Monimuotoisuus – välttämätöntä elämälle

IRLANNISTA tuli Euroopan tiheimmin asuttu maa 1840-luvulla, kun sen väestö ylitti kahdeksan miljoonan rajan. Sen pääravintoa oli peruna, ja enimmäkseen viljeltiin yhtä perunalajiketta.

Vuonna 1845 maanviljelijät istuttivat perunat tavalliseen tapaansa, mutta perunoihin iski rutto, joka tuhosi lähes koko sadon. ”Useimmat irlantilaiset selviytyivät tuosta vaikeasta vuodesta”, sanoo Paul Raeburn kirjassaan The Last Harvest—The Genetic Gamble That Threatens to Destroy American Agriculture. ”Seuraava vuosi osoittautui tuhoisaksi. Maanviljelijöillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin istuttaa samoja perunoita uudelleen. Heillä ei ollut muita lajikkeita. Rutto iski jälleen, tällä kertaa musertavalla voimalla. Kärsimykset olivat sanoin kuvaamattomia.” Historioitsijat arvioivat, että miljoona ihmistä kuoli nälkään ja 1,5 miljoonaa muutti ulkomaille, useimmat Yhdysvaltoihin. Jäljelle jääneet kärsivät ankarasta köyhyydestä.

Etelä-Amerikan Andeilla maanviljelijät kasvattivat monia perunalajikkeita, ja rutto vahingoitti vain muutamia niistä. Siksi epidemiaa ei siellä muodostunut. Lajien ja lajinsisäinen monimuotoisuus on selvästikin suoja. Vain yhden lajikkeen kasvattaminen sotii tätä perusluonteista selviytymiskeinoa vastaan ja altistaa kasvit taudeille ja tuholaisille, jotka voivat hävittää joltain alueelta koko sadon. Siksi monet maanviljelijät ovat hyvin pitkälti riippuvaisia hyönteis-, kasvi- ja sienimyrkkyjen säännöllisestä käytöstä, vaikka tällaiset kemikaalit vahingoittavat usein ympäristöä.

Miksi sitten maanviljelijät vaihtavat monet  maatiaislajikkeensa yhteen yhdenmukaistettuun lajikkeeseen? Usein syynä on taloudellinen paine. Kun istutetaan tai kylvetään yhdenmukaistettuja lajikkeita, luvassa on kaunis ja satoisa tuote, joka on helppo korjata ja joka ei pilaannu helposti. Tämä suuntaus alkoi toden teolla 1960-luvulla, ja sitä alettiin sanoa vihreäksi vallankumoukseksi.

Vihreä vallankumous

Valtioiden ja yritysten suurisuuntaisella kampanjoinnilla nälänhädän vaivaamien maiden maanviljelijät suostuteltiin vaihtamaan lukuisat lajikkeensa yhdenmukaisiin, runsassatoisiin lajikkeisiin, varsinkin riisin ja vehnän osalta. Näitä ”ihmelajikkeita” tervehdittiin ratkaisuna maailman nälkäongelmaan. Ne eivät kuitenkaan olleet halpoja. Siemenet maksoivat kolme kertaa tavallista enemmän. Satojen saamiseksi tarvittiin myös runsaasti kemikaaleja, esimerkiksi lannoitteita, puhumattakaan sellaisista kalliista välineistä kuin traktoreista. Valtion avustusten turvin vihreä vallankumous kuitenkin käynnistyi. Raeburn sanoo: ”Vaikka vihreä vallankumous on pelastanut miljoonia ihmisiä nälkäkuolemalta, se uhkaa nyt maailman ruokaturvaa.”

Todellisuudessa voi olla niin, että vihreästä vallankumouksesta on ollut lyhytaikaista hyötyä pitkän aikavälin riskien kustannuksella. Sadot yhdenmukaistuivat kokonaisilla mantereilla, mutta samalla lannoitteiden voimaperäinen käyttö kiihdytti rikkakasvien kasvua ja torjunta-aineet hävittivät tuholaisten ohella myös hyödyllisiä hyönteisiä. Riisipelloilla myrkylliset kemikaalit tappoivat kaloja, äyriäisiä, sammakoita sekä syötäviä yrttejä ja luonnonkasveja, joista useimmat olivat arvokasta lisäravintoa. Kemikaaleille altistuminen johti myrkytyksiin jopa maanviljelijöiden keskuudessa.

Britannian avoimen yliopiston biologian osaston opettaja tri Mae-Wan Ho kirjoittaa: ”Nyt voidaan kiistatta sanoa, että ’vihreän vallankumouksen’ myötä omaksuttu monokulttuuri [maaperän yksipuolinen käyttö] on vahingoittanut biodiversiteettiä ja ruokaturvaa kaikkialla maailmassa.” YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön mukaan 75 prosenttia siitä geneettisestä monimuotoisuudesta, joka oli viljelykasveissa sata vuotta sitten, on menetetty pääasiassa teollisten viljelymenetelmien vuoksi.

Eräässä Worldwatch-instituutin julkaisussa varoitetaan, että ”me otamme suunnattomia ekologisia riskejä valitessamme geneettisen yhdenmukaisuuden”. Miten nämä riskit pidetään hallinnassa? Tarvitaan maataloustutkijoita ja tehokkaita kemikaaleja samoin kuin maanviljelijöille annettavia avustuksia. Silti mitään takeita ei ole. Geneettinen yhdenmukaisuus oli merkittävä syy siihen, että Yhdysvaltoja kohtasi tuhoisa maissikato ja Indonesiassa menetettiin yli 200000 hehtaaria riisiä. Viime vuosina on maanviljelyn alalla käynnistynyt kuitenkin uusi vallankumous, jossa muokataan aivan elämän perustekijöitä – geenejä.

Geenivallankumous

Perinnöllisyystiede on tuottanut uuden teollisuudenhaaran, biotekniikan. Kuten nimestä voi päätellä, se yhdistää toisiinsa biologian ja nykytekniikan, mistä yhtenä esimerkkinä on geenimanipulaatio. Jotkin uusista  biotekniikan yrityksistä ovat erikoistuneet maanviljelyyn, ja ne pyrkivät kuumeisesti patentoimaan siemeniä, jotka antavat runsaan sadon, ovat vastustuskykyisiä tauteja vastaan, kestävät kuivuutta ja pakkasta sekä vähentävät tarvetta käyttää vaarallisia kemikaaleja. Näiden tavoitteiden saavuttamisesta olisi suurta hyötyä. Jotkut ovat kuitenkin ilmaisseet olevansa huolissaan geenimuunnelluista viljelykasveista.

”Luonnossa geneettistä monimuotoisuutta saadaan aikaan tietyissä rajoissa”, sanotaan eräässä alan kirjassa (Genetic Engineering, Food, and Our Environment). ”Ruusu voidaan risteyttää erilaisen ruusun kanssa, mutta ruusu ei koskaan risteydy perunan kanssa. – – Toisaalta geenimanipulaatiossa on yleensä kyse siitä, että geenejä otetaan yhdestä lajista ja pannaan toiseen tarkoituksena siirtää jokin haluttu ominaisuus. Tämä voisi merkitä esimerkiksi sitä, että jostain arktisilla seuduilla elävästä kalasta (vaikkapa kampelasta) valitaan geeni, joka käynnistää jäätymisen estävän kemiallisen aineen tuotannon ja joka sitten siirretään perunaan tai mansikkaan, jotta tämä kestäisi pakkasta. Nykyään kasveja voidaan muunnella geeneillä, jotka on otettu bakteereista, viruksista, hyönteisistä, nisäkkäistä ja jopa ihmisistä.” * Lyhyesti sanottuna biotekniikalla voidaan siis murtaa lajeja erottavat geneettiset muurit.

Vihreän vallankumouksen tavoin niin sanottu geenivallankumous myötävaikuttaa geneettiseen yhdenmukaistumiseen. Joidenkuiden mielestä se jopa pahentaa tätä ongelmaa, koska perinnöllisyystieteilijät voivat esimerkiksi kloonauksen ja kudosviljelyn avulla tuottaa täysin identtisiä kopioita eli klooneja. Huoli monimuotoisuuden vähenemisestä jää siis jäljelle. Geenimuunnellut kasvit herättävät kuitenkin uusia kysymyksiä, jotka koskevat muun muassa niiden vaikutusta meihin itseemme ja ympäristöömme. ”Me ryntäämme maanviljelyssä sokeasti biotekniikan aikakauteen. Toiveet ovat korkealla, hillikkeitä on vähän, eikä mahdollisista seurauksista ole juuri käsitystä”, sanoo tiedekirjoittaja Jeremy Rifkin. *

Toisaalta kyky muunnella eliöitä geneettisesti voi osoittautua kultakaivokseksi, ja niinpä kilpailu uusien siemenien ja muunneltujen eliöiden patentoinnista jatkuu. Samalla kasveja kuolee lakkaamatta sukupuuttoon. Kuten aiemmin tuli esille, jotkin hallitukset ja yksityiset laitokset ovat perustaneet siemenpankkeja, jotta katastrofilta voitaisiin välttyä. Onko tulevilla sukupolvilla näiden pankkien ansiosta käytettävissään laaja valikoima siemeniä kylvöä ja sadonkorjuuta varten?

Siemenpankit – turva sukupuuttoon kuolemista vastaan?

Englannin kuninkaallinen kasvitieteellinen puutarha Kew Gardens on käynnistänyt omien sanojensa mukaan ”yhden suurimmista kansainvälisistä suojeluhankkeista, mihin koskaan on ryhdytty” – siemenpankkihankkeen nimeltä Millennium Seed Bank Project. Hankkeen päätavoitteita ovat 1) kerätä talteen kymmenen prosenttia eli yli 24000 lajia maailman siemenkasveista vuoteen 2010 mennessä ja 2) hyvissä ajoin ennen sitä kerätä talteen siemeniä kaikista Britannian kotoperäisistä siemenkasveista. Muutkin maat ovat perustaneet siemenpankkeja eli geenipankkeja, joiksi niitä toisinaan sanotaan.

Biologi John Tuxill sanoo, että ainakin 90 prosenttia miljoonista siemenpankkeihin varastoiduista siemenistä on arvokkaiden ravinto- ja muiden hyötykasvien siemeniä, muun muassa vehnän, riisin, maissin, durran, perunoiden, sipulien, valkosipulin, sokeriruo’on, puuvillan sekä soijan ja muiden papujen  siemeniä. Siemenet ovat kuitenkin eläviä organismeja, jotka pysyvät elinkelpoisina vain niin kauan kuin niiden sisäistä energiavarastoa kestää. Miten luotettavia siis siemenpankit ovat?

Siemenpankkeihin liittyviä ongelmia

Siemenpankkien ylläpitäminen vaatii rahaa, Tuxillin mukaan kaiken kaikkiaan noin 300 miljoonaa dollaria (2 miljardia markkaa) vuodessa. Mutta hän sanoo, että tämäkään ei ehkä riitä, sillä ”vain 13 prosenttia geenipankkeihin kerätyistä siemenistä on hyvin organisoiduissa laitoksissa, joissa on pitkäaikaiset säilytysmahdollisuudet”. Koska siemenet eivät kestä pitkään puutteellisissa säilytysolosuhteissa, ne täytyy kylvää vuosittain, jotta saataisiin korjattua uusi sukupolvi siemeniä; muutoin siemenpankeista tulee siementen ruumishuoneita. Tämä tietysti vaatii kovasti työtä, mikä vain mutkistaa jo ennestään taloudellisesti ahtaalla olevien laitosten tilannetta.

Eräässä aihetta käsittelevässä kirjassa selitetään, että siemeniä varastoiva Coloradon National Seed Storage Laboratory on ”kärsinyt lukuisista vaikeuksista, muun muassa sähkökatkoksista, jäähdytyskoneiden rikkoutumisesta ja henkilöstöpulasta, jonka vuoksi valtavat, kaoottiset siemenkasat ovat jääneet luetteloimatta” (Seeds of Change—The Living Treasure). Siemenpankit ovat myös alttiina poliittiselle kuohunnalle, taloudellisille laskukausille ja luonnononnettomuuksille.

Pitkäaikaisesta säilytyksestä aiheutuu muitakin ongelmia. Luonnollisessa elinympäristössään kasveilla on rajallinen mutta elintärkeä kyky sopeutua, minkä ansiosta ne selviytyvät taudeista ja muista vaikeuksista. Mutta siemenpankin suojatussa ympäristössä ne saattavat muutamien sukupolvien jälkeen menettää osan sopeutumiskyvystään. Hyvissä varastointiolosuhteissa monien kasvien siemenet voivat kuitenkin säilyä satoja vuosia ennen kuin ne on tarpeen kylvää. Tällaisista rajoituksista ja epävarmuustekijöistä huolimatta jo pelkästään siemenpankkien olemassaolo kertoo siitä, että ihmiskunnan ravintokasvien tulevaisuudesta ollaan yhä enemmän huolissaan.

Tietenkin paras keino vähentää sukupuuttoon kuolemista on suojella luonnollisia elinympäristöjä ja elvyttää viljelykasvien monimuotoisuus. Mutta Tuxillin mukaan tämä edellyttää sitä, että me saatamme ”ihmisen ja luonnon tarpeet uudelleen tasapainoon”. Kuinka realistista on kuitenkaan ajatella, että ihmiset pääsevät ”uudelleen tasapainoon” luonnon kanssa samalla kun he pyrkivät kiihkeästi edistämään teollisuutta ja taloutta? Kuten olemme havainneet, maanviljelyäkin sulautetaan suurpääoman vallassa olevaan huipputekniseen, markkinoiden ehdoilla elävään maailmaan. Asiaan täytyy olla olemassa toinen ratkaisu.

[Alaviitteet]

 [Tekstiruutu/Kuva s. 7]

Maanviljelijä – ”uhanalainen laji”?

”Vuodesta 1950 lähtien maanviljelyllä itsensä elättävien ihmisten määrä on vähentynyt jyrkästi kaikissa teollisuusmaissa, joillakin alueilla jopa 80 prosenttia”, sanoo World Watch -lehti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa maanviljelijöitä on nykyään vähemmän kuin vankeja. Mikä on syynä maaltamuuttoon?

Pääasiallisia syitä ovat vähenevät tulot, maanviljelijöiden kasvavat velat, paheneva köyhyys ja lisääntyvä koneistuminen. Vuonna 1910 yhdysvaltalaiset maanviljelijät saivat noin 40 senttiä jokaisesta dollarista, jonka kuluttajat käyttivät ruokaan, mutta vuonna 1997 maanviljelijöiden osuus oli huvennut noin 7 senttiin. World Watch sanoo, että vehnänviljelijä ”saa vain 6 senttiä jokaisesta leipään käytetystä dollarista”. Tämä merkitsee sitä, että kuluttaja maksaa yhtä paljon käärepaperista kuin hän maksaa maanviljelijälle vehnästä. Kehitysmaissa maanviljelijän osa on vielä huonompi. Australiassa ja Euroopassa maanviljelijä voi ottaa lainaa selviytyäkseen huonosta vuodesta; länsiafrikkalainen maanviljelijä ei ehkä saa uutta tilaisuutta. Hän ei ehkä jää edes henkiin.

[Kuvat s. 7]

”’Vihreän vallankumouksen’ myötä omaksuttu monokulttuuri [maaperän yksipuolinen käyttö] on vahingoittanut biodiversiteettiä ja ruokaturvaa kaikkialla maailmassa.” (Tri Mae-Wan Ho)

[Lähdemerkinnät]

Tausta: U.S. Department of Agriculture

Centro Internacional de Mejoramiento de Maíz y Trigo (CIMMYT)

[Kuvat s. 8]

Englannin Millennium-siemenpankki säilyttää arvokkaita kasvinsiemeniä

[Lähdemerkintä]

© Trustees of Royal Botanic Gardens, Kew