Raamatun näkökanta

Onko väärin surra?

”LISÄKSI, VELJET, EMME TAHDO TEIDÄN OLEVAN TIETÄMÄTTÖMIÄ NIISTÄ, JOTKA NUKKUVAT KUOLEMASSA, JOTTETTE SURISI NIIN KUIN MUUT, JOILLA EI OLE TOIVOA.” (1. TESSALONIKALAISILLE 4:13)

RAAMATTU esittää toivon kuolleille. Jeesuksen suorittamat kuolleistaherättämiset samoin kuin hänen opetuksensa viittasivat aikaan, jolloin kuolleet tuodaan takaisin eloon (Matteus 22:23–33; Markus 5:35, 36, 41, 42; Luukas 7:12–16). Miten tämän toivon tulisi vaikuttaa meihin? Edellä lainatut apostoli Paavalin sanat osoittavat, että tämä toivo voi lohduttaa, kun joku rakkaamme kuolee.

Jos sinulta on kuollut joku läheinen, olet epäilemättä kokenut tunneperäistä tuskaa, jota tällainen murhenäytelmä aiheuttaa. 42 vuotta naimisissa ollut Theresa, joka menetti aviomiehensä pian tälle tehdyn sydänleikkauksen jälkeen, sanoo: ”Se oli hirveä šokki! Ensin tunsin silkkaa kauhua. Sitä seurasi suunnaton tuska, joka ajan kuluessa paheni. Itkin paljon.” Ilmaisevatko tällaiset reaktiot uskon puutetta Jehovan lupaukseen herättää kuolleet? Tarkoittavatko Paavalin sanat sitä, että on väärin surra?

Raamatun esimerkkejä suremisesta

Saamme vastauksen näihin kysymyksiin tarkastelemalla Raamatun esimerkkejä suremisesta. Monissa tapauksissa lähiomaisen kuolemaa seurasi suruaika (1. Mooseksen kirja 27:41; 50:7–10; Psalmit 35:14). Tällaiseen suremiseen liittyi usein hyvin voimakkaita tunteita.

Ajattelehan, miten jotkut uskon miehet surivat jonkun heille rakkaan ihmisen kuolemaa. Esimerkiksi Abraham uskoi lujasti siihen, että Jumala voisi herättää kuolleet (Heprealaisille 11:19). Mutta vaikka hänellä olikin tällainen vakaumus, niin kun hänen vaimonsa Saara kuoli, hän ”meni valittaen suremaan Saaraa ja itkemään häntä” (1. Mooseksen kirja 23:1, 2). Kun Jaakobin pojat valehtelivat isälleen, että hänen rakas poikansa Joosef oli kuollut, Jaakob ”repäisi päällysvaippansa ja – – itki häntä” (1. Mooseksen kirja 37:34, 35). Ja vielä useita vuosia myöhemminkin tuon rakkaan pojan kuoleman ajatteleminen aiheutti Jaakobille raskasta murhetta! (1. Mooseksen kirja 42:36–38.) Myös kuningas Daavid murehti avoimesti ja syvästi kahden poikansa, Amnonin ja Absalomin, kuolemaa. Vaikka kumpikin oli aiheuttanut Daavidille ja hänen perheelleen ahdistusta, he olivat kaikesta huolimatta hänen poikiaan ja heidän kuolemansa tuotti hänelle suurta surua. (2. Samuelin kirja 13:28–39; 18:33.)

Toisinaan koko Israelin kansa suri. Näin  kävi muun muassa Mooseksen kuoltua. 5. Mooseksen kirjan 34:8 kertoo, että israelilaiset itkivät häntä 30 päivää.

Lopuksi on Jeesuksen Kristuksen esimerkki. Hänen läheinen ystävänsä Lasarus kuoli. Kun Jeesus näki, miten Lasaruksen sisaret Martta ja Maria ystävineen itkivät, hän ”huokaisi hengessään ja joutui liikutuksen valtaan”. Vaikka hän tiesi, että hän muutaman hetken kuluttua herättäisi ystävänsä takaisin eloon, hän ”puhkesi kyyneliin”. Jeesus rakasti läheisiä ystäviään Marttaa ja Mariaa. Niinpä hän liikuttui syvästi nähdessään, miten ahdistuneita he olivat veljensä kuoleman vuoksi. (Johannes 11:33–36.)

Abraham, Jaakob, Daavid ja Jeesus osoittivat kaikki suurta uskoa Jehovaan ja hänen lupauksiinsa, mutta silti he murehtivat. Oliko heidän suremisensa merkki hengellisestä heikkoudesta? Ilmaisiko heidän murheensa, etteivät he uskoneet ylösnousemukseen? Ehdottomasti ei! Suru on normaali reaktio rakkaan ihmisen kuolemaan.

Miksi me suremme

Jumalan tarkoitus ei milloinkaan ollut, että ihmiset kuolisivat. Aadamille ja Eevalle ilmaistu Jehovan alkuperäinen tarkoitus oli, että maapallo muutettaisiin kauniiksi paratiisiksi, jonka täyttäisi rakkaudellinen, onnellinen perhe. Kuolema tulisi mukaan kuvaan vain, jos tuo ensimmäinen ihmispari päättäisi olla tottelematta Jehovaa. (1. Mooseksen kirja 1:28; 2:17.) Ikävä kyllä Aadam ja Eeva olivat tottelemattomia, minkä vuoksi ”kuolema levisi kaikkiin ihmisiin” (Roomalaisille 5:12; 6:23). Kuolema on siis julma vihollinen, joka ei alun perin kuulunut mukaan kuvaan (1. Korinttilaisille 15:26).

Näin ollen on aivan selvää, että tuo luonnoton tapahtuma, läheisen ihmisen kuolema, aiheuttaa syvää tunneperäistä tuskaa niille, joita se koskettaa. Se aikaansaa suunnattoman tyhjiön heidän elämäänsä. Theresa, edellä mainittu leski, sanoi miehestään: ”Olen varma, että näen hänet jälleen ylösnousemuksessa, mutta kaipaan häntä niin valtavasti nyt. Juuri se aiheuttaa kirvelevää tuskaa.” Isän tai äidin kuolema voi muistuttaa meitä omasta kuolevaisuudestamme. Jonkun nuoren ihmisen kuolema on aivan erityisen tuskallinen ja traaginen, sillä tuolloin elämä loppuu liian varhain (Jesaja 38:10).

Kuolema on tosiaan luonnoton asia. Sen aikaansaama tuska on täysin odotettavissa, eikä Jehova pidä suremista merkkinä siitä, ettei ihminen usko ylösnousemukseen. Kuten Abrahamin, Jaakobin, Daavidin, Israelin kansan ja Jeesuksen esimerkeistä näimme, sydämemme tuskan ilmaiseminen ulkonaisesti ei osoita meidän olevan hengellisesti heikkoja. *

Vaikka kuolema aiheuttaa varmasti meille kristityille murhetta, emme kuitenkaan sure ”niin kuin muut, joilla ei ole toivoa” (1. Tessalonikalaisille 4:13). Emme salli murheemme paisua järjettömiin mittoihin, koska tiedämme, mikä on kuolleiden tila. Tiedämme, etteivät he tunne tuskaa tai ahdistusta vaan että heidän tilansa on verrattavissa syvään, rauhalliseen uneen. (Saarnaaja 9:5; Markus 5:39; Johannes 11:11–14.) Luotamme myös täysin siihen, että Jeesus, ”ylösnousemus ja elämä”, toimii lupauksensa mukaisesti ja tuo takaisin ”kaikki muistohaudoissa olevat” (Johannes 5:28, 29; 11:24, 25).

Jos siis tunnet nyt murhetta, lohduttaudu sillä tiedolla, että Jehova ymmärtää tuskasi. Anna tämän tiedon sekä ylösnousemustoivon lievittää murhettasi ja auttaa sinua selviytymään menetyksestäsi.

[Alaviite]