Mihin kaikki vesi on hävinnyt?

Intiassa sijaitseva Cherrapunji on maapallon runsassateisimpia paikkoja. Monsuunikauden aikana Himalajan juurella sijaitseville kukkuloille sataa 9000 millimetriä vettä. Mutta niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaa, Cherrapunji kärsii vesipulasta.

KOSKA alueella on vain vähän vettä sitovaa kasvillisuutta, vesi virtaa pois melkeinpä yhtä nopeasti kuin sitä taivaalta tulee alas. Kaksi kuukautta monsuunisateiden jälkeen vesi käy vähiin. Robin Clarke kuvaili Cherrapunjia vuosia sitten kirjassaan Water: The International Crisis ”maapallon runsassateisimmaksi aavikoksi”. *

Jonkin matkan päässä Cherrapunjin alapuolella sijaitsee Bangladesh, tiheään asuttu alava maa, jonne Intian ja Nepalin paljaita mäenrinteitä alas ryöppyävät sadevedet syöksyvät. Joinakin vuosina kaksi kolmasosaa Bangladeshista joutuu tulvan valtaan. Mutta kun tulvavedet laskevat, Ganges näivettyy pelkäksi puroksi ja maasta tulee rutikuiva. Yli sata miljoonaa Bangladeshin asukasta kohtaa vuosittain tämän tulvien ja kuivuuden tuskallisen vuorottelun. Tilannetta pahentaa vielä se, että kaivovesi on saastunut myrkyllisestä  arseenista, joka on saattanut myrkyttää jo miljoonia ihmisiä.

Uzbekistanissa lähellä Araljärveä sijaitsevassa Nukusissa ongelmana ei ole niinkään arseeni vaan suola. Valkoinen kuorrutus peittää puuvillakasveja, mikä ehkäisee niiden kasvun. Suola nousee pintaan vettyneestä pohjamaasta. Tämä suolaantumiseksi kutsuttu ongelma ei ole uusi. Mesopotamian maanviljelys joutui rappiotilaan juuri samasta syystä. Jos maata kastellaan liikaa eikä vettä johdeta kunnolla pois, maanpinnalle kerääntyy suolaa. Tyydyttävän sadon saamiseksi on käytettävä aina vain enemmän makeaa vettä. Lopulta maaperä kuitenkin muuttuu käyttökelvottomaksi – sukupolviksi eteenpäin.

Mihin kaikki vesi häviää?

Valitettavasti suuri osa sateista on rankkasateita. Ne eivät ainoastaan aiheuta tulvia, vaan saavat myös veden juoksemaan nopeasti pois maa-alueilta meriin. Lisäksi joissakin paikoissa vettä sataa paljon, toisissa taas vähän. Cherrapunjin tiedetään kirjanneen erään 12-kuukautisen jakson aikana sademääräksi yli 26000 millimetriä, kun taas Atacaman aavikolla Pohjois-Chilessä voi kulua useita vuosia niin ettei siellä sada juuri lainkaan.

Suurin osa ihmisistä elää alueilla, joilla ei ole paljon vettä. Esimerkiksi Afrikan ja Etelä-Amerikan runsassateisilla trooppisilla alueilla elää suhteellisen vähän ihmisiä. Mahtava Amazon purkaa Atlanttiin 15 prosenttia maapallon vuotuisesta valumavedestä, mutta tuolla alueella asuu ihmisiä harvakseltaan, joten siellä vettä kuluu ihmisten tarpeisiin vähän. Toisaalta vähäsateisessa Egyptissä asuu noin 60 miljoonaa ihmistä, ja heidän vedentarpeensa täytyy tyydyttää lähes kokonaan Niilin kovassa käytössä olevilla vesillä.

Vuosia sitten tällaiset erot vedensaannissa eivät aiheuttaneet vakavia ongelmia. Erään tutkimuksen mukaan vuonna 1950 maapallolla ei ollut yhtään paikkaa, jossa vettä olisi ollut saatavissa hyvin vähän tai äärimmäisen vähän. Mutta nuo runsaan veden ajat ovat jääneet taakse. Pohjois-Afrikan ja Keski-Aasian kuivilla alueilla vettä on nykyään tarjolla ihmistä kohti kymmenesosa siitä, mitä oli tarjolla vuonna 1950.

Vedentarve on kasvanut muistakin syistä kuin tiheään asuttujen alueiden väestönkasvun ja vähäisen sademäärän vuoksi. Nykymaailmassa edistys ja hyvinvointi liittyvät läheisesti vedensaannin luotettavuuteen.

 Vedentarve kasvaa

Luultavasti jokainen teollisuusvaltion asukas on havainnut, että tehtaat kerääntyvät tärkeiden jokien varsille. Syy on yksinkertainen. Teollisuus tarvitsee melkeinpä kaikkien tuotteiden valmistamiseen vettä, olipa sitten kyse tietokoneista tai paperiliittimistä. Myös ruoanjalostuksessa käytetään hämmästyttävän paljon vettä. Voimaloilla on kyltymätön vedentarve, ja ne ovatkin järvien laidoilla tai jokien varsilla.

Maanviljelyssä vedentarve on vieläkin suurempi. Monissa paikoissa sateet ovat liian vähäisiä tai epäluotettavia hyvän sadon saamiseksi, ja siksi kastelua on pidetty ihanteellisena ratkaisuna nälkäisen planeetan ruoantarpeen tyydyttämiseen. Riippuvuus kastelulla aikaansaaduista sadoista on johtanut siihen, että maanviljely käyttää suuren osan makeasta vedestä.

Lisäksi kotitalouksien vedenkulutus on kasvanut. 1990-luvulla peräti 900 miljoonaa uutta kaupunkilaista tarvitsi jätevesihuoltoa ja puhdasta vettä. Tavanomaiset paikat, joista saadaan vettä – kuten joet ja kaivot – eivät enää riitä suurille kaupungeille. Esimerkiksi Méxicon on johdettava vettä yli 125 kilometrin päästä ja pumpattava se vuorten yli, joiden huippu on 1200 metriä kaupunkia korkeammalla. Dieter Kraemer sanoo Méxicosta kirjassaan Water: The Life-Giving Source: ”Se on kuin mustekala; kaupungista lähtee lonkeroita, jotka yrittävät hankkia vettä.”

Teollisuus, maanviljely ja kaupungit vaativat siis kovaäänisesti lisää vettä. Ja monet niiden vaatimuksista on toistaiseksi tyydytetty käyttämällä hyväksi maapallon vesivarantoa, pohjavettä. Akviferit eli pohjavesikerrostumat ovat maapallon tärkeimmät makean veden varastot. Mutta ne eivät ole ehtymättömät. Nämä vesivarat ovat kuin pankissa oleva raha. Jatkuva nostaminen ei ole mahdollista, jos varoja ei kartuteta riittävästi. Ennemmin tai myöhemmin koittaa tilinteon hetki.

Pohjaveden riisto ja tärvely

Pohjavettä käytetään hyväksi silloin, kun kaivetaan kaivo. Yhdistyneiden kansakuntien lastenavun rahaston raportissa ”Pohjavesi: näkymätön ja uhanalainen luonnonvara” (Groundwater: The Invisible and Endangered Resource) arvioidaan, että puolet kotitalouksien tarpeisiin ja viljelyksien kasteluun käytettävästä vedestä tulee tästä lähteestä. Koska pohjavesi ei yleensä ole niin saastunutta kuin pintavesi, sitä käytetään usein juomavetenä sekä kaupungeissa että maaseudulla. Jos pohjavesivaroja käytettäisiin  kohtuullisesti, ne säilyisivät ennallaan, koska maanalaisiin varastoihin vähitellen suodattuva sadevesi uudistaa niitä jatkuvasti. Ihminen on kuitenkin imenyt maasta paljon enemmän vettä kuin veden luonnollinen kiertokulku voi korvata.

Niinpä pohjaveden pinta laskee kauemmaksi maanpinnasta, ja lopulta ei ole enää kannattavaa tai tarkoituksenmukaista kaivaa riittävän syvälle sen saavuttamiseksi. Kaivon kuivuminen tietää katastrofia sekä taloudelle että ihmisille. Intiassa tällaisia murhenäytelmiä on jo tapahtunut. Koska Kiinan ja Intian keskiosien tasangoilla elää miljardi ihmistä, joiden ravinnonsaanti riippuu maan alle varastoituneesta vedestä, näkymät ovat hälyttävät.

Pohjavesivarojen hupenemista pahentaa saastuminen. Pohjaveteen kulkeutuu lannoitteita, ihmisten ja eläinten jätteitä sekä teollisuuskemikaaleja. ”Kun akviferi on saastunut, tilanteen korjaaminen voi olla hidasta ja kallista, jopa mahdotonta”, selitetään eräässä Maailman ilmatieteellisen järjestön raportissa. ”Saasteiden hidasta tunkeutumista pohjaveteen on sanottu ’kemialliseksi aikapommiksi’. Se uhkaa ihmiskuntaa.”

Ironista on kaiken kukkuraksi se, että pohjavesikerrostumista pumpattu vesi voi turmella sen maan, joka sen on tarkoitus kastella. Suurta osaa kuivilla tai puolikuivilla alueilla sijaitsevien valtioiden kastelumaasta vaivaa suolaantuminen. Intiassa ja Yhdysvalloissa, jotka ovat maailman tärkeimpiä ruoantuottajamaita, 25 prosenttia kastelumaasta on jo pahoin vahingoittunut.

Säästäväisellä on mistä ottaa

Kaikista näistä vaikeuksista huolimatta tilanne ei olisi niin synkkä, jos planeettamme kallisarvoista vettä käytettäisiin huolellisemmin. Tehottomissa kastelumenetelmissä menetetään usein 60 prosenttia vedestä ennen kuin se ehtii viljelyksille. Teollisuudessa vedenkulutus voitaisiin vähentää puoleen nykyisestä, jos hyötysuhdetta parannettaisiin käytettävissä olevalla tekniikalla. Kaupungeissakin vedenkäyttöä voitaisiin vähentää 30 prosentilla, jos rikkinäiset putket korjattaisiin nopeasti.

Veden säästäminen vaatii sekä tahtoa että oikeita keinoja. Onko järkeviä syitä uskoa, että planeettamme kallisarvoista vettä säästyy tuleville sukupolville? Viimeisessä kirjoituksessa käsitellään näitä kysymyksiä.

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 7]

KAIKKEEN TARVITAAN VETTÄ

Melkeinpä kaikenlaisessa teollisessa tuotannossa kuluu suuret määrät vettä.

▪ Yhden terästonnin valmistamiseen voi kulua 280000 litraa vettä.

▪ Yhden paperikilon tuottamiseen käytetään jopa 700 litraa vettä (mikäli tehdas ei kierrätä vettä).

▪ Tavallisen auton valmistuksessa kuluva vesimäärä painaa 50 kertaa tällaista autoa enemmän.

Maataloudessa vedentarve voi olla yhtä suuri, varsinkin jos karja kasvatetaan maapallon puolikuivilla alueilla.

▪ Yhden pihvikilon tuottamiseen kalifornialaisesta pihvikarjasta tarvitaan 20500 litraa vettä.

▪ Vain yhden pakastekanan tuottamiseen kuluu 26 litraa vettä.

[Kaavio/Kuvat s. 8]

(Ks. painettu julkaisu)

MITEN VEDENKÄYTTÖ JAKAUTUU?

Kotitaloudet 10 %

Teollisuus 25 %

Maanviljely 65 %

[Kuvat s. 9]

Vettä menee hukkaan miljoonia litroja rikkinäisten vesijohtojen ja juoksemaan jätettyjen vesihanojen vuoksi

[Lähdemerkintä]

AP Photo/Richard Drew