Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Eliömaailman monimutkainen kudelma

Eliömaailman monimutkainen kudelma

Eliömaailman monimutkainen kudelma

”Eliöiden monimuotoisuus on meidän henkivakuutuksemme. Oma elämämme ja elantomme riippuu siitä.” (YHDISTYNEIDEN KANSAKUNTIEN YMPÄRISTÖOHJELMA)

MAAPALLOLLA oleva elämä on runsasta ja tavattoman monimuotoista. Ilmauksella ”biologinen monimuotoisuus” eli ”biodiversiteetti” tarkoitetaan kaikkia maailman eliölajeja, jotka vaihtelevat pikkuriikkisistä bakteereista mammuttipetäjiin ja kastemadoista kotkiin.

Ne kaikki kuuluvat suureen ekosysteemiin, jonka osat ovat riippuvaisia toisistaan ja johon sisältyy myös elottomia aineksia. Elämä riippuu sellaisista elottomista osatekijöistä kuin ilmakehästä, valtameristä, makeasta vedestä sekä kivi- ja maalajeista. Tätä eloyhteisöä sanotaan biosfääriksi eli eliökehäksi, ja ihmiset ovat erottamaton osa sitä.

Biodiversiteetti sisältää kaikki bakteerit ja muut pieneliöt. Monien niistä tiedetään suorittavan elintärkeitä kemiallisia tehtäviä, jotka pitävät ekosysteemit toimivina. Biodiversiteetti kattaa myös vihreät kasvit, jotka tuottavat happea fotosynteesin avulla imemällä itseensä aurinkoenergiaa ja varastoimalla sitä sokereina, jotka ovat useimpien muiden eliöiden energiavarojen perusta.

Monimuotoisuus katoaa

Eliöiden kauneudesta ja monimuotoisuudesta huolimatta koko joukko tutkijoita sanoo, että ihminen ajaa hälyttävällä vauhdilla eliölajeja sukupuuton partaalle. Millä tavalla?

Elinympäristöjen tuhoaminen. Tämä on sukupuuttoon kuolemisen pääsyy. Siihen sisältyvät metsänhakkuut, kaivostoiminta, metsäalueiden muuttaminen laidunmaiksi sekä patojen ja teiden rakentaminen koskemattomaan erämaahan. Ekosysteemien kutistuessa lajit menettävät elinehtonsa. Luonnollisia elinympäristöjä pilkotaan, turmellaan ja hävitetään. Vaellusreittejä katkaistaan. Geneettinen monimuotoisuus vähenee. Paikalliset eliökannat eivät kykene toipumaan sairauksista tai joistakin muista vastoinkäymisistä. Siksi lajit vähitellen kuolevat yksi kerrallaan.

Joidenkin lajien häviäminen voi aiheuttaa sukupuuttoon kuolemisen ketjureaktion, sillä ekosysteemin yhden osan tuhoutuminen saattaa vaikuttaa sen muihin osiin. Keskeisten lajien, kuten pölyttäjien, häviäminen voi vaikuttaa lukemattomiin muihin lajeihin.

Lajien istuttaminen uusille alueille. Kun ihmiset istuttavat johonkin ekosysteemiin vieraita lajeja, ne voivat anastaa muiden lajien ekologisen lokeron. Vieraat lajit voivat myös muuttaa ekosysteemiä siinä määrin, että ne epäsuorasti ajavat sieltä pois kotoperäisiä lajeja, tai ne voivat tuoda tullessaan sairauksia, joita kohtaan kotoperäisillä lajeilla ei ole vastustuskykyä. Varsinkin saarilla, missä lajit ovat eläneet pitkään eristyksissä joutumatta tekemisiin tulokkaiden kanssa, alkuperäiset lajit eivät ehkä kykene sopeutumaan ja selviämään hengissä.

Tyypillinen esimerkki on ”tappajalevä” Caulerpa taxifolia, joka hävittää muita eliölajeja Välimeressä. Se joutui sattumalta Monacon edustalle, ja nyt se on alkanut levitä merenpohjassa. Se on myrkyllinen, eikä mikään eliölaji tiettävästi käytä sitä ravinnokseen. ”Merkit viittaavat siihen, että edessä on ekologinen katastrofi”, sanoo Alexandre Meinesz, meribiologian professori Nizzan yliopistosta.

Liikapyynti. Tämä toiminta on hävittänyt monia lajeja sukupuuttoon. Klassinen esimerkki on muuttokyyhky. Se oli 1800-luvun alkupuolella Pohjois-Amerikan runsasyksilöisimpiä lintulajeja. Kun se lähti muuttomatkalleen, miljardilukuiset parvet pimensivät taivaan useiksi päiviksi. Mutta 1800-luvun loppuun mennessä se oli metsästetty sukupuuton partaalle, ja syyskuussa 1914 viimeinen jäljellä ollut muuttokyyhky kuoli Cincinnatin eläintarhassa. Samoin oli käydä biisonille, joka metsästettiin Yhdysvaltojen Suurilta tasangoilta lähes sukupuuttoon.

Väestönkasvu. 1800-luvun puolivälissä ihmisperheeseen kuului miljardi jäsentä. Nyt, 150 vuotta myöhemmin, ihmisiä on kuusi miljardia, ja he ovat alkaneet aprikoida, ovatko rajat tulossa vastaan. Joka vuosi väestön jatkaessa kasvuaan lajeja kuolee sukupuuttoon hälyttävällä vauhdilla.

Ilmaston lämpeneminen. Maailman ilmastotutkijoiden yhteistyöelimen IPCC:n mukaan lämpötilat voivat tämän vuosisadan aikana nousta peräti 3,5 astetta. Tämä voi olla joillekin lajeille liian nopea hyppäys. Tutkijat pitävät veden lämpenemistä osasyynä siihen, että koralliriutat, jotka ylläpitävät suurta osaa meren biodiversiteetistä, kuolevat.

Tiedemiehet sanovat, että merenpinnan nousu yhdellä metrillä voisi tuhota suuren osan maailman rannikkoseutujen kosteikoista, joilla elää lukuisia eliölajeja. Jotkut ovat sitä mieltä, että ilmaston lämpeneminen voi vaikuttaa Grönlannin ja etelänavan jääpeitteisiin. Niiden sulaminen voisi johtaa ympäristökatastrofiin.

Sukupuuttoon kuolemisen epidemia

Kuinka nopeasti lajeja menetetään? Vastaukset ovat epätarkkoja. Suurin osa siitä, mikä katoaa, on tiedemiehille edelleen arvoitus. Ensin heidän pitäisi ottaa selville, kuinka paljon lajeja on olemassa. Kalifornian yliopiston ekologi John Harte sanoo: ”Maapallolla on noin puolitoista miljoonaa nimettyä lajia, mutta me tiedämme, että on paljon nimeämättömiä lajeja. Niiden kokonaismäärä on luultavasti 5–15 miljoonaa.” Jotkut arvioivat niiden määräksi 50 miljoonaa tai enemmän. Tarkan lukumäärän määrittäminen on lähes mahdotonta, koska ”useimmiten sukupuuttoon kuoleminen tapahtuu ennen lajin nimeämistä ja kuvailemista”, sanoo tiedemies Anthony C. Janetos.

Nykytiede on vasta hädin tuskin alkanut tajuta, kuinka monimutkaisia ne ekologiset mekanismit ovat, joiden ansiosta luonnon yhteisöt toimivat kitkattomasti. Jos ihmiset eivät tiedä olemassa olevien lajien määrää, kuinka he voisivat ymmärtää eliömaailman monimutkaista kudelmaa ja lajikadon vaikutusta siihen? Kuinka he voisivat selittää, miten lajikato voi vaikuttaa siihen järjestelmään, joka ylläpitää maapallolla olevaa elämää?

Yrittäessään arvioida sukupuuttoon kuolemisen nopeutta tiedemiesten vaihtelevat arviot ovat usein lannistavia. ”Noin puolet maailman kasveista ja eläimistä saattaa olla tiellä, joka johtaa sukupuuttoon sadan vuoden kuluessa”, sanotaan eräässä kirjassa. Harten ennuste on vieläkin synkempi: ”Biologien arvioiden mukaan trooppisten metsien hävittäminen johtaa siihen, että vähintään puolet maapallon lajeista katoaa seuraavien 75 vuoden aikana.”

National Geographic -lehdessä sanottiin niiden laskelmien perusteella, jotka on tehnyt Tennesseen yliopistossa työskentelevä tiedemies Stuart Pimm, että ”11 prosenttia linnuista eli 1100 lajia maailman lähes 10000 lintulajista on sukupuuton partaalla; on epävarmaa, elääkö valtaosa niistä paljonkaan [kuluvaa] vuosisataa pitemmälle”. Samassa lehdessä sanottiin: ”Eräs arvostettujen kasvitieteilijöiden ryhmä kertoi äskettäin, että joka kahdeksas kasvi on vaarassa kuolla sukupuuttoon. ’Kyse ei ole vain saarten tai sademetsien lajeista tai vain linnuista tai suurista kiehtovista nisäkkäistä’, sanoo Pimm. ’Vaara uhkaa kaikkia kaikkialla. – – Kyse on maailmanlaajuisesta sukupuuttoon kuolemisen epidemiasta.’”

Tarvitaanko kaikkia näitä lajeja?

Onko luonnon monimuotoisuuden katoamisesta syytä olla huolissaan? Tarvitaanko näin paljon lajeja? Monet arvostetut asiantuntijat väittävät kivenkovaan, että vastaus on myöntävä. Ihminen saa maapalloa rikastuttavista lajeista ravintoa, hyödyllisiä kemiallisia aineita ja monia muita tuotteita ja ne suorittavat ihmiselle erilaisia palveluksia. Ajattele myös millaista hyötyä ihmiskunta voi saada niistä lajeista, joita ei ole vielä löydetty. On esimerkiksi arvioitu, että Yhdysvaltojen 150 suosituimmasta reseptilääkkeestä 120:tä saadaan luonnon yhdisteistä. Menettäessään siis kasveja ihminen menettää myös mahdollisuuksia löytää uusia lääkkeitä ja kemiallisia aineita. ”Joka kerta, kun menetämme jonkin lajin, menetämme yhden mahdollisuuden, jota voitaisiin hyödyntää tulevaisuudessa”, sanoo Lontoossa sijaitsevan kasvitieteellisen puutarhan Kew Gardensin johtaja Sir Ghillean Prance. ”Menetämme kenties parannuskeinon aidsiin tai jonkin virusta kestävän lajikkeen. Meidän on siis jotenkin saatava lajien katoaminen loppumaan, ei vain planeettamme vuoksi vaan myös omien – – tarpeittemme ja käyttötarkoituksiemme vuoksi.”

Tarvitsemme luonnon ekosysteemejä myös siksi, että ne suorittavat elintärkeitä palveluksia, joista kaikki eliöt ovat riippuvaisia. Terveet ekosysteemit tuottavat happea, puhdistavat vettä, suodattavat saasteita ja ehkäisevät eroosiota.

Hyönteiset pölyttävät kasveja. Sammakot, kalat ja linnut pitävät tuholaiset kurissa. Simpukat ja muut meren eliöt puhdistavat vesivarojamme. Kasvit ja pieneliöt saavat aikaan humuskerroksen. Näiden palvelusten rahallinen arvo on suunnaton. Varovaisen arvion mukaan biodiversiteetin tuottama rahallinen hyöty oli vuoden 1995 hintatason mukaan noin 15 biljoonaa markkaa vuodessa.

Olemme todellakin riippuvaisia luonnon monimuotoisuudesta, mutta silti maailma näyttää olevan keskellä sukupuuttokriisiä, joka uhkaa eliömaailman monimutkaista kudelmaa. Juuri nyt kun ihminen alkaa tajuta, kuinka elintärkeä tehtävä biodiversiteetillä on, hän ajaakin enemmän lajeja sukupuuttoon kuin koskaan ennen! Onko ihmisellä sitten edellytykset ratkaista tämä ongelma? Miltä tulevaisuus näyttää lajien monimuotoisuuden kannalta?

[Tekstiruutu/Kuva s. 6]

Minkä arvoista on elämä?

Keskustelut biodiversiteetin arvosta voivat näyttää viittaavan siihen, että meidän tulisi huolehtia muista eliöistä vain niin kauan kuin ne palvelevat meidän tarpeitamme. Joistakuista tämä on ahdasmielinen näkemys. Paleontologi Niles Eldredge kiinnittää huomion elämän itseisarvoon: ”Me ihmiset arvostamme ympärillämme olevaa elämää – kauniita, katseen vangitsevia lajeja, suurenmoista koskematonta luontoa – myös sen itsensä vuoksi. Jokin meidän sisällämme sanoo, että me olemme yhteydessä luontoon ja että me koemme mielenrauhaa ja mielihyvää aina kun voimme olla sen keskellä.”

[Tekstiruutu/Kuvat s. 7]

Uhanalaisten lajien luettelo

Maailman luonnonsuojeluliitto IUCN julkaisee luetteloa uhanalaisista lajeista. Seuraavassa on muutamia vuoden 2000 luettelossa olleita lajeja:

Jättiläisalbatrossi (Diomedea exulans)

Tämä on yksi 16 albatrossilajista, jotka ovat kautta maailman uhanalaisia. Niitä sanotaan hukkuvan suurin määrin, kun ne jäävät vahingossa kiinni pitkäsiima-alusten syöttikoukkuihin.

[Lähdemerkintä]

Valokuva: Tony Palliser

Herttua-apina (Pygathrix nemaeus)

Tätä hauskannäköistä lehtiapinaa tavataan Etelä-Vietnamin keskiosissa ja joissakin osissa Laosia. Sen uhkana ovat elinympäristön tuhoutuminen ja metsästys. Sitä metsästetään sekä ravinnoksi että elinten vuoksi, joita käytetään kansanlääkkeiden aineosana.

[Lähdemerkintä]

Sivujen 7 ja 32 apina: valokuva: Bill Konstant

Tarhakotilo Helix ceratina

Tämä hyvin uhanalainen kotilo elää vain seitsemän hehtaarin suuruisella alueella Ajaccion liepeillä Korsikan lounaisrannikolla. Sen olemassaolo saattaa olla uhattuna suuren rakennushankkeen vuoksi, johon sisältyy muun muassa lentokentän ja rannikolle johtavien teiden rakentaminen.

[Lähdemerkintä]

Valokuva: G. Falkner

Proteakasvi Mimetes chrysanthus

Tämä kaunis kukka löydettiin vuonna 1987 Länsi-Kapmaasta Etelä-Afrikasta. Sille ovat jatkuvana uhkana alituiset tulipalot ja sen elinympäristöön tunkeutuneet vieraat lajit.

[Lähdemerkintä]

Valokuva: Craig Hilton-Taylor

Saharausku Pristis microdon

Tämän uhanalaisen lajin edustajia tavataan Intian valtameressä ja Tyynenmeren länsiosissa, myös lahdissa, jokien suualueilla ja joissa. Kalastus on erittäin suuri uhka näille kaloille, ja niiden määrä on vähentynyt huolestuttavasti. Lisäksi sitä uhkaa elinympäristön häviäminen ja turmeltuminen.

[Lähdemerkintä]

Sun International Resorts, Inc.

[Tekstiruutu/Kuva s. 8]

Merieläinkantoja harvennetaan

Kerran ehtymättöminä pidetyt merien rikkaudet ovat osoittautuneet rajallisiksi. Paleontologi Niles Eldredge kuvailee Natural History -lehdessä, miten laajaa liikapyynti on valtamerillä: ”Nykytekniikka on tehnyt merikalastuksesta niin tehokasta, että merenpohjasta haravoidaan valtavia alueita tyhjiksi metsien avohakkuiden tapaan. Tämän tekniikan käyttö merkitsee hirvittävää haaskausta. Joka kerta kun verkko kiskotaan ylös tai troolari taittaa taivaltaan, kuolee merikilpikonnia ja hylkeitä sekä monenlaisia kaupaksi käymättömiä kaloja ja selkärangattomia eläimiä.”

National Geographic -lehti selitti otsikon ”Katkaravunpyynti johtaa haaskaukseen” alla, että ”Meksikonlahden rannikolla saatetaan uhrata yli kymmenen kiloa merieläimiä – joista monet ovat kalanpoikasia – jotta saataisiin yksi kilo katkarapuja.” Näitä ei-toivottuja kaloja ja äyriäisiä sanotaan sivusaaliiksi. Muuan biologi valitti: ”Sivusaaliin keskimääräinen suhde on neljän suhde yhteen.” Ei ihme, että valtameristä on tullut monille uhanalaisille lajeille ”kuoleman kenttiä”!

[Tekstiruutu/Kuva s. 9]

Metsien kätköissä olevat eliölajit

Planeettamme metsät kuhisevat elämää, myös sellaisia lajeja, joita ei ole vielä löydetty. Ekologi John Harte sanoo: ”Trooppiset sademetsät peittävät planeettamme pinta-alasta vain kaksi prosenttia, ja silti ne ovat ainoa koti ainakin 50 prosentille ja mahdollisesti jopa 90 prosentille maapallon lajeista. Suurempi arvio perustuu siihen olettamukseen, että suuri osa tulevaisuudessa löydettävistä lajeista on trooppisia, koska tropiikin biologinen tutkimus on ollut kovin hajanaista. Mutta ei muitakaan elinympäristöjä ole tutkittu riittävästi, ja niissä epäilemättä elää lukuisia tieteelle tuntemattomia lajeja. Niihin kuuluu lauhkealla vyöhykkeellä olevien metsien, esimerkiksi Yhdysvaltojen Tyynenmeren puoleisen luoteisrannikon kosteiden ikivanhojen metsien, maaperä.”

Kuka tietää, millaisia yllätyksiä ihminen kokee, jos hän joskus saa tilaisuuden tutkia näiden metsien kätköissä olevia eliölajeja?

[Kuva s. 5]

Sukupuuttoon kuollut muuttokyyhky

[Lähdemerkintä]

U.S. Fish & Wildlife Service, Washington, D.C./Luther C. Goldman