Selviytyminen sanoin kuvaamattomasta murhenäytelmästä

KERTONUT JAMES GIARRANO

Isovanhemmuus on elämän suuria ilonaiheita. Vaimoni Vickin kanssa odotimme innokkaasti ensimmäisen lapsenlapsemme syntymää. Tyttäremme Theresa ja hänen miehensä Jonathan saisivat lapsen lokakuun alussa 2000. Emme voineet kuvitellakaan, että meitä odotti sanoin kuvaamaton murhenäytelmä.

VAIMONI ja minä lähdimme poikamme ja hänen vaimonsa kanssa lomalle lauantaina 23. syyskuuta. Meidän oli määrä tavata muita sukulaisia ja viettää viikko Outer Banksissa Pohjois-Carolinassa. Theresa ja Jonathan olivat päättäneet jäädä kotiin, koska Theresa oli jo yhdeksännellä kuukaudella ja matka oli pitkä – ajaminen kestäisi noin 11 tuntia kotoamme Ohiosta.

Halusimme siirtää lomaa tuonnemmaksi, mutta Theresan mielestä siihen ei ollut mitään tarvetta. Hän vakuutti selviytyvänsä mainiosti. Sitä paitsi lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi ei todennäköisesti syntyisi ennen laskettua aikaa, joka oli vielä parin viikon päässä.

Keskiviikko 27. syyskuuta 2000 oli kaunis päivä, ja se toi taas mieleen, miksi perheemme oli viime vuodet viettänyt lomia juuri tällä alueella. Meillä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että ennen kuin päivä olisi päättynyt, elämämme olisi muuttunut perin pohjin.

”Theresa on kadonnut!”

Sinä iltana veljeni soitti Ohiosta. Hän oli hyvin epävarma ja hermostunut. Lopulta hän sai sanotuksi: ”Theresa on kadonnut!” Poliisi selvitti asiaa, koska hänen katoamiseensa liittyi epäilyttäviä yksityiskohtia. Jonathanin tullessa iltapäivällä kotiin oli etuovi ollut lukitsematta. Theresan aamiainen oli ollut vielä pöydällä, ja hänen käsilaukkunsa oli paikallaan. Outoa oli sekin, että hänen kenkänsä – ainoat jotka hänelle vielä mahtuivat – olivat edelleen ovella.

Jonathan oli soittanut kotiin puoli kymmenen aikoihin, ja Theresa oli kertonut, että joku nainen oli soittanut ja sanonut haluavansa tulla katsomaan autoa, jota he olivat myymässä. Sen jälkeen Theresa aikoi käydä asioilla. Jonathan soitti kotiin lounasaikaan, mutta ei saanut Theresaa kiinni. Iltapäivällä hän soitti yhä uudestaan, mutta kotoa ei vieläkään vastattu. Tullessaan kotiin kello 16.15 hän huomasi, että auto oli poissa. Hän soitti sairaalaan, koska hän ajatteli, että synnytyspoltot olivat ehkä alkaneet. Theresa ei ollut sielläkään. Hän soitti  myös sukulaisille, mutta kukaan ei ollut nähnyt häntä. Suunniltaan pelosta Jonathan soitti poliisille. Noin kuuden aikaan poliisi löysi auton melko läheltä heidän kotiaan. Theresaa ei näkynyt.

Pohjois-Carolinassa olimme järkyttyneitä uutisesta. Pakkasimme laukut ja lähdimme ajamaan kotiin päin. Se oli pitkä ja henkisesti raskas matka. Ajoimme koko yön ja saavuimme Ohioon seuraavana aamuna.

Tilanne laukeaa

Sillä aikaa Jonathan ja ryhmä sukulaisia, läheisiä ystäviä ja muita etsivät Theresaa poliisin rinnalla koko yön. Häntä etsittiin viisi ahdistavaa päivää. Viimein maanantaina 2. lokakuuta asiassa tapahtui ratkaiseva käänne. Poliisi oli jäljittänyt Theresalle keskiviikkoaamuna tulleen puhelun: vain muutaman korttelin päässä asuva nainen oli soittanut matkapuhelimella.

Haastateltuaan naista poliisin epäilyt heräsivät. Myöhemmin illalla poliisit palasivat naisen asunnolle, mutta lähestyessään ovea he kuulivat laukauksen. Murtauduttuaan sisään he näkivät naisen kuolleena. Hän oli ampunut itsensä. Yläkerrasta löytyi yllättäen vastasyntynyt poikavauva, joka ei ihme kyllä ollut herännyt meteliin.

Theresasta ei silti vieläkään näkynyt jälkeäkään. Muutaman seuraavan tunnin ajan poliisi etsi talosta merkkejä siitä, että hän olisi ollut siellä. Etsintä päättyi tiistaiaamun varhaisina tunteina autotalliin. Sieltä he löysivät matalasta haudasta Theresan ruumiin. Kuolemansyyntutkija tuli myöhemmin siihen tulokseen, että hänet oli lyöty tajuttomaksi ja sitten häntä oli ammuttu selkään. Hän oli kuollut heti, ja sen jälkeen lapsi oli otettu ulos hänen kohdustaan. Nyt jälkikäteen tunnemme pientä huojennusta siitä, että hän ei joutunut kärsimään.

Vastasyntynyt lapsi vietiin sairaalaan ja hänen todettiin olevan erinomaisessa kunnossa – pojassa ei ollut naarmuakaan! Pakollinen DNA-testi vahvisti hänet lapsenlapseksemme. Jonathan antoi hänelle nimen, jonka he olivat Theresan kanssa päättäneet lapselle antaa: Oscar Gavin. Oltuaan pari päivää sairaalassa tuo lähes neljän kilon painoinen lapsenlapsemme luovutettiin isänsä syliin torstaina 5. lokakuuta. Olimme hänestä hyvin onnellisia, mutta sanat eivät riitä kuvailemaan sitä surua, jota tunsimme, kun Theresa ei ollut pitämässä lastaan.

Paikkakuntalaisten reaktio

Olimme perheenä syvästi liikuttuneita saamastamme ylitsevuotavasta tuesta. Sitä antoivat monet sellaisetkin, joita emme olleet koskaan tavanneet. Theresan etsinnässä oli mukana satoja vapaaehtoisia. Monet lahjoittivat rahaa. Useat paikalliset konttoritarvikeyritykset valmistivat ilmaiseksi tuhansia lentolehtisiä, ja vapaaehtoiset levittivät niitä ympäriinsä monen kilometrin säteellä Theresan kotoa.

Erään kristityn sisaremme työnantaja on paikallinen asianajaja, ja kun sisar kertoi hänelle tilanteestamme, hän tarjoutui auttamaan. Otimme tarjouksen vastaan, ja se osoittautui suureksi siunaukseksi. Hän neuvoi meitä tiedotusvälineisiin sekä juridisiin seikkoihin liittyvissä kysymyksissä. Lisäksi hän suositteli kahta yksityisetsivää, jotka auttoivat merkittävästi tapauksen hoitamisessa. He olivat aidosti kiinnostuneita meistä, ja se kosketti meitä.

Kun lapsenlapsemme löytyi, saimme entistä enemmän tukea. Useat ruokakaupat lähettivät ruokaa ja taloustarvikkeita. Monet yksityiset lahjoittivat Oscarille vaatteita sekä kertakäyttövaippoja, äidinmaidonvastiketta ja leluja. Saimme paljon enemmän kuin Oscar pystyi mitenkään käyttämään, joten annoimme kaiken ylimääräisen paikallisen sairaalan synnytysosastolle. Tiedotusvälineet olivat kertoneet tapauksestamme, ja siksi saimme tuhansia kortteja ja kirjeitä lähiympäristömme lisäksi myös muualta maailmasta.

Ihmisten tuki kävi ilmi varsinkin Theresan muistotilaisuudessa, joka pidettiin sunnuntaina 8. lokakuuta. Tiesimme, että tulossa oli paljon väkeä, mutta määrä ylitti odotuksemme. Saimme käyttöömme erään koulun juhlasalin,  johon mahtui runsaat 1400 henkeä, ja se täyttyi ääriään myöten. Läsnä oli sukulaisia, ystäviä, poliiseja, kaupunginjohtaja ja muita paikkakuntalaisia. Paikalla oli myös tiedotusvälineiden edustajia, ja paikalliset televisioasemat nauhoittivat puheen, jota voitiin seurata reaaliaikaisesti myös Internetin kautta. Lisäksi aulassa ja ulkona sateenvarjojen alla kylmässä sateessa seisoi satoja ihmisiä, jotka kuuntelivat puhetta kaiuttimista. Puheen välityksellä annettiin laajalle ulottuva todistus Raamattuun perustuvista uskonkäsityksistämme.

Tilaisuuden jälkeen sadat ihmiset jonottivat kärsivällisesti esittääkseen osanottonsa. Jäimme paikalle tilaisuuden jälkeen lähes kolmeksi tunniksi halaamaan kaikkia sinne tulleita ja kiittämään heitä läsnäolosta. Paikallinen hotelli järjesti ystävällisesti aterian yli kolmellesadalle sukulaiselle, läheiselle ystävälle ja muille, jotka olivat auttaneet lapsenlapsemme löytämisessä.

Sanat eivät riitä ilmaisemaan suurta kiitollisuuttamme siitä, mitä ihmiset – joista suurin osa oli meille tuntemattomia – tekivät hyväksemme. Tämä kokemus on lujittanut entisestään päättäväisyyttämme osallistua täysin määrin kristilliseen sananpalvelukseen, sillä on paljon hyväsydämisiä ihmisiä, joille haluamme kertoa Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta (Matteus 24:14).

Seurakunnan reaktio

Koettelemuksen alusta lähtien kristilliset veljemme ja sisaremme niin omasta kuin lähiseurakunnistakin tukivat meitä jatkuvasti kaikin mahdollisin tavoin.

Jo ennen kuin olimme palanneet kotiin Pohjois-Carolinasta, seurakuntamme vanhimmat olivat ryhtyneet organisoimaan Theresan etsintää. Monet veljet ja sisaret ottivat töistä vapaata auttaakseen etsinnässä. Jotkut olivat sanoneet työnantajilleen olevansa valmiita ottamaan vapaan palkattomana, mutta joissakin tapauksissa heille maksettiin siltä ajalta palkka. Etsinnän jatkuessa Jonathanin luona oli hengellisiä veljiä, jottei hänen tarvinnut olla yksin. Jotkut veljet ja sisaret tulivat meille siivoamaan, toiset laittoivat vapaaehtoisille ruokaa ja vastasivat puheluihin.

Kuutisen viikkoa Theresan kuoleman jälkeen vaimollani ja Jonathanilla oli edessään vaikea tehtävä: Theresan tavarat oli käytävä läpi ja talo oli tyhjennettävä. Jonathan oli nimittäin päättänyt myydä talon, koska hän ei tuntenut enää voivansa asua heidän yhteisessä kodissaan. Tavaroiden läpikäyminen oli heille raskasta, sillä ne kaikki muistuttivat Theresasta ja siitä, miten paljon he häntä kaipasivat. Mutta veljet ja sisaret tulivat jälleen apuun. He pakkasivat tavaroita laatikoihin ja tekivät talossa jopa tarpeellisia korjaustöitä saadakseen sen myyntikuntoon.

Mikä kaikkein tärkeintä, veljet ja sisaret tukivat perhettämme hengellisesti ja henkisesti. He soittivat meille ja kävivät katsomassa  meitä. Saimme heiltä koskettavia kortteja ja kirjeitä. Tätä jatkui ensimmäisten päivien ja viikkojen jälkeenkin vielä kuukausia.

Useat veljet ja sisaret sanoivat, että voisimme ottaa heihin yhteyttä aina kun tarvitsisimme kuuntelevaa korvaa, ja olemme noudattaneet heidän huomaavaista kehotustaan. On hyvin lohdullista jakaa tunteet rakkaiden ja luotettavien ystävien kanssa! He ovat olleet juuri sellaisia kuin Raamatun sananlasku sanoo: ”Tosi toveri rakastaa kaiken aikaa ja on veli, joka on syntynyt ahdingon varalle.” (Sananlaskut 17:17; 18:24.)

Vaikutus perheeseemme

Täytyy sanoa, että meidän ei ole ollut helppoa selviytyä Theresan murhasta. Se muutti elämämme kokonaan. Välillä huomaan olevani vihainen sen takia, ettei hän ole luonani. Kaipaan hänen halauksiaan ja suukkojaan.

Vaimoni ja Theresan välit olivat erittäin läheiset. Ei kulunut päivääkään, etteivätkö he olisi vähintään jutelleet keskenään. Theresan raskaudesta he puhuivat tuntikausia, ja lastenhuone muotoutui yhteisvoimin.

Vicki kuvailee tunteitaan: ”Ikävöin niin monia asioita. Ikävöin yhteistä kenttäpalvelustamme. Ikävöin yhteisiä ostosreissujamme. Kaikkein kipeintä on se, etten näe häntä lapsensa kanssa – se vihloo sydäntäni. Tiedän miten paljon hän rakasti Oscaria jo ennen kuin poika syntyi. Hän tiesi, että se olisi poika. Olin tehnyt lapselle peiton, ja annettuani sen Theresalle hän kirjoitti minulle seuraavan kortin:

’Rakas äiti!

Paljon kiitoksia kauniista vauvanpeitosta. Olet nähnyt niin paljon vaivaa sen hyväksi. Haluan kiittää sinua taas kerran kaikesta avusta ja rohkaisusta, jota olet antanut minulle elämäni vaikeimpiin kuuluvina hetkinä. Muistan sen aina ja tulen aina tuntemaan siitä kiitollisuutta. On sanottu, että jonain päivänä tytär kasvaa aikuiseksi ja tajuaa, että hänen paras ystävänsä on hänen äitinsä. Kiitän Jehovaa joka päivä siitä, ettei minulla kestänyt kauan tajuta sitä. Tulet aina olemaan minulle rakas.’”

Meille tuotti tuskaa myös katsella, mitä vävymme joutui kokemaan. Kun Oscar oli sairaalassa, Jonathanin piti hoitaa yksi elämänsä vaikeimmista tehtävistä. Hän oli päättänyt muuttaa meille joksikin aikaa, ja siksi hänen täytyi siirtää hänen ja Theresan yhdessä sisustaman lastenhuoneen tavarat pois heidän kotoaan. Hän pakkasi keinuhevosen, vauvansängyn ja pehmolelut ja toi ne meille.

Millä keinoin olemme jaksaneet

Kun ihminen menettää rakkaan ihmisen näin traagisesti, hänellä herää paljon hämmentäviä kysymyksiä ja tunteita. Olen kristittynä vanhimpana yrittänyt vuosien varrella lohduttaa ja auttaa toisia, jotka ovat kamppailleet tällaisten kysymysten ja tunteiden keskellä. Mutta kun itse joutuu kokemaan surun, tunteet voivat hämärtää selkeän ajattelun.

Olin esimerkiksi rukoillut Jehovalta suojelusta Theresalle, kun lähdimme pois viikoksi ja hän oli viimeisillään. Kun hänet sitten löydettiin murhattuna, täytyy myöntää, että mielessäni heräsi ensin kysymys, miksei rukouksiini ollut vastattu. Mutta tiedän, että Jehova ei suojele yksittäisiä palvelijoitaan ihmeen avulla. Rukoilin jatkuvasti ymmärrystä, ja olen saanut lohtua sen ymmärtämisestä, että Jehova suojelee kansaansa hengellisesti, toisin sanoen hän antaa sen, mitä tarvitsemme voidaksemme varjella suhdettamme häneen. Tällainen suojelus on kaikkein tärkeintä, sillä se voi vaikuttaa ikuiseen tulevaisuuteemme. Siinä mielessä Jehova suojelikin Theresaa: hän oli Jumalan uskollinen palvelija kuollessaan. Olen saanut rauhan, koska tiedän, että hänen tulevat elämänodotteensa ovat Jehovan rakkaudellisissa käsissä.

Eräät raamatunkohdat ovat olleet aivan erityisen lohduttavia, ja tässä niistä muutamia:

”Tulee olemaan ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden.” (Apostolien teot 24:15.) Olen jo kauan uskonut Raamatun lupaukseen ylösnousemuksesta maanpäälliseen paratiisiin, mutta nyt tuo toivo on minulle entistä todellisempi. Pelkästään sen  tietäminen, että saan jonain päivänä taas halata Theresaa, on antanut minulle voimaa selviytyä kustakin päivästä.

”Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien, sillä he kaikki ovat eläviä hänelle.” (Luukas 20:38.) On hyvin lohduttavaa tietää, että kuolleet, jotka jonain päivänä herätetään, ovat kaikki jo nyt eläviä Jehovalle. Hänen näkökannaltaan rakas Theresamme on siis yhä elossa.

Vicki haluaisi mainita muutamia raamatunkohtia, joista hän on saanut erityisen paljon voimaa:

”’Jumalan on mahdotonta valehdella.’ (Heprealaisille 6:18; Titukselle 1:2.) Koska Jehova ei voi valehdella, tiedän, että hän täyttää lupauksensa ja herättää kuolleet.

’Älkää ihmetelkö tätä, sillä tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen [Jeesuksen] äänensä ja tulevat esiin.’ (Johannes 5:28, 29.) Sana ’muistohaudoissa’ viittaa siihen, että Theresa on Jehovan muistissa siihen asti, kun hän antaa Pojalleen Jeesukselle Kristukselle käskyn herättää hänet kuolleista. Theresalla ei voisi olla turvallisempaa paikkaa kuin Jehovan täydellinen muisti.

’Antakaa anomustenne tulla kaikessa rukouksen ja nöyrän pyynnön avulla kiitoksen ohella Jumalalle tunnetuiksi, niin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen, varjelee teidän sydämenne ja mielenne Kristuksen Jeesuksen välityksellä.’ (Filippiläisille 4:6, 7.) Rukoilen erityisesti Jehovan hengen tukea. Kun suru tuntuu musertavalta, lähestyn Jehovaa ja sanon: ’Tarvitsen enemmän henkeäsi’, ja hän auttaa minut taas yhden päivän läpi. Joskus en saa edes sanotuksi sitä, mutta hän antaa minulle voimaa jatkaa eteenpäin.”

Jehova on todella auttanut meitä jaksamaan tämän sanoin kuvaamattoman murhenäytelmän jälkeen. Suremme kyllä yhä rakasta Theresaamme. Surumme ei todennäköisesti hellitä kokonaan ennen kuin saamme taas halata häntä Jehovan uudessa maailmassa. Sitä ennen haluamme entistä päättäväisemmin palvella Jehovaa uskollisesti. Jonathan tekee määrätietoisesti parhaansa opettaakseen Oscarin rakastamaan ja palvelemaan Jehovaa, ja me Vickin kanssa autamme häntä siinä kaikin tavoin. Toivomme sydämestämme, että voimme olla Jumalan uudessa maailmassa toivottamassa Theresan tervetulleeksi takaisin ja esittelemässä hänelle pojan, jota hän ei saanut pitää sylissään.

[Kuva s. 19]

Tyttäremme Theresa kuuntelee lapsensa sydänääniä

[Kuvat s. 20, 21]

Tunsimme muistotilaisuudessa ihmisten osanoton

[Kuva s. 23]

Vaimoni Vickin kanssa Theresan häissä

[Kuva s. 23]

Lapsenlapsemme Oscar