Elämäni taiteilijana

KERTONUT SHIZUKO KAWABATA

”Jehovan todistajat, hienoja ihmisiä, jotka julistavat hyvää uutista kaikkialla maailmassa” oli nimeltään yksi tauluistani, jotka olivat näytteillä Ranskassa Versailles’ssa vuonna 1999.

VAIN vajaata viikkoa ennen näyttelyä Ranskan Jehovan todistajat olivat levittäneet kautta maan 12 miljoonaa traktaattia, jotka kiinnittivät huomiota siihen, miten epäoikeudenmukaisesti valtio heitä kohteli. Sain todistajia kiittävästä teoksestani erikoispalkinnon. Myöhemmin henkilö, joka luovutti sen minulle, sanoi: ”Sinä olet rohkea, mutta niin olen minäkin. Siksi annan erikoispalkinnon sinulle.”

Monet taiteilijat yrittävät ilmaista teoksissaan tunteitaan ja tunnelmiaan. Myös minä yritän tehdä niin. Maalaan niin kuin tunnen, ja maalaukseni ovat valoisia, koska ne heijastavat iloani ja onnellisuuttani. Huomasin saavani iloa luovuuden ja maalaamisen yhdistämisestä jo lapsena.

Miksi aloin maalata

Synnyin vuonna 1920 Japanissa Moriokassa varakkaaseen perheeseen. Isosiskollani ja minulla oli yksityisopettajia, jotka opettivat  meille japanilaista tanssia, kukka-asetelmien valmistamista, teeseremonioiden toimittamista, koton (kanteleen tapaisen japanilaisen näppäilysoittimen) ja pianon soittoa, laulua ja niin edelleen. Inhosin sitä kaikkea. Kun kotiopettajat tulivat, livistin usein karkuun ja menin piiloon. Palvelijoiden piti etsiä minut käsiinsä ja raahata minut takaisin.

Inhosin oppitunneissa niiden jäykkyyttä. Ihmiset, joita en ollut koskaan ennen tavannut, päättivät, miten minun pitäisi tanssia, asetella kukkia ja tarjoilla teetä. Tunsin itseni nurkkaan ahdistetuksi, aivan niin kuin en olisi voinut ajatella itse mitään ja asettaa omia tavoitteita. Mutta kun maalasin, kukaan ei pitänyt minua silmällä. Kukaan ei sanonut, mitä pitää tehdä. Juuri sellaista vapautta kaipasin.

Koska kukaan ei opettanut minulle taidetta, sain käyttää luovuutta ja improvisoida, eikä kukaan arvostellut minua. Vähitellen minusta tuli rohkeampi. Suunnilleen 12 vuoden iässä aloin ottaa isäni silkkisolmioita ja maalata suoraan niille. Pian sen jälkeen teimme koulussa mekot. Opettaja järkyttyi, kun hän näki, että olin leikannut etukappaleesta puolet pois ja korvannut sen valkoisella kankaalla. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään niin kuin ei isäkään.

Unelmat ja todellisuus

Sanoin jo alakoulua käydessäni, että minusta tulee isona taiteilija. Tavoitteeni ei muuttunut, ja halusin mennä taidekorkeakouluun, mutta vanhempani eivät suostuneet siihen. He sanoivat, että Japanissa taidekorkeakoulun käynyttä naista ei pidettäisi hyvänä morsianehdokkaana. Niinpä kävin kotitalouskurssin.

Pidin ulkomaisesta runoudesta ja kirjallisuudesta, ja luin paljon vieraskielisiä kirjoja. Tuohon aikaan niiden kuitenkin katsottiin olevan vihollisen tuotantoa. Pelkästään niiden omistaminenkin oli vaarallista. Olin opiskellut koulussa ranskaa viisi vuotta ranskalaisen opettajan johdolla, mutta tilanne muuttui Japanissa niin että jopa kiinnostusta vieraita kieliä kohtaan pidettiin epäilyttävänä. Meiltä evättiin sananvapaus.

Vuonna 1943, jolloin toinen maailmansota riehui ylimmillään, sain mielikseni kuulla, että katsottuaan läpi 40 kuvaa naimaikäisistä naisista muuan mies oli valinnut minut mahdolliseksi vaimokseen. Myöhemmin sain tietää, että hänen äitinsä oli käynyt erään ystävänsä kanssa naapurustossamme nähdäkseen minut salaa. Sitten heidän perheensä lähetti meidän perheellemme virallisen avioliittotarjouksen, ja minut suostuteltiin myöntymään siihen. Tapasin tulevan mieheni vain kerran ennen häitämme.

Naimisiinmenomme jälkeen suuret ilmahyökkäykset uhkasivat henkeämme päivittäin, ja lopulta kotimme paloi poroksi muun kaupungin mukana. Eloonjääneet etsivät suojaa vuorilta, mutta vielä sieltäkin kuulimme hälytyssireenien äänen ja näimme sotilaskoneet. Se oli kamalaa. Kaikki kärsivät. Myös sotaa seuranneet kymmenen vuotta olivat todella ankaraa aikaa.

Meillä oli kolme lasta, ja lisäksi luonamme asui anoppini ja kuusi mieheni veljeä ja sisarta. Vaikka meillä oli palvelijoita, meidän kaikkien täytyi työskennellä pelloilla ansaitaksemme ravintomme. Olin tuolloin hyvin surullinen enkä osannut enää nauraa. Pelkäsin, että tunteitteni pukeminen sanoiksi aiheuttaisi väärinymmärryksiä. Vähitellen kuitenkin huomasin, että pystyin ilmaisemaan tunteitani taiteen välityksellä.

Saan tunnustusta taiteilijana

Sellaisenkin ihmisen, jolla on taiteellisia taipumuksia, täytyy nähdä kovasti vaivaa saavuttaakseen hyviä tuloksia. Ostin taidetta  käsitteleviä kirjoja ja opiskelin monien Japanin parhaimpiin kuuluvien taiteilijoiden johdolla. Kukaan heistä ei kehottanut minua muuttamaan jo nuorena omaksumaani tyyliä.

Taidekriitikot alkoivat kiinnittää huomiota teoksiini. Maalasin kuitenkin omaksi ilokseni enkä näyttääkseni maalauksiani muille. Vasta myöhemmin aloin miettiä, mitä ihmiset oikeastaan ajattelivat töistäni. Pidin siksi ensimmäisen näyttelyni Tokion Ginzassa vuonna 1955. Sen nimi oli ”Äänetön taistelu, äänetöntä puhetta, päiväkirjani”, ja se kuvasi arkielämää. Näyttely oli menestys.

Tapaan todistajia

Vuonna 1958 perheemme muutti Tokioon, koska mieheni ja minä halusimme lastemme pääsevän hyviin kouluihin ja saavan parhaan mahdollisen koulutuksen. Elämäni pyöri maalaamisen ympärillä. Minulle oli tullut tavaksi maalata viitisen tuntia päivässä. Iltaisin kävin ulkona taiteilijaystävieni kanssa, ja mieheni kävi ulkona muiden kanssa. Meillä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten kasvattaa lapsiamme.

Mieheni joutui matkustamaan työnsä vuoksi paljon, joten lasten kasvattaminen jäi minun vastuulleni. Pelkäsin, etten selviytyisi siitä. Olin itse käynyt lapsena katolista lähetyskoulua, minkä vuoksi mietin, olisiko jonkinlaisesta raamatullisesta opetuksesta hyötyä. Taloamme vastapäätä Tokion Omorissa oli tien toisella puolella luterilainen kirkko, ja ehdotin lapsille, että menisimme sinne. Emme tosin koskaan ehtineet kirkkoon saakka.

Sen sijaan heti seuraavana päivänä, alkuvuodesta 1959, luonamme tuli käymään eräs Jehovan todistaja. Kutsuin nopeasti lapset koolle, ja istuimme kaikki kuuntelemaan. Tuo sisar selitti Raamatusta, että elämme merkittävää aikaa, koska Jumala tulee pian puhdistamaan maan pahuudesta. Tilasin neljä Raamattua sekä raamatullista kirjallisuutta ja hyväksyin mielelläni hänen tarjouksensa tulla luoksemme joka viikko opettamaan meitä. Kysyin, kuinka paljon yksityisopetus maksaisi kuussa, ja olin ihmeissäni, kun sain kuulla, etteivät Jehovan todistajat ota opetuksesta maksua. Miten erilaisia he olivatkaan kuin kaikki ne yksityisopettajat, joita minä olin tuntenut!

Tyttäreni omaksuivat alttiisti Raamatun totuuksia, ja kotonamme alettiin pitää meille joka viikko myös ryhmätutkistelua. Muutaman tutkistelukerran jälkeen aloin kuitenkin tuntea oloni kiusaantuneeksi. Se oli minulle vaikeaa aikaa, ja niinpä yritin joskus piiloutua tai lähteä ulos, kun henkilökohtaisen tutkisteluni aika koitti.

Ongelmani oli se, että tajusin, että kaikki, mitä Raamatussa sanotaan, pitää paikkansa ja että minun tulisi mukautua sen ohjaukseen. Mutta olin myös päättänyt, että minusta tulisi hyvä taiteilija, ja uskoin, ettei minkään pitäisi rajoittaa ajatteluani, jotta säilyttäisin luovuuteni. Tuollaisen tunteiden sekamelskan vuoksi maalaamiseni alkoi kärsiä. Tauluni päätyivät näyttelytilojen perimmäisiin nurkkiin.

Matkani Pariisiin

Ajattelin, että käynti Pariisissa voisi auttaa minua maalaamaan paremmin. Matkustinkin sinne vuonna 1960, koska siellä järjestettiin suuri näyttely, jonka oli tarkoitus esitellä ranskalaisille japanilaista taidetta. Olin ainoa naistaiteilija, joka osallistui Japanista. Kaikki se, mikä Pariisissa oli erilaista – elinolot, vaatteet, käsitykset, värit – kiehtoi minua. Näyttely kesti neljä päivää, ja yllätyksekseni maan poliittinen johto kävi tutustumassa siihen. Toinen yllätys oli, että naiset ihastelivat käyttämiäni kimonoja. Päätin jäädä pitemmäksi aikaa.

En keksinyt, miten saisin rahaa Japanista, joten aloin myydä kimonojani. Sillä tavoin pystyin viettämään seuraavat kolme kuukautta tarkastellen teoksia eri taidegallerioissa. Mieleeni palasivat usein sen taiteilijan sanat, jonka taulu oli ollut näyttelyssä omani vieressä. Hän sanoi: ”Minä maalaan auringon kirkkautta. Sinun tyylisi on luonnostaan tumma ja synkkä, koska sinuun vaikuttavat itämaiset filosofit.”

 Eräs aviopari Jehovan todistajien Pariisin-haaratoimistosta tuli käymään asunnollani. Muutaman käynnin jälkeen suostuin vihdoinkin lähtemään heidän kanssaan seurakunnan kokoukseen. Kun saavuin paikalle, hämmästyin näkemästäni. Eräällä naisella oli kaunis punainen, leveälierinen hattu. Toisella oli kirkkaanvihreä leninki. Läsnäolijoiden vaatteet heijastivat tyylitajua ja hyvää makua, mikä muutti näkemykseni todistajista täysin.

Myös kokouksen ohjelma teki minuun vaikutuksen. Kun näin, että kummallakin puolella maapalloa noudatettiin samoja käytäntöjä ja opetettiin samoja asioita, ymmärsin, että tämä ryhmä ja sen toiminta olivat kaukana tavallisesta. Sen tajuaminen, että olin tekemisissä Jumalan ohjaamien ihmisten kanssa, oli sydäntä vavahduttava kokemus.

Teen päätöksiä

Kun palasin Japaniin, aloin tutkia Raamattua vakavissani. Huomasin, että Luojamme periaatteet antavat ihmisille enemmän vapautta kuin olin kuvitellut. Hän on rakkaudellisesti antanut meille yksilöllisen persoonallisuuden, yksilöllisiä lahjoja ja myös vapauden kehittää niitä. Tajusin, ettei minun tarvitsisi luopua rakkaudestani taiteeseen, jos minusta tulisi Jehovan todistaja.

Tyttäreni ja minä edistyimme raamatuntutkisteluissamme. Toinen tyttäreni kävi Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteella vuonna 1961 ja toinen vuonna 1962. Molemmat ovat pysyneet uskollisina Jumalan palvelijoina tähän päivään saakka. Minä kuitenkin vitkastelin edelleen. Vuonna 1965 Lloyd Barry, joka valvoi tuolloin Jehovan todistajien saarnaamistyötä Japanissa, rohkaisi minua sanoen: ”Mieti, miten upeita tauluja täydelliset ihmiset paratiisissa maalaavatkaan!” Kävin kasteella seuraavana vuonna.

Vaikutus maalauksiini

Näin jälkeenpäin ajatellen huomaan, miten elämässäni ja persoonallisuudessani tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet maalauksiini. Aikaisemmin työni olivat tummia ja synkkiä, koska ne heijastivat tuntemaani tuskaa, kärsimystä ja toivottomuutta. Mutta sitten opin Raamatusta Luojastamme, hänen suurenmoisista ominaisuuksistaan, onnellisuudesta jota hänen ylistämisensä tuottaa, sekä oikeista normeista joiden mukaan elää. Sitä mukaa kuin tunteeni muuttuivat, muuttuivat myös maalaukseni.

Käytän nykyään säännöllisesti paljon aikaa Raamatun sanoman viemiseen toisille. Saan suurta iloa ja tyydytystä siitä, että voin keskustella ihmisten kanssa Jumalan ominaisuuksista ja hänen loistavasta tarkoituksestaan tehdä maasta paratiisi Poikansa Jeesuksen Kristuksen hallinnon alaisuudessa. Tämä raamatullinen toiminta antaa minulle virikkeitä, niin että minun tarvitsee vain tarttua pensseliin ja maalata, mitä tunnen. Ja samalla kun minusta on vuosien mittaan tullut kaiken aikaa onnellisempi, maalauksistani on tullut entistä valoisampia.

Raamatun korostaminen

Töitäni pyydetään näyttelyihin ympäri maailman: Sydneyyn, Wieniin, Lontooseen, New Yorkiin ja niin edelleen. Mutta nimenomaan eurooppalaiset ihailevat maalauksiani eniten. Pariisin Kuninkaallisen maalaus-  ja kuvanveistoakatemian asiantuntijat ovat kysyneet: ”Miten Raamattu ja kristillisyys voivat koskettaa jotakuta japanilaista niin paljon, että hänen maalauksensa ilmentävät iloa, jollaista uskonnollisessa taiteessa ei ole menneinä vuosisatoina nähty?”

Raamatun psalmista Daavid ilmaisi tunteitaan musiikin välityksellä, ja hän käytti musiikillisia lahjojaan Jumalan ihmeellisten tekojen opettamiseen toisille. Minulla on sama tavoite. Haluan ylistää Jehovaa. Toivon kovasti, että ihmiset aistisivat maalauksistani sen ilon, jota Jehovan ja hänen suurenmoisten ominaisuuksiensa tuntemisesta voi saada. Muuan taidekriitikko sanoi teosteni nimistä: ”Taiteilija välttää taitavasti esittämästä omia sanojaan ja panee objektiivisesti Raamatun puhumaan puolestaan.” Olen iloinen siitä, että ihmiset panevat maalauksissani merkille Raamatun voiman.

Vuonna 1995 Taiteen maailmanneuvosto, kansainvälinen taidejärjestö, jonka päämaja on Tokiossa, antoi minulle ensimmäisen sijan maailman arvostetuimpien taiteilijoiden joukossa. Se mainitsi maalauksistani: ”Taiteilija lainaa nimiin sanoja Raamatusta – – Kaikissa hänen teoksissaan on näkyvillä Raamattu, mutta juuri sitähän elämä on taiteilijalle, joka vaeltaa Jumalan kanssa.”

Edellä oleva maininta viittaa siihen, että sisällytän maalauksiini usein auki olevan Raamatun. Viime aikoina olen alkanut liittää niihin painettuja Raamatun sivuja. Katsoja panee siis merkille valitsemani nimen, Raamatun sanat ja sen, miten kuvaan niitä maalauksessani.

Vuonna 1999 joitakin maalauksiani oli näytteillä Bangkokissa Thaimaassa. Yhden nimi oli ”Miten ihmeellisesti Jehova Jumala valmisti maan ihmisen asuinpaikaksi”, ja erään toisen nimi oli ”Kuningas Daavidin rukous: ’Jehova, olkoon tämän kansan sydän yhtä sinun kanssasi.’” Sain muutaman muun taiteilijan kanssa kutsun Thaimaan kuninkaan palatsiin. Kuningas halusi keskustella kanssani tauluistani, ja hän esitti minulle monia kysymyksiä. Minulla oli mahdollisuus keskustella hänen kanssaan pitkään, myös Raamattuun perustuvista uskonkäsityksistäni. Myöhemmin lahjoitin hänelle yhden tauluistani.

Olen ollut viimeiset 35 vuotta mukana myös eräässä tuomaristossa, joka arvioi muiden taiteilijoiden työtä. Pidän tunteita ilmaisevista teoksista. Mielestäni teos on hyvä, kun siitä jää minulle hyvä olo ja se saa minut tuntemaan sisäistä rauhaa. Ihailen suuresti Jehovan todistajien julkaisuissa olevia kuvia, jotka tarkoituksensa mukaisesti välittävät uskollisesti Raamatun sanomaa.

Jumalan palvelijana saamiani siunauksia

Olen maalaamisen ansiosta saanut ainutlaatuisia tilaisuuksia todistaa Jehova Jumalasta ja hänen suurenmoisesta maata koskevasta tarkoituksestaan. Näin on käynyt muun muassa lehti- ja televisiohaastatteluissa. Meninpä oikeastaan minne tahansa ja puhuinpa kenelle tahansa, pyrin kertomaan ihmisille, että maalaukseni ovat syntyneet uskon, ilon ja Jehova Jumalan palvelemisesta tulevan onnellisuuden ansiosta.

Olen varma, että jos luopuisin uskostani, en pystyisi maalaamaan tällä tavalla. Mutta kykenen maalaamaan, koska olen Jehovan todistaja ja Jumalan sanan totuus täyttää minut ilolla ja onnellisuudella.

[Kuva s. 21]

Ollessani Pariisissa

[Kuva s. 22]

Kahden tyttäreni kanssa nykyään