Sukulaiset näkevät jälleen toisensa Koreassa – uusi alku?

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA KOREAN TASAVALLASTA

SITÄ sanottiin suureksi ihmisdraamaksi. Se houkutteli paikalle yli 1300 kotimaan toimittajaa ja yli 400 ulkomaankirjeenvaihtajaa. Kyse oli tapahtumasta, jossa Pohjois- ja Etelä-Koreassa asuvat ihmiset tapasivat jälleen omaisiaan – noin 50 vuoden erossaolon jälkeen.

Monet korealaiset eivät olleet olleet puoleen vuosisataan millään tavalla kosketuksissa sukulaisiinsa – eivät kirjeitse, eivät faksin eivätkä puhelimen välityksellä. Maata jakava demilitarisoitu vyöhyke oli pitänyt perheenjäsenet erillään toisistaan. Mikä teki tämän jälleennäkemisen mahdolliseksi? *

Merkittävä jälleennäkeminen

Elokuun 15. päivänä 2000 lentokone, jossa oli Korean demokraattisen kansantasavallan eli Pohjois-Korean lippu, laskeutui Korean tasavallassa eli Etelä-Koreassa sijaitsevalle Kimpon kansainväliselle lentokentälle. Koneessa oli pohjoiskorealaisia matkustajia, jotka olivat saaneet Kansainvälisen Punaisen Ristin välityksellä todisteita siitä, että heillä oli elossa olevia sukulaisia Etelä-Koreassa. Sitten kone otti matkustajikseen sata eteläkorealaista ja suuntasi pohjoiseen, ja heillekin avautui mahdollisuus tavata sukulaisiaan. Kuvittele, että sinulla olisi veli, sisar, äiti, isä, poika, tytär tai aviopuoliso, jota et olisi tavannut yli 50 vuoteen! Monet noista  ihmisistä olivat lähes 70- tai 80-vuotiaita, ja he olivat viimeksi nähneet sukulaisiaan teini-ikäisinä!

Tapaamisten pituudeksi oli sovittu vain neljä päivää ja kolme yötä, minkä jälkeen kaikkien oli palattava omaan maahansa. Tämä epäilemättä selittää, miksi monet näistä ihmisistä puhuivat lähes lakkaamatta! Ihmisten rajujen psyykkisten reaktioiden ja sokkiin joutumisen varalta lääkäreitä, sairaanhoitajia ja ambulansseja oli hälytysvalmiudessa. Ei ole yllättävää, että näihin täytyikin turvautua.

Tapaamiseen avautui tilaisuus vain murto-osalle niistä, jotka olivat joutuneet eroon omaisistaan. Jotkut arvioivat, että Koreoissa on 690000 yli 60-vuotiasta ja 260000 yli 70-vuotiasta lähiomaisistaan erilleen joutunutta. Kuitenkin Etelä-Koreassa jälleennäkemiseen annettiin mahdollisuus vain sadalle niistä 76000:sta, jotka täyttivät tietyt vaatimukset ja jotka olivat anoneet tilaisuutta tavata pohjoisessa asuvia sukulaisiaan.

Heidän joukossaan oli 82-vuotias Yang Jin-yeul. Hän sai Punaisen Ristin välityksellä tietää, että hänen pohjoisessa asuva 70-vuotias veljensä, Yang Won-yeul, etsi sukulaisiaan etelästä. Yang Jin-yeulin nuorempi veli oli opiskellut eräässä Soulin yliopistossa vuonna 1950, jolloin hän katosi Korean sodan aikana. Sen jälkeen hänestä ei ollut kuultu mitään. Nuo kaksi veljestä ja heidän kaksi sisartaan näkivät toisensa 50 vuoden erossaolon jälkeen!

Lee Pok-yon, joka on 73-vuotias, tapasi jälleen 70-vuotiaan vaimonsa ja kaksi poikaansa. Kun hän oli nähnyt edellisen kerran perhettään, toinen pojista oli kaksi- ja toinen viisivuotias. Sodan aikana hän oli lähtenyt eräänä päivänä kotoa ja sanonut menevänsä ostamaan pyörää. Hän katosi, eikä hänestä sen koommin kuultu mitään. Liikuttavan jälleennäkemisen aikana hänen diabetesta sairastava vaimonsa, joka kärsi myös vapinasta, pääsi kysymään kymmeniä vuosia mieltään vaivannutta asiaa: miksi pyörän ostaminen oli vienyt hänen mieheltään näin kauan?

Lee Chong-pil, joka on 69-vuotias, kävi keskikoulua, kun hän vuonna 1950 joutui eroon perheestään ja hänet kirjattiin kadonneeksi. Hän sai nähdä Cho Won-hon, 99-vuotiaan äitinsä, kaksi veljeään ja kaksi sisartaan, jotka asuvat etelässä. Valitettavasti hänen ikääntynyt äitinsä ei kyennyt tunnistamaan häntä.

Tässä muutamia koskettavia jälleennäkemisiä. Tapahtuma välitettiin suorana lähetyksenä useilta paikallisilta ja ulkomaisilta televisiokanavilta. Seuratessaan jälleennäkemisiä katsojatkin vuodattivat ilon kyyneleitä! Monet pohtivat, seuraisiko tämän jälkeen lisää vastaavanlaisia tapahtumia. Tapaamiset olivat kuitenkin pian ohi, ja tämä ero osoittautui lähes yhtä tuskalliseksi kuin ensimmäinen. Ihmiset eivät tienneet, milloin he näkisivät rakkaitaan uudestaan, jos milloinkaan.

Puolivuosisatainen ero päättymässä?

Elokuun 15. päivänä 1945 Korea vapautui 36 vuotta kestäneestä Japanin siirtomaaherruudesta. Pian Korea kuitenkin jakautui kahtia silloisen poliittisen tilanteen vuoksi. Kun amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten joukot olivat ajaneet japanilaiset pois Korean niemimaalta, amerikkalaiset saivat hallintaansa  38. leveyspiirin eteläpuolisen alueen ja venäläiset pohjoispuolisen. Pian puhjennut sota ei ratkaissut ongelmia. Nyt Koreassa oli kaksi hallitusta. Vuodesta 1945 lähtien ja Korean sodan aikana tuhannet ihmiset joutuivat eroon perheestään. Kun sota lopulta päättyi vuonna 1953, miinoitettu demilitarisoitu vyöhyke jakoi nyt maan kahteen osaan.

Vuosikymmeniin sovinnosta ei juuri näkynyt merkkejä. Sitten 13. kesäkuuta 2000 Pjongjangissa sijaitsevalle Sunanin lentokentälle laskeutui lentokone, joka kuljetti Etelä-Korean presidenttiä Kim Dae-jungia. Häntä oli kentällä toivottamassa tervetulleeksi Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-il. Odottamatta näytti avautuneen toivon ovi. Nämä kaksi johtajaa eivät olleet tavanneet koskaan ennen. Tässä tilanteessa he kuitenkin esiintyivät kuin kauan toisistaan erossa olleet veljekset. Pidettiin kolmipäiväinen huippukokous, jossa molemmat johtajat lupasivat työskennellä puoli vuosisataa kestäneen vihamielisyyden lopettamiseksi ja sovinnon aikaansaamiseksi. Eroon joutuneiden perheenjäsenten tapaaminen oli huippukokouksen ensimmäisiä tuloksia. Pian tehtiin muita aloitteita.

Johtajat sopivat myös siitä, että pohjoisen ja etelän välille luotaisiin jälleen ratayhteys. Syyskuuhun 2001 mennessä rataa korjataan Etelä-Koreassa 12 kilometriä ja Pohjois-Koreassa 8 kilometriä. Rata tulee kulkemaan demarkaatiolinjan läpi ja yhdistämään Korean molemmat osat toisiinsa. Ja kun rata yhdistetään lopulta Kiinan poikki kulkevaan rataan, se kulkee Korean niemimaalta Kiinan halki Eurooppaan. Siitä tulee tosiaan presidentti Kim Dae-jungin sanoja lainataksemme ”rautainen silkkitie”. Demarkaatiolinjan läpi tulee kulkemaan toinenkin rata, joka yhdistetään Venäjän Siperian-rataan.

Nähtäväksi jää, enteilevätkö nämä aloitteet uutta alkua. On kiitettävää, että ihmisille pyritään sillä välin antamaan tilaisuuksia tavata jälleen perheenjäseniään. On kuitenkin ilmeistä, että ihmiskunta tarvitsee Jumalan valtakunnan maailmanlaajuista hallintoa (Matteus 6:9, 10). Jo vuonna 1912 Jehovan todistajat alkoivat tehdä järjestelyjä, jotta tätä toivon sanomaa voitaisiin levittää Aasiassa. Monet Korean niemimaan pohjoisosissa eläneet ihmiset kuulivat sen ja jotkut ottivat sen vastaan. Monia näistä kuitenkin vangittiin japanilaisten hallinnon aikana, koska he kieltäytyivät lähtemästä sotaan.

Kun toinen maailmansota päättyi ja nämä kristityt, Jehovan todistajat, vapautuivat vankilasta, he alkoivat pitää kokouksia. Useimmat heistä tulivat etelään, missä he saattoivat nauttia palvontavapaudesta. Kesäkuussa 1949 muodostettiin Souliin ensimmäinen seurakunta, ja siitä on kasvanut Etelä-Koreassa suuri järjestö, johon kuuluu yli 87000 aktiivista todistajaa. Myös heidän joukossaan on tuhansia, jotka ovat joutuneet eroon pohjoisessa asuvista sukulaisistaan.

Ehkä tapahtumat kehittyvät Koreassa siihen suuntaan, että kaikki hajalleen joutuneet perheenjäsenet voivat jälleen olla yhdessä. Mikä vielä tärkeämpää, erilläänolon päättyminen voisi merkitä sitä, että Pohjois-Korean 22 miljoonalle asukkaalle avautuisi viimeinkin mahdollisuus kuulla Raamatun sanoma.

[Alaviite]

[Kuvat s. 13]

Mies ja vaimo (yllä) sekä äiti ja poika (alla) näkevät jälleen toisensa

[Kuva s. 14]

Esi-isien palvontaa harjoittava mies kumartuu isänsä kuvan edessä; hänen isänsä kuoli ennen kuin he saattoivat tavata toisensa

[Kuva s. 15]

Yang Jin-yeul (kauimmaisena vasemmalla) jälleen yhdessä pohjoisessa asuvan veljensä (keskellä) kanssa

[Kuvien lähdemerkintä s. 13]

Sivujen 13–15 kuvat: The Korea Press Photojournalists Association