Jumalan nimi muutti elämäni!

KERTONUT SANDY YAZZIE TSOSIE

YRITIMME sisarieni kanssa hihitellen ja toisiamme tönien pysytellä piilossa sängyn alla mormonien seisoessa ulko-ovella. * Kun lopulta menin ovelle, ilmoitin kylmästi, että olimme perinteisiä navajoja emmekä halunneet kuulla mistään valkoisen miehen uskonnosta.

Vanhempamme olivat menneet kauppa-asemalle hankkimaan välttämättömyystarvikkeita, ja he palaisivat auringonlaskun aikaan. Kotiin tultuaan he kuulivat, että olin kohdellut mormoneja tylysti. He neuvoivat minua käyttäytymään vastedes aina kunnioittavasti kaikkia ihmisiä kohtaan. Meitä opetettiin kohtelemaan ihmisiä kunnioittavasti ja ystävällisesti. Muistan, miten meille tuli kerran yllätysvieras, kun vanhempani olivat laittaneet ulkona ruokaa. Vieraanvaraisesti he pyysivät häntä syömään ja antoivat hänen aterioida ensin, ja me itse söimme vasta sen jälkeen.

Elämää reservaatissa

Asuimme Howell Mesassa Arizonassa, 14 kilometriä hopi-intiaanien reservaatista luoteeseen, kaukana ruuhkaisista kaupungeista. Täällä Yhdysvaltain lounaisosassa on jylhiä aavikoita ja niillä siellä täällä erikoisia punaisia hiekkakivimuodostelmia sekä paljon korkeita pöytävuoria, joilta seurasimme kahdeksan kilometrin päässä laiduntavia lammaskatraitamme. Miten rakastinkaan kotiseutuni seesteisyyttä!

Yläluokilla meistä tuli serkkujeni kanssa hyvin läheisiä. He kannattivat intiaaniliikettä (American Indian Movement, AIM). * Olin hyvin ylpeä syntyperästäni ja toin julki valkoisten kuullen, mitä mieltä olin vuosikymmeniä kestäneestä sorrosta, johon syypäänä pidin intiaaniasiainvirastoa (Bureau of Indian Affairs, BIA). En kuitenkaan ilmaissut avoimesti vihaani, kuten serkkuni, vaan haudoin sitä sydämessäni. Tämä johti siihen, että aloin vihata kaikkia, joilla oli Raamattu.

Ajattelin, että juuri Raamatun vuoksi valkoiset pystyivät riistämään meiltä maamme ja oikeutemme sekä vapautemme harjoittaa omia pyhiä seremonioitamme. Minä jopa väärensin isän nimikirjoituksen saadakseni vapautuksen protestanttisista ja katolisista seremonioista sisäoppilaitoksessa, jossa meidän oli pakko käydä kirkossa. Tällaisten koulujen tarkoituksena oli sulauttaa meidät muuhun väestöön ja saada meidät unohtamaan intiaaniperintömme. Emme saaneet puhua edes omaa kieltämme.

Tunsimme syvää kunnioitusta luontoa ja ympäristöä kohtaan. Käännyimme joka aamu kohti itää, lausuimme rukouksemme ja esitimme  kiitoksen ripottelemalla maahan pyhää maissin siitepölyä. * Tämä oli osa navajojen palvontaan liittyvää kasvatustani, ja omaksuin tavat ylpeyttä tuntien. Kristikunnan ajatus taivaaseen menemisestä ei vedonnut minuun, enkä liioin uskonut palavan helvetin kidutukseen. Halusin sydämestäni elää maan päällä.

Lomat vietin kotona nauttien kiinteistä perhesiteistämme. Päivät kuluivat hogania – navajo-asumustamme – siivotessa sekä kutoessa ja lampaita hoitaessa. Me navajot olemme olleet lampaankasvattajia satoja vuosia. Aina kun siivosin hoganiamme (ks. alla olevaa kuvaa), näin pienen punakantisen kirjan, joka sisälsi Raamatun Psalmit ja joitakin ”Uuden testamentin” kirjoja. Potkiskelin sitä sinne tänne uhraamatta koskaan ajatustakaan sen sisällölle tai merkitykselle. En silti koskaan hankkiutunut siitä eroon.

Avioliitto – harhakuvitelma ja sen romahtaminen

Käytyäni koulun loppuun suunnittelin meneväni ammattikouluun Albuquerqueen New Mexicoon, mutta ennen lähtöä tapasin tulevan aviomieheni. Palasin navajojen reservaattiin mennäkseni naimisiin. Vanhempani olivat olleet naimisissa vuosikausia, ja halusin seurata heidän esimerkkiään. Minusta oli ihanaa hoitaa omaa kotia, ja nautin perheenemännän osasta, varsinkin poikamme Lionelin synnyttyä. Olimme mieheni kanssa hyvin onnellisia – kunnes eräänä päivänä korviini kantautui murskaava tieto!

Miehelläni oli toinen nainen. Hänen uskottomuutensa tuhosi avioliittomme. Olin syvästi järkyttynyt ja aloin vihata häntä. Janosin kostoa! Mutta avioeroprosessin aikana taistellessamme poikamme huoltajuudesta ja elatuksesta tuli vihan tilalle pelkkä suru ja tunsin, ettei minulla ollut mitään arvoa eikä toivoa. Juoksin usein kilometrikaupalla helpottaakseni ahdistusta. Itkin herkästi ja menetin ruokahaluni. Tunsin olevani täysin yksin.

Jonkin ajan kuluttua solmin suhteen erääseen mieheen, jolla oli samanlaisia avio-ongelmia. Olimme molemmat haavoittuneita. Hän ymmärsi minua ja antoi minulle tarvitsemaani henkistä tukea. Kerroin hänelle, mitä syvällä sisimmässäni ajattelin elämän eri asioista. Hän kuunteli ja osoitti näin välittävänsä. Aioimme mennä naimisiin.

Sitten sain tietää, että hänkin petti minua! Katkaisin suhteen, niin vaikeaa ja tuskallista kuin se olikin. Tunsin itseni hylätyksi ja olin syvästi masentunut. Minusta tuli katkeran vihainen ja kostonhaluinen, ja haudoin itsemurha-ajatuksia. Yritin kaksi kertaa päättää päiväni, koska en halunnut enää elää.

 Ensimmäinen hapuilu kohti tosi Jumalaa

Itkin paljon rukoillessani Jumalaa, jota en tuntenut. Olin taipuvainen uskomaan Korkeimpaan, joka oli luonut kunnioitusta herättävän maailmankaikkeuden. Kauniit auringonlaskut lumosivat minut, ja ajattelin, että tuon Jonkun täytyi olla suurenmoinen olento, kun hän soi meille tällaisia näytelmiä. Opin rakastamaan tuota tuntematonta persoonaa. Aloin sanoa hänelle: ”Jumala, jos todella olet olemassa, niin auta minua, opasta minua ja tee minusta taas onnellinen.”

Perheeni oli huolissaan minusta, varsinkin isä. Vanhempani maksoivat poppamiehille, jotta he olisivat parantaneet minut. Isän mukaan hyvä poppamies ei koskaan pyydä maksua ja hän toimii niin kuin puhuu. Tehdäkseni vanhemmilleni mieliksi kävin useita kertoja läpi navajojen uskonnolliset seremoniat, jotka tähtäävät siunauksen saamiseen.

Vetäydyin päiväkausiksi hoganiin pelkkä radio seuranani vuoteen vierellä. Kuuntelin inhon vallassa papin tuomionjulistusta, sillä en ottanut Jeesusta vastaan sydämessäni. Olin perin juurin tympääntynyt! Olin saanut tarpeekseni valkoisen miehen uskonnosta ja jopa omasta uskonnostani. Päätin löytää Jumalan omin päin.

Ollessani omissa oloissani huomasin pienen punakantisen kirjan taas kerran. Sain selville, että se oli osa Raamattua. Psalmeista luin kuningas Daavidin kärsimyksistä ja masennuksesta ja sain hänen sanoistaan lohtua (Psalmit 38:1–22; 51:1–19). Ylpeyttäni karkotin lukemani kuitenkin saman tien mielestäni. Valkoisen miehen uskonto ei minua kiinnostanut.

Pidin hyvää huolta pojastani, vaikka olinkin masentunut, ja hän oli minulle rohkaisun lähde. Aloin seurata uskonnollisia televisio-ohjelmia, joissa tarjouduttiin esittämään esirukouksia. Kerran soitin epätoivoissani ilmaiseen palvelunumeroon saadakseni apua, mutta kun minulta pyydettiin sitovaa lupausta lahjoittaa 50–100 dollaria, paiskasin luurin kiinni.

Avioero-oikeudenkäynti oli lannistava, etenkin kun näin, ettei mieheni ollut rehellinen tuomarille. Eron saaminen kesti kauan poikamme huoltajuutta koskevien kiistojen takia. Lopulta minä voitin. Isäni tuki minua rakkaudellisesti sanatta koko ajan. Hän näki, että olin saanut syviä haavoja.

Ensi kosketus Jehovan todistajiin

Päätin elää päivän kerrallaan. Kerran panin merkille, että joku navajo-perhe keskusteli naapurieni kanssa. En voinut olla seuraamatta heitä syrjäsilmällä. Perhe teki jonkinlaista ovelta-ovelle-työtä ja tuli meillekin. Navajo-nainen Sandra kertoi olevansa Jehovan todistaja. Nimi Jehova tarttui korviini. Kysyin: ”Kuka Jehova on? Te taidatte edustaa jotain uutta uskontoa. Miksei minulle opetettu Jumalan nimeä kirkossa?”

Sandra näytti minulle ystävällisesti Raamatusta psalmin 83:18, jossa sanotaan: ”Jotta ihmiset tietäisivät, että sinä, jonka nimi on Jehova, sinä yksin olet Korkein kaikessa maassa.” Hän sanoi, että Jumalalla on persoonanimi ja että Hänen Poikansa Jeesus Kristus todisti Jehovasta. Hän tarjoutui kertomaan minulle enemmän Jehovasta ja Jeesuksesta ja antoi kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. * Sanoin innostuneena: ”Kyllä. Haluaisin ottaa selvää tästä uudesta uskonnosta.”

Luin kirjan vielä samana iltana. Sen sisältö oli uusi ja erilainen. Siinä selitettiin, että elämällä on tarkoitus, ja juuri tätä tietoa tarvitsin saadakseni elämänhaluni takaisin. Aloin tutkia Raamattua, ja ilokseni sain Raamatusta vastaukset moniin kysymyksiini. Uskoin kaiken, mitä opin. Siinä oli järkeä, ja sen täytyi olla totuus!

Aloin opettaa Lionelille Raamatun totuutta hänen ollessaan kuusivuotias. Rukoilimme yhdessä ja rohkaisimme toisiamme sillä ajatuksella, että Jehova välitti meistä ja meidän piti luottaa häneen. Välillä minulta tuntuivat loppuvan voimat kokonaan, mutta kun hän kietoi pienet kätensä ympärilleni ja sanoi luottavaisesti: ”Älä itke, äiti, Jehova  pitää meistä huolen”, kaikki tuntui taas toiselta. Miten suuresti se lohduttikaan minua ja antoi päättäväisyyttä jatkaa Raamatun tutkimista. Rukoilin lakkaamatta ohjausta.

Kristillisten kokousten vaikutus

Kiitollisuus Jehovaa kohtaan sai meidät ajamaan 240 kilometrin edestakaisen matkan Jehovan todistajien kokouksiin Tuba Cityyn. Kävimme kokouksissa kesällä kaksi kertaa viikossa ja talvella huonon sään vuoksi sunnuntaisin, jolloin kokouksia pidettiin koko päivän. Kerran meiltä hajosi matkalla auto, ja tulimme valtakunnansalille peukalokyydillä. Pitkät ajot olivat raskaita, mutta Lionel sanoi kerran, että kokouksia ei saanut jättää väliin, ellei ollut kuoleman kielissä, ja tajusin, että Jehovan hengelliseen opetukseen ei tule suhtautua kevyesti.

Kokouksissa minulle tuli helposti kyyneleet silmiin laulaessamme valtakunnanlauluja, jotka kertoivat ikuisesta elämästä ilman vaikeuksia. Sain Jehovan todistajilta lohdutusta ja rohkaisua. He olivat vieraanvaraisia ja kutsuivat meitä kotiinsa syömään ja nauttimaan virvokkeita, ja lisäksi olimme mukana heidän perhetutkisteluissaan. He olivat kiinnostuneita meistä ja osasivat kuunnella. Erityisesti vanhimmat osoittivat myötätuntoa meitä kohtaan ja vahvistivat uskoamme Jehova Jumalan huolenpitoon. Olin onnellinen siitä, että sain todellisia ystäviä. Heidän seuransa oli virvoittavaa, ja he jopa itkivät kanssani, kun minusta tuntui, etten enää jaksanut mennä eteenpäin (Matteus 11:28–30).

Kaksi suurta päätöstä

Juuri kun tunsin olevani tyytyväinen Jehovan huolenpidossa, poikaystäväni palasi pyytämään, että sopisimme erimielisyytemme. Rakastin häntä yhä enkä pystynyt torjumaan häntä. Suunnittelimme naimisiinmenoa. Ajattelin että totuus muuttaisi hänet. En ole koskaan erehtynyt yhtä pahasti! En ollut onnellinen, sillä omatuntoni vaivasi minua lakkaamatta. Tyrmistykseni oli suuri, kun hän ei halunnut totuutta.

Uskouduin eräälle vanhimmalle. Hän esitti joitakin periaatteita Raamatusta ja rukoili kanssani, jotta osaisin tehdä oikean ratkaisun. Tulin siihen tulokseen, että Jehova ei koskaan loukkaisi minua eikä tuottaisi minulle tuskaa toisin kuin epätäydelliset ihmiset, rakastimmepa heitä kuinka paljon tahansa. Tajusin, että avoliitto ei tuonut turvaa. Tein päätökseni. Suhteen lopettaminen oli hyvin vaikeaa ja tuskallista. Ratkaisu oli taloudellisesti epäedullinen, mutta minun täytyi luottaa Jehovaan koko sydämestäni.

Rakastin Jehovaa ja päätin palvella häntä. Vihin elämäni Jehova Jumalalle ja kävin sen vertauskuvaksi vesikasteella 19. toukokuuta 1984. Myös poikani Lionel on kastettu Jehovan todistaja. Perheeni ja entinen mieheni vastustivat meitä voimakkaasti, mutta jätimme asiat aina Jehovan käsiin emmekä joutuneet pettymään. Perhe rauhoittui ja hyväksyi uuden elämäntapamme 11 pitkän vuoden jälkeen.

Rakastan heitä valtavasti enkä toivo muuta kuin sitä, että he antaisivat Jehovalle mahdollisuuden, jotta hekin voisivat tulla onnellisiksi. Isä, joka luuli jo, että masennus ja itsemurha veisivät minut, puolusti minua rohkeasti. Hän oli iloinen, kun näki minut jälleen onnellisena. Opin, että toipumisen kannalta oli olennaisen tärkeää rukoilla Jehovaa, käydä Jehovan todistajien kokouksissa ja toimia Jumalan sanan mukaan.

 Tulevaisuudentoivo

Odotan hartaasti aikaa, jolloin kärsimyksistä, epätäydellisyydestä, valheista ja vihasta ei näy enää jälkeäkään. Näen mielessäni, miten navajojen kotiseutu kukoistaa vehreänä ja siellä kasvaa persikka- ja aprikoosipuita kuten ennen vanhaan. Näen, miten eri heimot muuttavat iloisina karua maataan kauniiksi paratiisiksi hyödyntäen jokia ja sateita. Näen, miten elämme yhdessä naapureidemme hopien ja muiden heimojen kanssa ja menneet vihollisuudet on unohdettu. Näen jo nykyään, että Jumalan sana yhdistää kaikki rodut, heimot ja klaanit. Tulevaisuudessa näen, kun perheet ja ystävät saavat takaisin kuolleet läheisensä ylösnousemuksessa. Se tulee olemaan suuren ilon aikaa ikuinen elämä silmämääränä. En voi kuvitellakaan, ettei joku haluaisi tietää tästä suurenmoisesta odotteesta.

Teokraattinen kasvu navajojen alueella

On ollut upeaa saada Tuba Cityyn valtakunnansali ja nähdä, miten navajojen ja hopien reservaattien * neljä seurakuntaa – Chinle, Kayenta, Tuba City ja Keams Canyon – ovat kasvaneet. Kun ilmoittauduin teokraattiseen palveluskouluun vuonna 1983, saatoin korkeintaan unelmoida, että sitä jonain päivänä pidettäisiin navahon kielellä. Enää se ei ole pelkkää mielikuvituksen tuotetta, sillä se kävi toteen vuonna 1998.

On ollut tavattoman siunauksellista käydä kertomassa ihmisille, että Jumalalla on persoonanimi. Sanat eivät riitä kuvailemaan, miltä tuntuu lukea ja kertoa omalla äidinkielellään niistä uskoa vahvistavista asioista, joista puhutaan kirjasissa Nihookáá’gi Hooláágóó liná Bahózhoóodoo! (Nauti elämästä maan päällä ikuisesti!), Ha’át’fíísh éí God Nihá yee Hool’a’? (Mitä Jumala vaatii meiltä?) ja uusimpana Ni Éí God Bik’is Dííleelgo Át’é! (Voit olla Jumalan ystävä!). Olen kiitollinen uskolliselle ja ymmärtäväiselle orjaluokalle tämän raamatullisen opetustyön johtamisesta kaikkien kansojen ja heimojen ja kielien hyödyksi, navajot mukaan luettuina (Matteus 24:45–47).

Käyn kokopäivätyössä elättääkseni itseni, mutta palvelen säännöllisesti osa-aikaisena tienraivaajana. Arvostan naimattomuuttani ja haluan palvella Jehovaa ilman huomiota hajottavia asioita. Olen iloinen voidessani sanoa omalle kansalleni ja muille, varsinkin epätoivoisille, että ”Jehova on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on musertunut henki” (Psalmit 34:18).

Enää en pidä Raamattua valkoisen miehen kirjana. Jumalan sana, Raamattu, on tarkoitettu jokaiselle, joka haluaa oppia tuntemaan sen ja soveltamaan sitä. Kun Jehovan todistajat tulevat ovellesi, anna heidän näyttää, miten voimme olla aidosti onnellisia. He tuovat sinulle hyvän uutisen Jumalan nimestä Jehovasta, joka muutti minun elämäni. ”Aoo,’ Diyin God bízhi’ Jiihóvah wolyé.” (”Niin, Jumalan nimi on Jehova.”)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 21]

Tyypillinen navajojen hogan

[Kuva s. 21]

Poikani Lionelin kanssa

[Kuva s. 23]

Venäläisten ystävien kanssa kansainvälisessä konventissa Moskovassa vuonna 1993

[Kuva s. 24]

Hengellisen perheeni keskellä Kayentan seurakunnassa Arizonassa