehovan todistajat olivat neuvostohallituksen hyökkäyksen päämaalitauluna yksinkertaisesti sanottuna sen vuoksi, että he jäljittelivät Jeesuksen varhaisia seuraajia. Apostoleita kiellettiin ensimmäisellä vuosisadalla ”enää opettamasta tämän [Jeesuksen]  nimen perusteella”. Myöhemmin heidän vainoajansa joutuivat silti valittamaan: ”Katso, te olette täyttäneet Jerusalemin opetuksellanne.” Apostolit eivät kieltäneet saarnanneensa kielloista huolimatta, vaan vastasivat kunnioittavasti: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” (Apostolien teot 5:27–29.)

Jehovan todistajat suhtautuvat nykyäänkin vakavasti Jeesuksen seuraajilleen antamaan käskyyn ’saarnata kansalle ja todistaa perusteellisesti’ (Apostolien teot 10:42). Maurice Hindus sanoo kirjassaan The Kremlin’s Human Dilemma, että todistajien ”lannistumaton evankelioimisinto” teki heistä ”erityisen hankalia Moskovalle” ja johti siihen, että he joutuivat ”toistuvasti napit vastakkain neuvostopoliisin kanssa”. Hän lisäsi: ”Mikään ei kuitenkaan pysty pysäyttämään heitä. Kun heidät on saatu tukahdutetuksi yhdessä paikassa, he pulpahtavat esiin toisessa.”

Venäläinen historiantutkija Sergei Ivanenko kirjoittaa: ”Jehovan todistajien järjestö oli tietääkseni Neuvostoliiton ainoa uskonnollinen järjestö, jonka jäsenmäärä kasvoi kiellosta ja vainosta huolimatta.” Oli tietysti muitakin uskontokuntia, jotka jatkoivat toimintaansa, kaikkein huomattavimpana Venäjän ortodoksinen kirkko. Seuraavassa kirjoituksessa kerrotaan mielenkiintoisia seikkoja siitä, millä tavalla toisaalta kirkko ja toisaalta Jehovan todistajat selviytyivät neuvostohallituksen hyökkäyksestä.

[Tekstiruutu s. 6]

”Kaikkein ankarimmin vainottu”

Tietosanakirjassa A Concise Encyclopaedia of Russia vuodelta 1964 sanottiin, että Jehovan todistajat olivat ”erittäin aktiivisia käännyttämisessä” ja ”kaikkein ankarimmin vainottu uskonnollinen yhteisö Neuvostoliitossa”.

[Tekstiruutu/Kuva s. 7]

YKSI TUHANSISTA – Fjodor Kalin kuvailee perheensä karkotusta

Perheemme asui Vilšanitsan kylässä Länsi-Ukrainassa. Aamupimeässä 8. huhtikuuta 1951 viranomaiset tulivat koirat mukanaan herättämään meidät ja sanoivat, että meidät lähetettäisiin Moskovan määräyksestä Siperiaan. Saisimme kuitenkin jäädä kotiin siinä tapauksessa, että allekirjoittaisimme asiakirjan, jonka mukaan emme olisi enää Jehovan todistajia. Vanhempani ja me viisi sisarusta halusimme ehdottomasti pysyä todistajina. Olin tuolloin 19-vuotias.

Meille sanottiin: ”Ottakaa mukaan papuja, maissia, jauhoja, pikkelsiä ja kaalia, muuten te ette saa lapsia ruokituksi.” Saimme myös teurastaa kanoja ja sian ja ottaa lihan mukaan. Paikalle tuotiin kahdet hevoskärryt, joihin tavarat lastattiin, ja sitten meidät vietiin Hriplinin kaupunkiin. Siellä meidät noin 40–50 muun kanssa sullottiin tavaravaunuun, ja ovi suljettiin.

Vaunussa oli muutama lankku, joilla nukkua – ei tarpeeksi kaikille – ja kamiina, jota varten oli vähän hiiliä ja puuta. Keitimme sillä ruokaa mukana tuomillamme ruoanlaittovälineillä. Käymälää ei ollut; siihen tarkoitukseen käytettiin tavallista sankoa. Myöhemmin teimme lattiaan pyöreän aukon, upotimme sangon siihen ja ripustimme sen ympärille peitteitä näkösuojaksi.

Tuohon tavaravaunuun ahdettuina matkustimme hiljalleen tuhansia kilometrejä tuntematonta määränpäätä kohti. Aluksi olimme hieman masentuneita, mutta kun lauloimme yhdessä valtakunnanlauluja – niin tarmokkaasti, että lopulta ääni käheytyi – tulimme taas iloiselle mielelle. Päällikkö avasi välillä ovet ja käski meidän lopettaa, mutta me emme vaienneet ennen kuin olimme saaneet laulumme laulettua. Kun pysähdyimme asemilla matkan varrella, monet saivat tietää, että Jehovan todistajia oltiin viemässä karkotuspaikkaan. Lopulta 17 tai 18 päivän junamatkan jälkeen meidät jätettiin Siperiaan Baikaljärven lähelle.

[Kuva]

Seison takarivissä oikealla

[Tekstiruutu/Kuva s. 8]

”HARMAGEDON” – neuvostoliittolainen propagandafilmi

Neuvostoviranomaiset tuottivat filmin nimeltä ”Harmagedon” mustatakseen Jehovan todistajien maineen. Se kertoi kuvitteellisen tarinan neuvostoarmeijassa palvelevan pojan ja todistajien riveihin houkutellun tytön välisestä rakkaudesta. Filmin lopussa tytön pikkusisko kuoli onnettomuudessa, jonka aiheutti erään todistajaryhmän valvoja. Hänet esitettiin Amerikan tiedustelupalvelun välikätenä.

Ukrainalainen lehti ”Punalippu” kirjoitti tuosta yleisön tunteita kuohuttaneesta elokuvasta 14.5.1963 ja sanoi: ”Tällaisena ateistinen propaganda on tehokasta ja vakuuttavaa, ja sitä voidaan käyttää maamme muissakin kylissä, joissa esitetään samanlaisia filmejä.”

[Kuva s. 6]

Siperiaan kuljetettiin tavaravaunuissa tuhansia ihmisiä