Kertomuksia uskosta historiallisessa vankilassa

Eri puolilla maailmaa Jehovan todistajiin kuuluvat vapaaehtoiset käyvät rangaistuslaitoksissa auttamassa sellaisia vankeja, jotka haluavat vilpittömästi päästä lähelle Jumalaa. Yli 20 vuoden ajan olemme vetäneet hyvin tuloksin raamatullista opetusohjelmaa liittovaltion kuritushuoneessa Atlantassa Yhdysvalloissa. On haastavaa tutkia Raamattua vankilassa. Vapaaehtoisina sananpalvelijoina olemme olleet tekemisissä pankkiryöstäjien, kiristäjien, murhaajien, huumekauppiaiden, huijarien ja seksuaalirikollisten kanssa. Miten heitä on autettu?

 SINUA voi ensiksi kiinnostaa tietää, milloin ja miten Jehovan todistajat tulivat ensimmäisen kerran tähän vankilaan. Se tapahtui 4. heinäkuuta 1918. Kahdeksan huomattavaa kristittyä sananpalvelijaa johdatettiin ylös tämän kuritushuoneen 15 graniittiporrasta. Jos heidän tapauksessaan noudatettiin yleistä käytäntöä, heillä oli käsiraudat, jotka oli yhdistetty vyötärön ympäri kulkevaan ketjuun, ja jalkakahleet. Tulokkaat olivat hengellisesti päteviä miehiä, jotka johtivat Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran toimintaa (Jehovan todistajat tunnettiin tuolloin raamatuntutkijoina). Nuo miehet eivät voineet aavistaa, että vajaassa vuodessa heille langetettu vankeusrangaistus osoitettaisiin räikeäksi oikeuden vääristelyksi. Maaliskuussa 1919 nämä kahdeksan sananpalvelijaa kävelivät alas noita samoja vankilan portaita kahleettomina ja vapaina. Myöhemmin heidät vapautettiin syytteistä, kun viranomaiset päättivät antaa syytteen raueta. *

Ollessaan Atlantan vankilassa nuo kristityt miehet johtivat raamatuntutkisteluryhmiä. Yksi kahdeksasta, A. H. Macmillan, kertoi myöhemmin, että vankilan apulaisjohtaja oli aluksi vihamielinen, mutta lopulta hän huudahti: ”Teidän oppituntinne ovat loistavia.”

Nykyään, yli 80 vuotta myöhemmin, vangeille annettava tuloksekas raamatullinen opetus tekee edelleen lähtemättömän vaikutuksen tuossa samassa vankilassa oleviin yksilöihin. Vankilan viranomaiset ovat useaan otteeseen antaneet ryhmämme jäsenille erityistä tunnustusta ja kunniapalkintoja. Jehovan todistajien opetusohjelmien tehokkuudesta on kerrottu myös valtakunnallisessa Volunteer Today -tiedotuslehdessä, jota julkaisee Yhdysvaltain oikeusministeriön alainen liittovaltion vankilaosasto.

Raamatuntutkisteluohjelma hyödyttää vankeja muun muassa siten, että se kohentaa merkittävästi heidän käytöstään. Tämän vuoksi joidenkuiden ei ole tarvinnut kärsiä tuomiotaan loppuun asti. Kyyniset tarkkailijat saattavat olettaa, että rangaistusvangit tutkivat Raamattua kanssamme vain tästä syystä. Vaikka tämä onkin pitänyt paikkansa joissakin harvoissa tapauksissa, kokemuksemme ovat yleensä olleet päinvastaisia. Olemme tämän tästä innoissamme saadessamme tietää, että oppilaamme ovat säilyttäneet hyvän kristillisen käytöksen monia vuosia vankilasta vapautumisensa jälkeen. Seuraavaksi kerromme muutamia niistä monista kokemuksista, joita olemme saaneet tämän historiallisen vankilan korkeiden muurien takana.

Ulkomaalaisvangit saavat toivon

Saarnatessamme Atlantan kuritushuoneessa 1980-luvun alkupuolella meille avautui tilaisuus auttaa monia ulkomaalaisvankeja. Joissakuissa tapahtui poikkeuksellisia muutoksia.

Raoul * oli aluksi hyvin vaarallinen vanki. Hän ja eräs hänen ystävänsä olivat ammattirikollisia, ja he istuivat vankilassa murhasta. Heitä auttaneiden vanhinten mukaan he olivat erittäin väkivaltaisia. Raoulilla oli verivihollisia. Muuan mies oli vannonut tappavansa Raoulin, ja Raoul oli vannonut tekevänsä samoin hänelle. Raoul oli kauhuissaan, kun tämä hänen pitkäaikainen vihollisensa siirrettiin Atlantaan. Näytti olevan vain ajan kysymys, milloin he kohtaisivat toisensa piha-alueella, ruokalassa tai vankilarakennuksen sisällä. Mutta tutkittuaan Raamattua Jehovan todistajien kanssa Raoul teki suuria muutoksia ajattelutavassaan, käytöksessään ja ulkonäössään. Kun miehet lopulta kulkivat toistensa ohi vankilan pihalla, Raoulin perivihollinen ei edes tunnistanut häntä! Väistämättömältä näyttänyt verinen yhteenotto ei koskaan toteutunut.

Kun Raoul päätti mennä kasteelle Jumalalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi, oli  löydettävä tarkoitukseen sopiva allas. Vankilan pappi tuli avuksi ja järjesti kastealtaaksi mustan ruumisarkun. Arkku täytettiin vedellä ääriään myöten. Raoul vaikutti kuitenkin arkkua suuremmalta. Niinpä kahden vanhimman oli pidettävä yhdessä huoli siitä, että Raoul painui kokonaan veden alle Raamatun edellyttämällä tavalla (Luukas 3:21, engl. viitelaitoksen alaviite). Sittemmin Raoul on päässyt vapaaksi, ja hän on edelleen innokas kristitty sananpalvelija.

Vuoden 1987 päätös monien pakolaisvankien karkottamisesta johti tuhoisaan ja kiihkeään vankilamellakkaan, josta tuli kansainvälinen uutinen. Mellakan aikana otettiin panttivankeja. Harvat ovat kuitenkaan kuulleet niistä rohkeista pakolaisvangeista, jotka kieltäytyivät henkensä uhalla osallistumasta tähän väkivaltaiseen kapinaan. He olivat mukana raamatuntutkisteluryhmässä. Aikoinaan nuo miehet olivat olleet valmiita taistelemaan kuolemaan asti, mutta nyt he pysyivät puolueettomina; he eivät ottaneet osaa väkivaltaan eivätkä vandalismiin. Miten vaikuttava osoitus Raamatun voimasta muuttaa jopa raakoja rikollisia rauhaa rakastaviksi kristityiksi! (Heprealaisille 4:12.)

Anteeksiannon löytäminen

Ikimuistoinen on myös Jamesiin liittyvä kokemus. Hän oli ollut Jehovan todistaja, mutta oli antanut itsensä heiketä hengellisesti. Hän lankesi kiusaukseen ja syyllistyi pankkipetokseen. Hänet erotettiin kristillisestä seurakunnasta, ja hän joutui Atlantan kuritushuoneeseen. Myöhemmin hän kertoi meille: ”Se oli ylivoimaisesti elämäni kurjin vaihe.”

Elämä vankilassa oli kovaa. ”Tunsin hirvittävää yksinäisyyttä ja epätoivoa”, James muistelee. Ahtaassa sellissä oleminen johti kuitenkin vakavaan itsetutkisteluun. Hän kertoo: ”Suurinta tuskaa minulle ei tuottanut  vankilassa se, että tunsin oloni epämukavaksi, vaan se, että olin pettänyt taivaallisen Isäni.” Useiden kuukausien kuluttua yksi niistä vangeista, jotka tutkivat Raamattua todistajiin kuuluvien vapaaehtoisten kanssa, lähestyi Jamesia ja pyysi häntä mukaan raamatuntutkisteluryhmään. Ensin James kieltäytyi häpeissään. Mutta nuori mies ei antanut periksi, ja lopulta James tuli sunnuntaikokoukseen.

Häntä kosketti syvästi se, että ryhmää vetävät todistajat osoittivat lämmintä kiinnostusta oppilaita kohtaan. Myöhemmin häntä kosketti eräs toinen seikka. Aiempien kokemustensa perusteella James oli luullut, että kaikille uskonnollista vapaaehtoistyötä tekeville todellisuudessa maksettiin hyvin siitä työstä, jota he tekivät vankien keskuudessa. Mutta hän sai yllätyksekseen tietää, että todistajat eivät lähettäneet laskua eivätkä saaneet käteismaksua palveluksistaan (Matteus 10:8).

James alkoi odottaa kokouksia innokkaasti. Hän havaitsi, että kokouksia johtavat veljet olivat ystävällisiä ja rohkaisevia. Yksi vanhin teki häneen erityisen vaikutuksen. ”Tuskin maltoin odottaa hänen seuraavaa käyntiään”, James muistelee, ”koska hän sai Jumalan Sanan totuuden elämään; hänen henkensä tarttui. Hän sai minut tajuamaan, että Raamattua on luettava eritellen, jotta sen sanoma avautuisi – jotta voisin omaksua sen ja, mikä vielä tärkeämpää, kehittää Kristuksen mielen.”

Jamesin oli vaikea uskoa, että Jumala voisi antaa hänelle anteeksi. Mikä auttoi häntä? ”Jumalan anteeksianto heijastui siitä tavasta, jolla uskolliset ja uhrautuvat miehet kohtelivat meitä. * Yksi asia tuli hyvin selväksi: hirvittävistä synneistäni huolimatta edellä  mainittu veli ei antanut vähimmässäkään määrin sellaista vaikutelmaa, että Jumala ei voisi antaa minulle anteeksi. Jehova ei koskaan hylännyt minua. Hän näki, että tunsin sydämestä lähtevää katumusta ja että olin hylännyt typerän, petollisen menettelyn, ja hän on siunannut minua runsaasti.” James tosiaankin otettiin takaisin kristilliseen seurakuntaan. Sen jälkeen kun hän vapautui vankilasta kymmenisen vuotta sitten, hän on ollut aktiivinen ja innokas. Vaimonsa ja muiden perheeseensä kuuluvien iloksi hän on nyt avustava palvelija, ja hän piti äskettäin ensimmäisen esitelmänsä.

Oikean tien löytäminen

Tapasimme 1990-luvun alkupuolella Johnnyn. Hänen perheensä oli ollut jossain määrin tekemisissä Jehovan todistajien kanssa, mutta kukaan heistä ei ollut hengellisesti vahva Johnnyn kehitysvuosina, jolloin hän tarvitsi hengellistä ja moraalista ohjausta. Hän ajautui rikoksen poluille. Hänet tuomittiin Atlantan kuritushuoneen yhteydessä toimivalle liittovaltion vankileirille. Leirillä ollessaan hän kuuli raamatuntutkisteluryhmästämme ja päätti liittyä siihen.

Aluksi Johnny osasi hädin tuskin lukea. Hän halusi kuitenkin niin kovasti saada tietoa Jehovasta ja Jeesuksesta Kristuksesta, että hän päätti oppia lukemaan hyvin (Johannes 17:3). Autamme usein vankeja tässä suhteessa, varsinkin kun on kyse luetun ymmärtämisestä ja julkisesta lukemisesta. Johnny opiskeli niin uutterasti, että muut oppilaat alkoivat kunnioittaa häntä ja pitää häntä esimerkkinä siitä, millaista hartaan Raamatun tutkimisen pitäisi olla.

Useita kuukausia myöhemmin Johnny siirrettiin liittovaltion vankilaan Talladegaan Alabamaan, jotta hän osallistuisi siellä päihdekuntoutusohjelmaan. Saavuttuaan perille hän alkoi pikimmiten käydä Jehovan todistajien siellä pitämissä kristillisissä kokouksissa. Hän pysyi aktiivisena vapautumiseensa asti. Ja kun tuo iloinen päivä koitti, hän otti heti yhteyttä pienen kotikaupunkinsa todistajiin. Hänet otettiin lämpimästi vastaan, ja hän jatkoi tutkimista ja hengellistä edistymistä.

Johnnyn into ja Raamatun totuutta kohtaan osoittama rakkaus ovat kannustaneet hänen äitiään osallistumaan enemmän seurakunnan toimintaan. Hän on äidilleen suuri voiman lähde ja antaa hänelle käytännöllistä apua. Hiljattain Johnny kastettiin Jehova Jumalalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi, ja hän osallistuu aktiivisesti kristilliseen palvelukseen.

Runsas sato

Kahdenkymmenen viime vuoden aikana on autettu yli 40:tä Atlantan kuritushuoneen vankia tulemaan Jehovan todistajien kastetuksi sananpalvelijaksi, ja yli 90 muuta vankia on hyötynyt viikoittaisesta Raamatun tutkimisesta. Toisia vankeja on kastettu sen jälkeen, kun he ovat vapautuneet vankilasta tai kun heidät on siirretty muihin vankiloihin.

Me, jotka käymme tässä historiallisessa vankilassa viikosta toiseen auttamassa aidosti katuvia vankeja, olemme kiitollisia siitä, että voimme osallistua tähän ainutlaatuiseen kristilliseen palvelukseen (Apostolien teot 3:19; 2. Korinttilaisille 7:8–13). Tässä synkässä ympäristössä, keskellä vartiotorneja, vartijoita, sähköportteja ja kierrettyä piikkilankaa, olemme seuranneet ilon ja ihastuksen vallassa, kuinka vaaralliset rikolliset ovat tehneet täyskäännöksen elämässään ja muuttuneet rehellisiksi kansalaisiksi ja uskollisiksi Jumalan palvojiksi (1. Korinttilaisille 6:9–11). (Lähetetty.)

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu/Kuvat s. 20, 21]

”Täällä on kestitty joitakuita parhaista ystävistäni”

HUHTIKUUSSA 1983 Atlantan kuritushuoneessa kävi Frederick W. Franz, joka palveli tuolloin Jehovan todistajien hallintoelimessä. Hän oli halunnut kovasti käydä tässä vankilassa. Tullessaan rakennukseen hän huudahti vartijalle, joka istui eteishallissa olevan pöydän ääressä: ”Haluan teidän tietävän, että täällä on kestitty joitakuita parhaista ystävistäni!” Vartija näytti vähintäänkin hämmentyneeltä. Mitä Franz tarkoitti?

Joseph F. Rutherford ja hänen seitsemän toveriaan oli 64 vuotta aiemmin tuomittu väärin perustein salaliitosta. Myöhemmin Rutherfordista ja Franzista oli tullut läheisiä ystäviä ja työtovereita. Nyt yli 40 vuotta Rutherfordin kuoleman jälkeen Franz, joka itse oli noin 90-vuotias, oli iloinen voidessaan käydä paikassa, jossa hänen ystävänsä oli ollut niin kauan sitten vankina. Hän tuli varmaankin ajatelleeksi sitä työtä, jota Rutherford ja tämän toverit olivat tehneet noiden seinien sisällä. Millaista työtä he olivat tehneet?

Pian Rutherfordin ja hänen tovereittensa tulon jälkeen vankilan apulaisjohtaja sanoi heille: ”Me annamme teille työtä. Mitä te osaatte tehdä?”

”Herra johtaja”, vastasi A. H. Macmillan, yksi kahdeksasta, ”en ole koskaan elämäni aikana tehnyt muuta kuin saarnannut. Onko teillä täällä sellaista työtä?”

”Ei varmasti ole. Te olette täällä juuri saarnaamisen takia, mutta täällä te ette ainakaan saarnaa!”

Kului useita viikkoja. Kaikkia vankeja vaadittiin olemaan sunnuntaina läsnä kirkon jumalanpalveluksessa, ja kaikki halukkaat saattoivat jäädä sen jälkeen pidettävään pyhäkouluun. Nämä kahdeksan miestä päättivät muodostaa oman raamatuntutkisteluryhmän, jonka johtamisessa he vuorottelivat. ”Joitakuita tiedonhaluisia alkoi liittyä joukkoomme, ja heidän määränsä kasvoi”, selitti Rutherford myöhemmin. Pian ryhmä oli kasvanut kahdeksasta hengestä 90:een!

Mitä mieltä vangit olivat opetuksesta? Muuan vanki sanoi: ”Olen seitsemänkymmenen kahden vuoden vanha, mutta minun täytyi tulla vankilan muurien sisäpuolelle saadakseni kuulla totuuden. Sentähden olen myöskin iloinen, että tulin lähetetyksi kuritushuoneeseen.” Eräs toinen sanoi: ”Täällä oloaikani on pian lopussa. Olen pahoillani, koska minun täytyy lähteä – –. Voitteko sanoa minulle, mistä voin löytää joitakin sellaisia ihmisiä kuin te olette?”

Vapautumistaan edeltäneenä iltana kahdeksan veljeä saivat liikuttavan kirjeen raamatuntutkisteluryhmään kuuluneelta nuorelta mieheltä. Hän kirjoitti: ”Tahdon teidän tietävän sen, että olette herättäneet minussa halun tulla paremmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi, jos nyt sellainen voidaan saada niin turmeltuneesta ja maailman niin pahoin pitelemästä hylystä kuin minä olen. – – Olen heikko, hyvin heikko, kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin minä itse, mutta minä tahdon koettaa ja minä tahdon taistella itseni kanssa, jos niin tarvitaan, saadakseni täyden hedelmän tästä siemenestä, minkä te olette kylväneet, niin että voisin auttaa, ei ainoastaan itseäni vaan myöskin niitä, jotka ympäröivät minua. Tämä kaikki saattaa kuulua omituiselta, kun se tulee sellaiselta kuin minä, mutta sydämeni syvyydessä yhdyn jokaiseen sanaan, jonka sanon.”

Nykyään, yli 80 vuotta myöhemmin, Jehovan todistajat kylvävät edelleen Raamatun totuuden siemeniä Atlantan kuritushuoneessa – samoin kuin monissa muissakin vankiloissa (1. Korinttilaisille 3:6, 7).