Tuhoaako ihminen omia ravintovarojaan?

”Todellinen haasteemme nykypäivänä – – [eivät ole] velat eivätkä alijäämät tai maailmanlaajuinen kilpailu, vaan tarve löytää keino elää rikasta, tyydyttävää elämää tuhoamatta planeettamme biosfääriä, joka ylläpitää kaikkea elämää. Ihmiskunta ei ole koskaan aiemmin kohdannut tällaista uhkaa: olemassaolomme perusedellytysten luhistumista.” (Perinnöllisyystieteilijä David Suzuki)

OMENAA on helppo pitää selviönä. Siellä missä omenoita kasvaa runsaasti, voisi olettaa, että niitä on ilman muuta saatavilla ja – mikä vielä parempaa – että valikoima on laaja. Mutta tiesitkö, että valittavana saattaa olla nykyään paljon vähemmän lajikkeita kuin sata vuotta sitten?

Vuosina 1804–1905 Yhdysvalloissa kasvatettiin 7098:aa omenalajiketta. Nykyään niistä on kadonnut 6121 – siis 86 prosenttia. Samoin on käynyt päärynöille. Aikoinaan kasvatetuista 2683 lajikkeesta on kadonnut noin 88 prosenttia. Vihannesten osalta luvut ovat vielä synkempiä. Jotain on häviämässä, nimittäin biodiversiteetti eli elollisen luonnon monimuotoisuus, ei vain eliölajien vaan myös lajinsisäinen monimuotoisuus. Yhdysvalloissa viljeltävien erilaisten vihanneslajien sisäinen monimuotoisuus on vähentynyt alle 80 vuodessa 97 prosenttia! Onko monimuotoisuudella sitten todellista merkitystä?

Monien tiedemiesten mukaan on. Vaikka elämän monimuotoisuuden merkityksestä kiistellään edelleen, joukko ympäristöasiantuntijoita sanoo, että se on maapallolla olevan elämän kannalta välttämätöntä. He sanovat, että se on aivan yhtä elintärkeää niille kasveille, joita kasvatetaan ruoaksi, kuin metsien, viidakoiden ja heinäarojen luonnonvaraisille kasveille. Myös lajien sisäisellä monimuotoisuudella on merkitystä. Esimerkiksi mitä enemmän riisikantoja on, sitä todennäköisemmin jotkin niistä ovat vastustuskykyisiä tavanomaisia tauteja vastaan. Niinpä eräässä Worldwatch-instituutin julkaisussa todettiin äskettäin, että on yksi seikka ylitse muiden, joka saattaa osoittaa ihmiskunnalle, kuinka vakavaa maapallon biodiversiteetin väheneminen voi olla: vaikutus ravintovaroihimme.

Kasvien kuoleminen sukupuuttoon voi vaikuttaa ravintokasveihin ainakin kahdella tavalla: ensinnäkin se tuhoaa viljelykasvien luonnonvaraisia lähisukulaisia, tulevan jalostuksen mahdollisia geenivaroja, ja toiseksi se vähentää viljeltävien lajien erilaisia kantoja. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella Aasiassa viljeltiin luultavasti yli sataatuhatta riisin maatiaiskantaa, joista yksistään Intiassa 30000:ta. Nyt 75 prosenttia Intian sadosta koostuu vain kymmenestä lajikkeesta. Sri Lankan kaksituhatta riisikantaa on korvattu lähes kokonaan viidellä kannalla. Meksikossa, maissinviljelyn kehdossa, viljellään vain 20 prosenttia 1930-luvun lajikkeista.

Vaakalaudalla on muutakin kuin ravinto. Noin 25 prosenttia kaupallisesti valmistetuista lääkkeistä on kasviperäisiä, ja uusia lääkekasveja löydetään jatkuvasti. Silti kasveja hävitetään koko ajan sukupuuttoon. Sahaammeko me oksaa, jolla itse istumme?

Maailman luonnonsuojeluliiton mukaan noin 18000 tutkitusta kasvi- ja eläinlajista yli 11000 on sukupuuton partaalla. Tutkijat voivat vain arvailla, kuinka paljon lajeja on kuolemassa tai jo kuollut sukupuuttoon esimerkiksi Indonesiassa, Malesiassa  ja Latinalaisessa Amerikassa, missä suuret määrät metsää on raivattu viljelmien tieltä. Jotkut joka tapauksessa sanovat, että sukupuuttoon kuoleminen etenee ”katastrofaalisen nopeasti”, kertoo The UNESCO Courier.

Maapallo tuottaa tietenkin edelleen suunnattoman määrän ruokaa. Mutta kuinka kauan nopeasti kasvava väestö voi ruokkia itsensä, jos maapallon biodiversiteetti hupenee? Monet maat ovat reagoineet tällaisiin huolenaiheisiin perustamalla siemenpankkeja, jotta tärkeitä lajeja ei menetettäisi. Jotkin kasvitieteelliset puutarhat ovat ottaneet tehtäväkseen lajien säilyttämisen. Tiede on antanut käyttöön tehokkaat geenimanipulaation välineet. Mutta voivatko siemenpankit ja tiede todella ratkaista ongelman? Tätä kysymystä tarkastellaan seuraavassa kirjoituksessa.