Katedraalit – kunniaksi Jumalalle vai ihmiselle?

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA RANSKASTA

MOSKOVASSA on tapahtunut eräänlainen ylösnousemus. Kristuksen Vapahtajan katedraali, jonka Stalin hävitti maan tasalle vuonna 1931, on rakennettu uudelleen. Nyt sen kultaiset kupolit välkehtivät jälleen Venäjän taivasta vasten. Évryn kaupungissa lähellä Pariisia on annettu loppusilaus ainoalle katedraalille, joka Ranskassa rakennettiin 1900-luvulla. Ja vain muutama vuosi sitten vihittiin Madridissa Almudenan katedraali. Ei pidä myöskään sivuuttaa New Yorkin St. John the Divine -katedraalia. Koska sitä on rakennettu jo yli sata vuotta, siitä on käytetty usein nimeä St. John the Unfinished (St. John keskeneräinen). Se on kuitenkin yksi maailman suurimmista katedraaleista, sillä sen pohjapinta-ala on yli 11000 neliömetriä.

Eri puolilla kristikunnan valta-aluetta suunnattoman suuret katedraalit hallitsevat monien kaupunkien maisemaa. Uskovaisten mielestä ne kertovat uskosta Jumalaan. Ei-uskovatkin saattavat arvostaa niitä taideteoksina tai esimerkkeinä loisteliaasta arkkitehtuurista. Oli miten oli, nämä taidokkaat ja usein tavattoman kalliit palvontapaikat herättävät vakavia kysymyksiä: Miksi ja miten ne rakennettiin? Mitä tarkoitusta ne palvelevat?

Mikä on katedraali?

Kristuksen kuoleman jälkeen opetuslapset järjestäytyivät seurakunniksi, joista monet kokoontuivat yksityiskodeissa (Filemonille 2). Kymmenien vuosien ajan seurakunnista huolehtivat hengelliset ”vanhimmat” (Apostolien teot 20:17, 28; Heprealaisille 13:17). Apostolien kuoleman jälkeen tosi kristillisyydestä kuitenkin luovuttiin (Apostolien teot 20:29, 30). Aikaa myöten jotkut vanhimmat korottivat itsensä muiden yläpuolelle ja heitä alettiin pitää piispoina, jotka valvoivat useita seurakuntia. Jeesus oli varoittanut tästä (Matteus 23:9–12). Sitten sanaa ”kirkko” vastaavaa kreikankielistä sanaa ek·kle·siʹa, jota käytettiin alun perin kristityistä itsestään, alettiin käyttää myös heidän palvontapaikastaan, itse rakennuksesta. Ennen pitkää jotkut piispat halusivat saada arvolleen sopivia kirkkoja. Niinpä keksittiin uusi nimi kuvaamaan piispankirkkoa: katedraali. *

Tämä sana tulee kreikkalaisesta sanasta ka·theʹdra, joka tarkoittaa ’istuinta’. Katedraali oli siis piispanistuin, hänen maallisen valtansa vertauskuva. Katedraalistaan piispa johti hallintoaluettaan, hiippakuntaa.

”Katedraalien aikakausi”

Vuonna 325 Nikaian (Nikean) kirkolliskokous hyväksyi virallisesti piispojen asettamisen kaupunkeihin. Piispat, joilla oli nyt Rooman valtion tuki, saivat usein viranomaisilta lahjaksi laajoja maa-alueita. He ottivat haltuunsa myös monia pakanallisia palvontapaikkoja. Kun Rooman imperiumi luhistui, kirkolliset rakenteet säilyivät ja nousivat  keskiajalla hallitseviksi. Pian tuosta aikakaudesta tuli ranskalaisen historioitsijan Georges Dubyn mukaan ”katedraalien aikakausi”.

Euroopan väkiluku kolminkertaistui 600-luvun ja 1300-luvun välisenä aikana. Väestömäärän rajusta kasvusta hyötyivät ensisijaisesti kaupungit, jotka vaurastuivat. Rikkaimmat piispankaupungit olivat siis edullisia paikkoja jättiläismäisille katedraaleille. Tämä johtui siitä, että tällaiset suuret hankkeet saattoivat menestyä vain sellaisissa paikoissa, joissa kirkkoon virtasi rahaa jatkuvasti!

Eräs toinen seikka, joka myötävaikutti katedraalien rakentamiseen, oli Neitsyt Marian ja pyhäinjäännösten yleinen kunnioitus. Se kohosi huippuunsa 1000- ja 1100-luvuilla. Piispat edistivät niiden palvontaa ja kasvattivat siten katedraaliensa suosiota. Näihin aikoihin ranskalaisiin katedraaleihin alettiin yhdistää nimi Notre Dame (meidän äitimme). ”Mikäpä kaupunki ei olisi omistanut hänelle kirkkoa, usein nimenomaan katedraaliaan?” kysyy katolinen tietosanakirja Théo. Niinpä Notre Damelle omistettiin Pariisissa Saint-Étiennen katedraali. Ranskassa sijaitsevasta Chartres’n Notre-Dame-katedraalista tuli Euroopan tärkein pyhättö. ”Katedraalien rakentajien elämää ja ajatuksia ei hallinnut yksikään muu hahmo – ei edes itse Kristus – yhtä perinpohjaisesti kuin Neitsyt Maria”, sanotaan kirjassa The Horizon Book of Great Cathedrals.

”Me rakennamme niin suuren katedraalin – –”

Miksi monista näistä rakennuksista tehtiin niin suuria? Jo 300-luvulla saksalaisen Trierin ja sveitsiläisen Geneven tuomiokirkkojen pohjapinta-ala oli valtavan suuri, vaikka kirkkokansaa oli suhteellisen vähän. Speyerissä Saksassa ei ollut 1000-luvulla niin paljon asukkaita, että he olisivat voineet täyttää siellä olleen valtavan katedraalin. Kirjassa The Horizon Book of Great Cathedrals sanotaankin, että katedraalien ”koko ja loisto kertoivat joistakin varsin maallisista vaikuttimista”. Niihin kuuluivat ”niiden piispojen tai apottien ylimielinen ylpeys, joiden suojeluksessa rakennus tehtiin”.

1100- ja 1200-luvuilla katedraalit olivat keskimäärin sata metriä pitkiä, ja tavoitteena oli, että ne olisivat olleet yhtä korkeita kuin pitkiä. Huomattavia ovat Englannissa sijaitseva Winchesterin katedraali, joka on 169 metriä pitkä, ja Italiassa sijaitseva Milanon tuomiokirkko, joka on 145 metriä pitkä. ”Me rakennamme niin suuren katedraalin, että ne, jotka näkevät sen valmiina, pitävät meitä hulluina”, julisti eräs espanjalainen kirkon viranomainen Sevillassa vuonna 1402. Sevillan katedraalin, jossa on 53 metriä korkea ylväs holvi, onkin sanottu olevan maailman toiseksi suurin. Ranskassa sijaitsevan Strasbourgin katedraalin torni on 142 metriä korkea, yhtä korkea kuin 40-kerroksinen rakennus. 1800-luvulla Ulmissa Saksassa sijaitsevan goottilaisen Münsterin tuomiokirkon torni nousi 161 metrin korkeuteen, mikä tekee siitä maailman korkeimman kivitornin. ”Mikään uskonnollinen tarve ei anna oikeutta tällaisille liiallisuuksiin meneville suunnattomille mittasuhteille”, sanoo historioitsija Pierre du Colombier painokkaasti.

1100- ja 1200-luvuilla katedraalien puolestapuhujat käyttivät hyväkseen vielä yhtä maallista vaikutinta, urbaania isänmaallisuutta. Encyclopædia Britannica -tietosanakirja sanoo: ”Kaupungit kilpailivat keskenään ylväimmän katedraalin rakentamisesta.” Kaupunginvaltuutetut, porvarit ja killat tekivät katedraaleista kaupunkiensa vertauskuvia.

Kalliita niin menneisyydessä kuin nykyäänkin

Muuan kirjailija sanoo katedraalien rakennushankkeiden nielleen pohjattomasti rahaa. Miten tällaiset rakennukset sitten rahoitettiin menneisyydessä, kun niiden ylläpitämisestä aiheutuvat kustannukset nousevat nykyäänkin kiihtyvällä vauhdilla? Joissakin tapauksissa prelaatit, esimerkiksi pariisilainen Maurice  de Sully, maksoivat kulut omasta taskustaan. Joskus laskun maksoivat poliittiset vallanpitäjät, kuten Aragonian kuningas Jaakko I. Yleensä katedraalit rahoitettiin kuitenkin hiippakunnan tuloista. Näihin sisältyivät feodaalijärjestelmän mukaiset verot ja maaomaisuudella hankitut tulot. Italialainen Bolognan piispa omisti kaksi tuhatta maa-aluetta! Tähän lisättiin uskonnolliset tulot, joita saatiin kolehdeista ja aneista sekä synneistä langetetuista rangaistuksista. Rouenissa Ranskassa ne, jotka ostivat oikeuden syödä maitotuotteita paastonaikana, osallistuivat Rouenin katedraalin niin sanotun voitornin rakennuskustannuksiin.

Jotkut yksityiset lahjoittajat olivat poikkeuksellisen anteliaita, ja heitä kunnioitettiin ikuistamalla heidän muotokuvansa kirkkojen lasimaalauksiin ja veistoksiin. Nähtävästi oli unohdettu se kristillinen periaate, että lahjoitukset tuli antaa nimettöminä (Matteus 6:2). Rahaa oli virrattava kirkkoon jatkuvasti, sillä menot olivat yleensä arvioitua suuremmat. Ei ole siksi yllättävää, että kiihkeä rahan kerääminen johti usein väärinkäytöksiin ja kiristykseen. Esimerkiksi kun ihmistä syytettiin harhaoppisuudesta, hänen omaisuutensa usein takavarikoitiin. Tämä teki mahdolliseksi niin sanottujen kerettiläisten, esimerkiksi kataarien, ryöstämisen, minkä avulla rahoitettiin monen kirkon rakennushanke. *

On sanomattakin selvää, että kirkon oli harjoitettava jatkuvaa painostusta, jotta sille olisi virrannut tasaisesti rahaa. Kyse ei ollut siitä, että rahvas olisi omasta aloitteestaan halunnut rakentaa tuollaisia mahtavia rakennuksia, kuten jotkut historioitsijat ovat väittäneet. Historiantutkija Henry Kraus sanoo: ”Kirkkojen rakentaminen ei ollut kansan päällimmäisenä huolena edes niin syvästi uskonnollisena aikana kuin keskiajalla.” Siksi monet historiantutkijat arvostelevat kirkkoa tuhlauksesta. Kirjassa The Horizon Book of Great Cathedrals myönnetään: ”Kirkon kuluttamat varat olisi voitu käyttää nälkää näkevien ruokkimiseen – – tai sairaaloiden ja koulujen ylläpitoon. Voidaan siis sanoa, että katedraalit maksoivat tuhansien ihmisten hengen.”

Miten ne rakennettiin

Katedraalit ovat osoitus ihmisen nerokkuudesta. On todella hämmästyttävää, että näin valtavia rakennuksia tehtiin silloisella alkeellisella tekniikalla. Ensin rakennuksesta tehtiin yksityiskohtainen luonnos. Kivilouhoksessa käytettiin muotteja, jotta koristeelliset piirteet olisi saatu yhtenäisiksi ja kiviharkot oikean kokoisiksi. Harkot merkittiin huolellisesti sen osoittamiseksi, mikä oli niiden täsmällinen paikka rakennuksessa. Niiden kuljettaminen oli hyvin hidasta ja kallista, mutta tästä huolimatta ranskalaisen historiantutkijan Jean Gimpelin mukaan Ranskassa louhittiin vuosina 1050–1350 enemmän kiveä kuin muinaisessa Egyptissä.

Varsinaisella rakennustyömaalla työntekijät ylsivät suuriin urotekoihin silloisilla alkeellisilla nostolaitteilla, väkipyörillä ja taljoilla, joiden voimanlähteinä olivat usein ihmiskäyttöiset puiset polkukoneet. Tuolloin ei tunnettu niitä matemaattisia kaavoja, joita insinöörit nykyään käyttävät. Rakentajien oli luotettava vaistoonsa ja kokemukseensa. Ei siksi ole yllättävää, että tapahtui monia vakavia onnettomuuksia. Esimerkiksi vuonna 1284 Ranskassa sijaitsevan Beauvais’n katedraalin holvit osoittautuivat liian suuriksi, ja ne luhistuivat. Uusien keksintöjen, kuten tukipilarien, tukikaarien, ruodeholvien ja pienoistornien ansiosta rakentajat kuitenkin saavuttivat uusia korkeuksia.

Rakennusaika kesti lyhimmillään 40 vuotta (Salisbury, Englanti) ja pisimmillään useita satoja vuosia. Joitakin katedraaleja ei ole koskaan saatu valmiiksi, kuten Beauvais’n ja Strasbourgin katedraaleja.

”Väärä tärkeysjärjestys”

Nämä rakennukset, jotka olivat paavi Honorius III:n mukaan kauniita ja siksi kalliita, herättivät alusta lähtien kiistoja. Jotkut kirkon virkamiehistä vastustivat näitä hankkeita ja tähtitieteellisten summien upottamista niihin. Pierre le Chantre, 1200-luvulla elänyt  Pariisin Notre-Damen prelaatti, julisti: ”On synti rakentaa kirkkoja siten kuin niitä nykyään tehdään.”

Nykyäänkin arvostellaan ankarasti esimerkiksi Évryn katedraalia. Ranskalaisen Le Monde -lehden mukaan monet ihmiset ovat sitä mieltä, että katedraalit ovat osoitus ”väärästä tärkeysjärjestyksestä” ja että kirkkojen ”tulisi panostaa ihmisiin ja evankelioimiseen ennemmin kuin kiviin ja koristeluun”.

Epäilemättä monet niistä, jotka osallistuivat näiden massiivisten rakennusten tekemiseen, rakastivat vilpittömästi Jumalaa. Heillä oli selvästikin ”palavaa intoa Jumalan puolesta, mutta ei täsmällisen tiedon mukaan” (Roomalaisille 10:2). Jeesus Kristus ei koskaan antanut ymmärtää, että hänen seuraajiensa tulisi rakentaa palvontaa varten taidokkaita rakennuksia. Hän kehotti tosi palvojia palvomaan ”hengessä ja totuudessa” (Johannes 4:21–24). Kauneudestaan huolimatta kristikunnan mahtavat katedraalit ovat ristiriidassa tämän periaatteen kanssa. Voi olla, että ne tuottavat kunniaa rakentajilleen, mutta ne eivät tuota kunniaa Jumalalle.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 13]

Santiago de Compostelan katedraali, Espanja

[Kuvat s. 15]

Ylinnä: lasimaalauksin koristeltu ruusuikkuna, Chartres’n Notre-Dame, Ranska

Yllä: kivenhakkaaja, yksityiskohta Pariisin Notre-Damesta

[Kuva s. 15]

Pariisin Notre-Dame, jota alettiin rakentaa 1100-luvulla

[Kuva s. 15]

Sisäkuva Amiensin Notre-Dame-katedraalista, joka on 43 metriä korkeine holveineen Ranskan suurin uskonnollinen rakennus