Luottamus Jumalaan on tukenut minua

KERTONUT RACHEL SACKSIONI-LEVEE

KUN VARTIJA LÖI MINUA USEITA KERTOJA KASVOIHIN KIELTÄYDYTTYÄNI VALMISTAMASTA OSIA NATSIEN POMMIKONEISIIN, TOINEN VARTIJA SANOI HÄNELLE: ”TUOTA ON TURHA JATKAA. NUO ’BIBELFORSCHERIT’ ANTAVAT HAKATA ITSENSÄ KUOLIAAKSI JUMALANSA PUOLESTA.”

TÄMÄ tapahtui vuoden 1944 joulukuussa Beendorffissa, naisten työleirissä lähellä Pohjois-Saksan suolakaivoksia. Kerron nyt, kuinka jouduin sinne ja kuinka selvisin hengissä toisen maailmansodan viimeisistä kuukausista.

Synnyin vuonna 1908 Amsterdamissa Alankomaissa juutalaiseen perheeseen, keskimmäisenä kolmesta tyttärestä. Isäni oli timantinkiillottaja, kuten monet Amsterdamin juutalaiset ennen toista maailmansotaa. Hän kuoli ollessani 12-vuotias, ja isoisäni muutti meille hieman sen jälkeen. Isoisä oli harras juutalainen ja huolehti siitä, että meidät kasvatettiin juutalaisten perinteiden mukaisesti.

Isäni jalanjälkiä seuraten opiskelin timantinhiojan ammatin, ja vuonna 1930 avioiduin erään työtoverini kanssa. Saimme kaksi lasta: Silvainin, joka oli vilkas ja seikkailunhaluinen poika, ja Carryn, herttaisen ja rauhallisen pikku tytön. Liittomme ei ikävä kyllä kestänyt pitkään. Pian avioeron jälkeen vuonna 1938 menin naimisiin Louis Sacksionin kanssa, joka oli myöskin timantinkiillottaja. Vuoden 1940 helmikuussa syntyi tyttäremme Johanna.

Vaikka Louis olikin juutalainen, hän ei harjoittanut uskontoaan. Emme siis enää viettäneet juutalaisten juhlia, jotka olivat viehättäneet minua suuresti lapsena. Kaipasin niitä, ja sydämessäni uskoin yhä Jumalaan.

Uskonto vaihtuu

Vuoden 1940 ensimmäisinä viikkoina, jolloin saksalaiset alkoivat miehittää Alankomaita, tuli ovellemme nainen keskustelemaan kanssani Raamatusta. En ymmärtänyt paljoakaan hänen kertomistaan asioista, mutta hänen käydessään otin aina kirjallisuutta. En kuitenkaan lukenut hänen jättämiään julkaisuja, koska en halunnut olla missään tekemisissä Jeesuksen kanssa. Minulle oli opetettu hänen olleen luopiojuutalainen.

Eräänä päivänä tuli sitten ovelleni mies. Kysyin häneltä muun muassa: ”Miksei Jumala luonut uusia ihmisiä Aadamin ja Eevan tehtyä syntiä? Miksi on niin paljon kurjuutta? Miksi ihmiset vihaavat toisiaan ja käyvät sotia?” Hän vakuutti minulle, että jos  olisin kärsivällinen, hän näyttäisi minulle vastaukset Raamatusta. Niin kanssani sitten alettiin tutkia Raamattua.

Vastustin edelleen sitä käsitystä, että Jeesus olisi ollut Messias. Rukoiltuani asian johdosta aloin lukea Raamatusta ennustuksia Messiaasta ja näin ne uudessa valossa (Psalmit 22:7, 8, 18; Jesaja 53:1–12). Jehova auttoi minua ymmärtämään, että nuo ennustukset täyttyivät Jeesuksessa. Mieheni ei ollut kiinnostunut oppimistani asioista, mutta hän ei vastustanut Jehovan todistajaksi tulemistani.

Saarnaaminen jatkuu piileskelystä huolimatta

Saksalaismiehitys Alankomaissa tiesi minulle vaarallisia aikoja. Ensinnäkin olin juutalainen, joita saksalaiset veivät keskitysleireille, ja toiseksi kuuluin myös Jehovan todistajien uskonnolliseen järjestöön, jonka natsit yrittivät tuhota. Jatkoin kaikesta huolimatta toimintaani ja käytin keskimäärin 60 tuntia joka kuukausi siihen, että kerroin toisille juuri omaksumastani kristillisestä toivosta (Matteus 24:14).

Eräänä iltana vuoden 1942 joulukuussa aviomieheni ei tullutkaan töistä kotiin. Sain selville, että hänet ja hänen työtoverinsa oli pidätetty työpaikalla. En nähnyt häntä enää koskaan. Todistajatoverini kehottivat minua menemään piiloon lasteni kanssa. Sain asua erään kristityn sisaren luona Amsterdamin toisella laidalla. Koska meidän neljän oli liian vaarallista asua samassa osoitteessa, minun täytyi jättää lapset toisten hoitoon.

Vältyin usein täpärästi kiinni jäämiseltä. Eräänä iltana muuan todistaja oli viemässä minua polkupyörällään uuteen piilopaikkaan. Hänen pyöränsä valot eivät kuitenkaan toimineet, ja kaksi hollantilaispoliisia pysäytti meidät. He suuntasivat taskulamppunsa kasvoihini ja huomasivat minut juutalaiseksi. Onneksi he sanoivat vain: ”Jatkakaa nopeasti – mutta jalan.”

Pidätettynä ja vangittuna

Eräänä aamuna vuoden 1944 toukokuussa ollessani juuri aloittamassa palvelusta minut pidätettiin, ei siksi, että olin todistaja vaan siksi, että olin juutalainen. Minut vietiin vankilaan Amsterdamiin, ja olin siellä kymmenen päivää. Sitten minut kuljetettiin junalla toisten juutalaisten kanssa Alankomaiden koillisosassa sijaitsevaan Westerborkin kauttakulkuleiriin. Sieltä juutalaiset kuljetettiin Saksaan.

Westerborkissa tapasin lankoni ja hänen poikansa, jotka myös oli napattu. Olin juutalaisten joukossa ainoa todistaja, ja rukoilin jatkuvasti Jehovaa pitämään minut vahvana. Kaksi päivää myöhemmin lankoni, hänen poikansa ja minä istuimme karjavaunussa, joka oli juuri lähdössä joko Auschwitzin tai Sobiborin kuolemanleirille Puolaan. Yhtäkkiä minua huudettiin nimeltä ja minut vietiin toiseen junaan – tavalliseen matkustajajunaan.

Junassa oli entisiä työtovereitani timanttialalta. Satakunta timanttityöntekijää siirrettiin Bergen-Belseniin Pohjois-Saksaan. Sain myöhemmin tietää, että ammattini oli pelastanut henkeni, sillä Auschwitziin ja Sobiboriin viedyt juutalaiset toimitettiin yleensä suoraan kaasukammioihin. Niin kävi aviomiehelleni, kahdelle lapselleni ja monille muille sukulaisilleni. Tuolloin en kuitenkaan tiennyt, kuinka heidän oli käynyt.

 Bergen-Belsenissä meidät timantinhiojat majoitettiin erikoisparakkiin. Meidän ei tarvinnut tehdä muuta työtä, jotta olisimme voineet tehdä käsillämme herkkyyttä vaativaa työtämme. Olin ainoa todistaja ryhmässämme, ja kerroin rohkeasti toisille juutalaisille äskettäin löytämästäni uskosta. He pitivät minua kuitenkin luopiona paljolti samaan tapaan kuin apostoli Paavalia oli pidetty ensimmäisellä vuosisadalla.

Minulla ei ollut Raamattua, ja ikävöin hengellistä ruokaa. Leirin juutalaisella lääkärillä oli Raamattu, ja hän vaihtoi sen muutamaan leipäpalaan ja voinokareeseen. Vietin seitsemän kuukautta tuon ”timanttiryhmän” kanssa Bergen-Belsenissä. Meitä kohdeltiin kohtuullisen hyvin, minkä johdosta muut juutalaisvangit olivat meille katkeria. Lopulta työstettäviksemme ei kuitenkaan enää löydetty timantteja. Niinpä 5. joulukuuta 1944 noin 70 meistä juutalaisnaisista kuljetettiin naisten työleirille Beendorffiin.

Kieltäydyn valmistamasta aseita

Vangit pantiin valmistamaan pommikoneiden osia leirin lähistöllä sijainneissa kaivoksissa noin 400 metrin syvyydessä. Kun kieltäydyin tekemästä tätä työtä, minua lyötiin muutaman kerran kovaa (Jesaja 2:4). Vartija ärähti, että seuraavana päivänä minun olisi parasta olla valmis töihin.

Seuraavana aamuna en mennyt nimenhuutoon vaan jäin parakkiin. Arvelin joutuvani varmasti ammuttavaksi, joten rukoilin Jehovaa palkitsemaan minut uskoni vuoksi. Toistelin mielessäni Raamatun psalmia: ”Jumalaan olen pannut luottamukseni. En pelkää. Mitä voi ihminen minulle tehdä?” (Psalmit 56:11.)

Parakit tarkastettiin ja minut tuotiin ulos. Juuri tuolloin eräs vartijoista löi minua monta kertaa ja kysyi: ”Kuka kieltää sinua tekemästä työtä?” Joka kerta sanoin Jumalan kieltävän sen. Silloin toinen vartija sanoi hänelle: ”Tuota on turha jatkaa. Nuo Bibelforscherit * antavat hakata itsensä kuoliaaksi Jumalansa puolesta.” Hänen sanansa vahvistivat minua suunnattomasti.

Koska käymälöiden siivous oli yksi rangaistuskeino ja koska se oli saastaisinta työtä, mitä saatoin kuvitella, tarjouduin tekemään sitä. Olin onnellinen saadessani tuon työmääräyksen, koska saatoin tehdä sitä puhtaalla omallatunnolla. Eräänä aamuna paikalle ilmaantui leirin komentaja, jota kaikki pelkäsivät. Hän seisoi edessäni ja sanoi: ”Oletko sinä se juutalainen, joka ei halua tehdä työtä?”

”Näette, että teen työtä”, vastasin.

”Et kuitenkaan työskentele sodan hyväksi, vai mitä?”

”En”, vastasin. ”Jumala ei halua sitä.”

”Mutta ethän sinä osallistuisi tappamiseen.”

Selitin, että jos osallistuisin aseiden tekemiseen, toimisin vastoin kristillistä omaatuntoani.

Hän otti luutani ja sanoi: ”Voisinhan minä tappaa sinut tälläkin.”

 ”Kyllä toki”, vastasin, ”mutta luutaa ei valmisteta sitä varten. Ase taas valmistetaan.”

Puhuimme siitä, että Jeesus oli ollut juutalainen ja että minusta oli tullut Jehovan todistaja, vaikka olinkin juutalainen. Kun hän käveli pois, toiset vangit tulivat luokseni ihmeissään siitä, että pystyin puhumaan leirin komentajalle niin rauhallisesti. Kerroin heille, ettei se johtunut minusta itsestäni vaan että Jumalani oli antanut minulle siihen voimaa.

Selviän sodan loppuvaiheista

Huhtikuun 10. päivänä vuonna 1945 liittoutuneiden lähestyessä Beendorffia meidän piti seisoa pihalla nimenhuudossa melkein koko päivä. Myöhemmin meistä naisista noin 150 ahdettiin karjavaunuihin ilman ruokaa ja vettä. Junat lähtivät kohti tuntematonta määränpäätä, ja matkasimme päiväkausia edestakaisin rintamalinjojen välillä. Jotkut kuristivat vankitovereitaan raivatakseen vaunuihin lisätilaa, ja sen vuoksi monet naisista saivat hermoromahduksen. Minä pystyin kestämään, koska luotin Jehovan huolenpitoon.

Eräänä päivänä junamme pysähtyi miesten leirin lähelle, ja meidän sallittiin poistua junasta. Joillekuille annettiin ämpärit veden hakemiseksi leiristä. Kun pääsin hanalle, join ensin kunnolla ja täytin sitten ämpärini. Palatessani naiset ryntäsivät kimppuuni kuin villieläimet. Kaikki vesi kaatui ämpäristä maahan. SS-miehet (Hitlerin valiojoukon jäseniä) katselivat vierestä ja nauroivat. Yksitoista päivää myöhemmin saavuimme Eidelstedtiin, Hampurin esikaupunkialueella sijaitsevaan leiriin. Noin puolet ryhmästämme oli kuollut ankaran matkan aikana.

Eräänä päivänä Eidelstedtissä luin Raamattua muutamille naisille. Yhtäkkiä leirin komentaja seisoi ikkunan takana. Säikähdimme kovasti, sillä Raamattu oli leirissä kielletty kirja. Komentaja tuli sisään, otti Raamatun ja sanoi: ”Raamattu, vai?” Suureksi helpotuksekseni hän ojensi sen takaisin ja sanoi: ”Jos joku naisista kuolee, sinun täytyy lukea siitä jokin kohta ääneen.”

Jälleen muiden todistajien seurassa

Kun meidät oli kaksi viikkoa myöhemmin vapautettu, Punainen Risti vei meidät Ruotsiin erääseen kouluun, joka sijaitsi Malmön lähellä. Siellä meitä pidettiin vähän aikaa karanteenissa. Kysyin yhdeltä meistä huolehtivista henkilöistä, voisiko hän ilmoittaa Jehovan todistajille minun olevan pakolaisten turvapaikassa. Muutaman  päivän kuluttua kuulin nimeäni huudettavan. Kun kerroin naiselle olevani Jehovan todistaja, hän alkoi nyyhkyttää. Hänkin oli todistaja! Rauhoituttuaan hän kertoi Ruotsin Jehovan todistajien rukoilleen aina natsien keskitysleireillä olleiden kristittyjen veljiensä ja sisartensa puolesta.

Siitä lähtien tuli joka päivä joku sisar tuomaan kahvia ja kahvileipää. Jonkin ajan kuluttua minut siirrettiin lähelle Göteborgia. Siellä todistajat järjestivät minua varten suuret iltapäiväkutsut. Vaikken ymmärtänytkään heidän kieltään, oli sydäntä lämmittävää olla jälleen veljieni ja sisarteni parissa.

Göteborgissa sain eräältä amsterdamilaiselta todistajalta kirjeen, jossa hän kertoi lasteni Silvainin ja Carryn ja kaikkien sukulaisteni joutuneen kiinni ja jääneen sille tielleen. Vain tyttäreni Johanna ja nuorin sisareni olivat säilyneet hengissä. Näin äskettäin poikani ja tyttäreni nimet niiden juutalaisten luettelossa, jotka oli tapettu kaasulla Auschwitzissa ja Sobiborissa.

Toimintaa sodan jälkeen

Kun pääsin takaisin Amsterdamiin ja sain takaisin tyttäreni Johannan, joka oli silloin viisivuotias, aloitin heti palveluksen. Tapasin silloin tällöin saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneen puolueen, Hollannin kansallissosialistisen liikkeen NSB:n, entisiä jäseniä. Juuri he olivat auttaneet surmaamaan käytännöllisesti katsoen koko sukuni. Minun oli voitettava kielteiset tunteet voidakseni kertoa heille Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Ajattelin kaiken aikaa, että Jehova yksin näkee sydämen ja että hän viime kädessä tuomitsee enkä minä. Minua siunattiin todella runsaasti sen vuoksi!

Aloitin raamatuntutkistelun naiselle, jonka mies oli vankilassa oltuaan yhteistyössä natsien kanssa. Kun nousin portaita heidän kotiinsa, kuulin naapureiden sanovan: ”Katsokaa! Se juutalainen käy taas NSB:läisen luona.” Vankilassa olevan juutalaisvastaisen miehensä ankarasta vastustuksesta huolimatta tästä naisesta ja hänen kolmesta tyttärestään tuli kaikista Jehovan todistajia.

Ilokseni tyttäreni Johanna vihki myöhemmin elämänsä Jehovalle. Muutimme palvelemaan paikkakunnalle, missä Valtakunnan julistajia tarvittiin enemmän. Koimme monia hengellisiä siunauksia. Nykyään asun pienessä kaupungissa Alankomaiden eteläosassa ja osallistun seurakunnan kanssa saarnaamistyöhön niin usein kuin pystyn. Muistellessani mennyttä aikaa voin vain sanoa, etten ole koskaan kokenut Jehovan hylänneen minua. Minusta on aina tuntunut, että Jehova ja hänen rakas Poikansa, Jeesus, ovat kanssani, myös vaikeimpina aikoina.

Sodan aikana menetin mieheni, kaksi lastani ja useimmat muut sukulaiseni. Toivon kuitenkin näkeväni heidät kaikki pian Jumalan uudessa maailmassa. Kun ajattelen itsekseni menneisyydessä kokemiani asioita, mietin iloa ja kiitollisuutta tuntien psalmistan sanoja: ”Jehovan enkeli leiriytyy häntä pelkäävien ympärille ja pelastaa heidät.” (Psalmit 34:7.)

[Alaviite]

[Kuva s. 20]

Juutalaisia viedään Saksaan Westerborkin leiriltä

[Lähdemerkintä]

Herinneringscentrum kamp Westerbork

[Kuva s. 21]

Lasteni Carryn ja Silvainin kanssa, jotka kumpikin saivat surmansa natsien käsissä

[Kuva s. 22]

Karanteenissa Ruotsissa

[Kuva s. 22]

Väliaikainen henkilökortti kotimaahan palaamistani varten

[Kuva s. 23]

Tyttäreni Johannan kanssa nykyään