Unelmani täyttyi

KERTONUT ALENA ŽITNÍKOVÁ

Kasvuvuosinani Neuvostoliiton satelliittivaltiossa Tšekkoslovakiassa perheemme odotti hartaasti kommunismin lupaamaa rauhaisaa maailmaa. Unelma onnellisesta, yhtenäisestä yhteiskunnasta kuitenkin särkyi, kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Haluan nyt kertoa, miten unelmani täyttyi toisella tavalla.

SYNNYIN 12. syyskuuta 1962 innokkaaseen kommunistiperheeseen Horní Benešovin kylässä, joka sijaitsee vajaan 300 kilometrin päässä Prahasta. Isäni luotti kommunistisiin ihanteisiin ja eli niiden mukaisesti. Hän myös kasvatti niiden mukaan kaksi veljeäni, sisareni ja minut. Hän opetti meille, että tekemällä rehellisesti työtä ja elämällä säädyllisesti rakentaisimme osaltamme parempaa yhteiskuntaa. Hän piti kommunistista hallitusmuotoa kaikkein parhaimpana ja kannatti sitä aktiivisesti.

Isä kävi paljon kokouksissa, joissa ylistettiin kommunismia. Hän halveksi uskontoa kirkkojen ulkokultaisuuden takia, ja meidät opetettiin ajattelemaan, ettei Jumalaa ole. Isä uskoi, että kun kaikilla jonain päivänä olisi koti ja tarpeeksi ruokaa, heistä tulisi parempia ihmisiä ja he eläisivät rauhassa keskenään. Se oli kaunis tulevaisuudenkuva, josta kuulin usein varttuessani. Uskoin kaiken, mitä isä meille opetti, ja minäkin halusin päättäväisesti tukea kommunismia.

Pikkutyttönä tähtäsin siihen, että minusta tulisi pioneeri, suositun kommunistisen varhaisnuorisojärjestön jäsen. Pioneereja kehotettiin kasvattamaan hyviä ominaisuuksia ja omistautumaan isänmaalle. Vannoin juhlallisen pioneerivalan yhdeksänvuotiaana ja sain punaisen huivin. Sain sen jälkeen käyttää myös virallista pioneeriunivormua erikoistilaisuuksissa. Yritin olla hyvä pioneeri. Kun kuulin koulutovereiden puhuvan rumia, toruin heitä ja muistutin heitä, etteivät pioneeritytöt käytä sellaista kieltä.

Myöhemmin minulle valkeni kuitenkin vähitellen, että monet kommunisteiksi tunnustautuvat eivät kannattaneet kommunistisia ihanteita. He eivät vastustaneet inhimillistä taipumusta ahneuteen ja kateuteen, vaan varastivat valtion omaisuutta. Monet eivät itse työskennelleet kansan hyväksi, vaikka kehottivatkin  toisia tekemään niin. Syntyi jopa sanonta: ”Se joka ei varasta, varastaa omalta perheeltään.” Aloin miettiä, miksi ulkokultaisuus on niin yleistä, miksi niin harvat kannattavat kommunismin hyviä ihanteita ja miksi työ ei tuota tulosta.

Asioiden uudelleen punninnan aika

Ollessani noin 15-vuotias vietin osan kesälomastani koulutoverini Alenan kanssa. Eräänä iltana Alenan aikuinen ystävä Tanja tuli tapaamaan meitä. ”Haluan puhua kanssanne hyvin tärkeästä asiasta”, hän sanoi. ”Olen vakuuttunut, että Jumala on olemassa.” Olimme hyvin hämmästyneitä sellaisesta johtopäätöksestä. Toinnuttuamme yllätyksestä kysymyksemme satelivat: ”Mitä todisteita sinulla on siitä?” ”Miltä hän näyttää?” ”Missä hän asuu?” ”Miksei hän tee mitään?”

Tanja vastasi kysymyksiimme yksi kerrallaan. Hän selitti Jumalan alkuperäisen tarkoituksen olleen se, että maapallo olisi ihmiskunnan paratiisikoti, ja kuvaili, miten tämä tarkoitus lopulta täyttyisi. Kun hän näytti meille Raamatusta lupauksia puhtaasta maasta, jossa asuisi ruumiiltaan, mieleltään ja moraaliltaan terveitä ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita toisistaan, tajusin, että nämä olivat samanlaisia lupauksia kuin ne, joihin itse uskoin. Olin kuitenkin varma, että jos isä kuulisi näiden ihmeellisten asioiden toteutuvan Jumalan valtakunnan eikä kommunismin välityksellä, hän ei ilahtuisi.

Eräs naapurin tyttö oli nimittäin kerran vienyt minut vanhempieni tietämättä kirkkoon, kun olin kuuden seitsemän vanha. Pappi kertoi kertomuksen Raamatusta, ja pidin siitä niin paljon, että halusin tietää enemmän. Sain jopa hiukan uskonnollista luettavaa. Kun kerroin siitä vanhemmilleni, he kielsivät minua lujasti menemästä enää kirkkoon ja hävittivät kaiken, mitä olin tuonut kotiin. Ja jotta asiasta ei jäisi mitään epäselvyyttä, isä antoi minulle piiskaa.

Sen jälkeen Jumalaa ei enää mainittu kotonamme. Opin ajattelemaan, että ainoastaan yksinkertaiset, kouluja käymättömät ihmiset uskoivat Jumalaan ja että uskonto oli ihmisten keksintöä. Koulussa opetettiin, että koska joitakin ilmiöitä ei voi ymmärtää, ihmiset ovat vain keksineet Jumalan niiden selitykseksi. Mutta Tanja oli älykäs nainen – todellisuudessa opettaja – ja hän uskoi Jumalaan! Ajattelin, että asiassa täytyi olla jotain perää.

Tanja puhui niin vakuuttavasti, ettei meille jäänyt epäilystäkään hänen omasta uskostaan. Siksi kysyimme häneltä, mikä hänet oli saanut vakuuttumaan Jumalan olemassaolosta.

”Raamattu”, hän vastasi. ”Kaikkiin teidän kysymyksiinne vastataan Raamatussa. Haluaisitteko ymmärtää sitä paremmin?”

Vanhempani eivät taatusti pitäisi siitä, että alkaisin tutkia Raamattua. Halusin kuitenkin hartaasti oppia lisää. Niinpä Tanja antoi minulle Ludmilan osoitteen. Hän oli Jehovan todistaja, joka asui lähellä kotiamme Horní Benešovissa. Kun tutkin Ludmilan kanssa Jumalan lupauksia maallisesta paratiisista, kysyin jatkuvasti itseltäni: mitä takeita minulla on siitä, että tämä toteutuu?

Ludmila sanoi, että minun täytyi saada enemmän tietoa Jumalasta voidakseni uskoa häneen ja hänen lupauksiinsa. Tutkistelun avulla vakuutuin siitä, että maapallo ja sen moninaiset, monimutkaiset elämänmuodot eivät ole sokean sattuman aikaansaannosta. Minun oli pakko myöntää, että täytyi olla olemassa erittäin älykäs Luoja. Tajusin, miten johdonmukainen Raamattu on sanoessaan: ”Jokainen huone on tietenkin jonkun rakentama, mutta kaiken rakentaja on Jumala.” (Heprealaisille 3:4.)

Halusin, että perheeni kuulisi näistä asioista, mutta minulla oli epäilykseni heidän kiinnostuksensa suhteen, joten lykkäsin kertomista. Sitten eräänä päivänä äiti löysi tavaroitteni joukosta sivun, joka oli irronnut saamastani vanhasta, kuluneesta Raamatusta. Vanhempani joutuivat pois tolaltaan.

Keskustelu isän kanssa

Kun yhteyteni Jehovan todistajiin varmistui isälle, hän pyysi minut kanssaan pitkälle  kävelylle. ”Sinun on heti katkaistava kaikki siteet niihin ihmisiin”, hän vaati. ”Ellet katkaise, en voi jatkaa kunnanjohtajana. Sinä tuhoat urani. Minä joudun lähtemään toimistosta ja palaamaan takaisin samaan tehtaaseen, jossa olin aiemmin. Sinä aiheutat häpeää koko perheelle.”

”Mutta isä, Raamattu on järkevä kirja, ja siinä on todella hyviä elämänohjeita”, yritin vedota.

”Ei Alenka”, isä selitti, ”en ole koskaan tarvinnut sen enempää Raamattua kuin Jumalaakaan ollakseni onnellinen. Olen tehnyt kaiken omin käsin. Kukaan ei ole auttanut minua. Minusta on käsittämätöntä, että voit uskoa tuollaiseen humpuukiin! Sinun täytyy elää todellista elämää, mennä naimisiin ja hankkia lapsia, niin näet, että voit olla onnellinen ilman Jumalaakin.”

Isän voimakkaat sanat vaikuttivat minuun. Uskoni alkoi horjua, koska sillä ei vielä ollut vahvaa perustusta. Oli totta, että olin tuntenut isän paljon kauemmin kuin Jehovan todistajat, ja olin aina tuntenut oloni turvalliseksi kotona. Isä tarkoitti hyvää, siitä olin varma. Tiesin hänen rakastavan minua, joten lupasin lopettaa Raamatun tutkimisen. Pian sen jälkeen sain kouluni päätökseen ja muutin pääkaupunkiin Prahaan töihin.

Elämä Prahassa

Sain työpaikan pankista ja odotin innokkaasti sitä todellista elämää, joka isän mukaan toteutuisi kommunismin välityksellä. Lyhyessä ajassa huomasin kuitenkin, etteivät ihmiset olleet tässä kaupungissa yhtään onnellisempia kuin kotiseudulla. Moraalittomuus, ulkokultaisuus, itsekkyys ja kova juominen olivat yleistä.

Viimein eräs kotini lähellä Horní Benešovissa asuva Jehovan todistaja, joka oli käymässä Prahassa, pyysi todistajia ottamaan minuun yhteyttä. Niin raamatuntutkisteluni jatkui Prahassa erään Evan kanssa. Jokaisen tutkistelun päätteeksi Eva kysyi, halusinko hänen tulevan taas seuraavalla viikolla. Hän ei koskaan tuputtanut minulle omia mielipiteitään, vaikka kysyin häneltä joskus, mitä hän tekisi minun sijassani.

”En voi sanoa sinulle, mitä minä tekisin”, hän vastasi. Sitten hän näytti minulle jonkin kohdan Raamatusta, joka auttoi minua tekemään ratkaisun. Suhteeni vanhempiini vaivasi minua paljon, joten kysyin, pitäisikö minun lakata pitämästä heihin yhteyttä. Eva avasi Raamatun 2. Mooseksen kirjan 20:12:n kohdalta, jossa meitä käsketään kunnioittamaan vanhempiamme. Sitten hän kysyi: ”Mutta onko kukaan koskaan tärkeämpi kuin vanhempamme?”

En ollut siitä varma, joten hän avasi Raamatun Jeesuksen Kristuksen sanojen kohdalta: ”Joka on kiintynyt isäänsä tai äitiinsä enemmän kuin minuun, ei ole minun arvoiseni.” (Matteus 10:37.) Näin oivalsin, että vaikka vanhempani ansaitsevat kunnioituksen, minun tulisi olla vielä enemmän kiintynyt Jeesukseen ja hänen taivaalliseen Isäänsä. Eva yritti aina poimia keskeisen raamatullisen periaatteen ja jätti sitten ratkaisun teon minulle.

Yhteensovittamattomat kiinnostuksen kohteet

Syyskuussa 1982 pääsin opiskelemaan maataloustiedettä erääseen Prahan korkeakouluun. Huomasin kuitenkin pian, etten voisi syventyä kunnolla opintoihini ja samalla kiinnittää raamatuntutkisteluuni niin paljon huomiota kuin halusin. Siksi kerroin yhdelle opettajistani, että harkitsin opintojen jättämistä kesken. ”Lähetän sinut sellaisen luo, joka ymmärtää ja auttaa sinua”, hän sanoi. Hän pyysi dekaania puhumaan kanssani.

Dekaani kysyi minulta alkajaisiksi: ”Miksi paras opiskelijamme haluaa jättää opinnot?”

”Minulla ei ole aikaa muille minua kiinnostaville asioille”, vastasin. Jehovan todistajien työ oli tuolloin kielletty Tšekkoslovakiassa, joten en aikonut kertoa hänelle syytä tarkemmin. Mutta juteltuani hänen kanssaan pari tuntia arvelin, että hän oli luotettava, ja kerroin hänelle tutkivani Raamattua.

”Tutki sekä Raamattua että Marxia”, hän  sanoi. ”Tee valintasi vasta sitten.” Vaikutti siltä, että hän suorastaan kannusti minua tutkimaan Raamattua!

Salajuoni tehdään tyhjäksi

Seuraavana päivänä sekä hän että opettajani matkustivat kuitenkin koko pitkän matkan kotikylääni tapaamaan vanhempiani. He varoittivat heitä, että olin yhteydessä vaaralliseen, kiellettyyn lahkoon, ja kertoivat halustani lopettaa opiskelu. ”Jos tyttärenne päättää lopettaa, pidämme huolen siitä, ettei hän saa töitä Prahasta”, dekaani vannoi isälle, ”ja silloin hänen täytyy palata kotiin ja katkaista siteet siihen lahkoon.”

Tammikuussa 1983 minä kuitenkin jätin opintoni. Eräs Raamattua tutkiva ystävä auttoi minua vuokraamaan huoneen iäkkäältä naiselta. En tiennyt dekaanin vierailusta vanhempieni luokse enkä siitä, mitä hän oli vannonut isälle, ja siksi en ymmärtänyt, miksi kaikki yritykseni löytää työtä valuivat hiekkaan. Se ihmetytti myös vuokraemäntääni, joten kertomatta minulle mitään hän kävi kysymässä dekaanilta, miksi olin lopettanut opiskelun.

”Olkaa varovainen!” hän varoitti. ”Hän kuuluu vaaralliseen Jehovan todistajien lahkoon, ja siksi hänen täytyi lähteä koulusta. Hänen on palattava kotiin ja lopetettava tämä tällainen. Aion pitää huolen siitä, ettei hän saa mitään työtä Prahasta!”

Kun vuokraemäntä tuli illalla kotiin, hän kutsui minut luokseen ja sanoi: ”Alenka, kävin tänään koulullasi.” Ajattelin, että saisin pakata tavarani vielä samana iltana ja lähteä hänen asunnostaan, mutta hän sanoikin: ”En hyväksy dekaanin toimintaa. Saat uskoa, mihin haluat; tärkeää on, miten käyttäydyt. Minä autan sinua löytämään työtä.” Sinä iltana rukouksessani kiitin Jehovaa avusta.

Pian tämän jälkeen isä tuli Prahaan hakemaan minut kotiin. Tällä kertaa hänen perustelunsa eivät kuitenkaan vakuuttaneet minua. Uskoni Jehovaan ja hänen lupauksiinsa lepäsi vahvemmalla perustuksella. Lopulta isä lähti ilman minua, ja ensimmäistä kertaa elämässäni näin hänen itkevän. Vaikka tapaaminen oli hyvin tunnepitoinen, kokemus lähensi minua Jehovaan. Halusin kuulua hänelle ja palvella häntä. Niinpä 19. marraskuuta 1983 kävin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi kasteella erään Prahassa sijaitsevan asunnon kylpyammeessa.

Päätöstäni siunataan

Myöhemmin pääsin mukaan valmistamaan Jehovan todistajien kiellettyä kirjallisuutta. Työ vaati tiukkoja turvatoimia, sillä viranomaiset olivat jo vanginneet joitakuita, jotka oli saatu kiinni sen tekemisestä. Ensimmäinen tehtäväni oli jäljentää kirjoituskoneella tšekiksi käännettyä Vartiotornia. Jäljennökset annettiin sitten todistajille raamatuntutkistelua varten.

Myöhemmin minut kutsuttiin ryhmään, joka valmisti kirjoja eräässä asunnossa Prahassa. Suurin osa huonekaluista siirrettiin yhdestä huoneesta pois, ja sitten kokosimme yksittäiset painetut sivut pitkälle pöydälle, joka oli nostettu keskelle huonetta. Myöhemmin sivut liimattiin tai ommeltiin yhteen kirjaksi. Ajattelin usein, että olisi ihanaa tehdä tätä työtä kokoaikaisesti.

Olin pioneerina yrittänyt opettaa lapsia paremmiksi ihmisiksi. Jehovan todistajana työskentelen edelleen nuorten parissa ja olen auttanut useita nuoria tulemaan kastetuiksi Jehovan palvelijoiksi. Vaikkei kenestäkään oman perheeni jäsenestä ole vielä tullut todistajaa, olen saanut monia hengellisiä isiä, äitejä, veljiä ja sisaria, kuten Raamatussa on luvattu (Markus 10:29, 30).

Vuonna 1989 kommunistisen hallituksen tilalle muodostettiin maassamme demokraattinen hallitus. Muutos toi Jehovan todistajille laillisen vapauden, jonka myötä olemme voineet kokoontua avoimesti tutkimaan Raamattua, saarnata talosta taloon ilman pidätyksen vaaraa ja matkustaa ulkomaille kansainvälisiin konventteihin. Meidän ei myöskään tarvitse enää pelätä kuulusteluja, pidätyksiä eikä uhkailuja!

Palvelusta mieheni kanssa

Vuonna 1990 menin naimisiin Petr-nimisen kristityn kanssa. Huhtikuussa 1992  toteutui yhteinen tavoitteemme aloittaa tienraivaus, joksi todistajien kokoaikaista saarnaamistyötä sanotaan. Kesäkuussa 1994 meidät kutsuttiin työskentelemään Prahassa sijaitsevaan Jehovan todistajien haaratoimistoon. Nyt emme enää valmista raamatullista kirjallisuutta salaa, vaan voimme palvella avoimesti kaikkien Tšekin tasavallassa asuvien ihmisten hengellisiä etuja.

Muutama vuosi sitten vanhempani suostuivat Petrin ja minun suureksi iloksi tulemaan vierailulle haaratoimistoon, missä asumme ja työskentelemme yhdessä noin 60 muun kanssa. Tutustuttuaan kotiimme ja toimistotiloihin isä sanoi: ”Kyllä teillä tuntuu olevan aito rakkaus keskuudessanne.” Ne olivat kauneimmat sanat, mitä isä olisi voinut minulle sanoa.

Osallisena siitä mitä kommunismi lupasi

Toivo paremmasta maailmasta, joka toteutuisi kommunismin välityksellä, ei todellisuudessa ollut muuta kuin toiveikas unelma. Ihmiskunnan historia on osoittanut, että ihmisten vilpittömimmätkin yritykset luoda vanhurskas yhteiskunta ovat epäonnistuneet. Varmasti vielä monet ihmiset tajuavat, ettei ihminen voi elää onnellista elämää ilman Jumalan apua. (Jeremia 10:23.)

Minulle palaa usein mieleen isän opetus ”todellisesta elämästä”, jonka kommunismi mahdollistaisi ja josta hän toivoi minun saavan nauttia. Olen kuitenkin Raamattua tutkimalla oppinut ymmärtämään, että se, mitä se sanoo ”todelliseksi elämäksi” – elämä Jumalan vanhurskaassa uudessa maailmassa – on ainoa varma toivo, johon ihmiset voivat luottaa (1. Timoteukselle 6:19). Ne jotka yrittävät vilpittömästi noudattaa elämässään Raamatun opetuksia, pystyvät nimittäin harvinaisella tavalla elämään keskenään rauhassa, vaikka ovatkin syntisiä ja epätäydellisiä. He ovat menestyksellisesti torjuneet kaikki yritykset hajottaa heidän ykseytensä tai murtaa heidän antaumuksensa Jumalaansa Jehovaa kohtaan.

Tämä painui mieleeni erityisesti ollessamme  mieheni kanssa Jehovan todistajien uuden haaratoimiston vihkiäisissä Lvivin lähellä Ukrainassa 19. toukokuuta 2001. Tapasin siellä toisia todistajia, jotka olivat kuuluneet pioneereihin. He olivat minun tavallani toivoneet, että kommunismi toisi todellisen rauhan ja ykseyden koko ihmiskuntaan. Yksi heistä oli Vladimir Grigorijev, joka nykyään palvelee vaimonsa kanssa Venäjän haaratoimistossa.

Tuntui hassulta, että pioneerien entisen kesäleirin paikalle oli nyt rakennettu Jehovan todistajien uusi haaratoimisto. Sinne mahtui vihkiäisohjelmaa seuraamaan vain 839 henkeä, jotka olivat tulleet 35 maasta. Mutta seuraavana aamupäivänä eräälle Lvivin jalkapallostadionille kokoontui 30881 henkeä kuuntelemaan tiivistelmää edellisen päivän ohjelmasta. * Joidenkin läsnäolijoiden matka oli kestänyt jopa kuusi tuntia, joidenkuiden enemmänkin.

Mutta kun he kuulivat mahdollisuudesta tutustua uuteen haaratoimistoon, he nousivat linja-autoihin, joilla he olivat tulleet stadionille. Kolmen aikaan niitä saapui yhtenä jonona haaratoimistoon – missä olimme mieheni kanssa saaneet yöpyä – ja kiertokäynnit alkoivat. Iltaan mennessä yli 16000 rakasta uskontoveria oli nähnyt tilat, noussut takaisin linja-autoihinsa ja lähtenyt kotimatkalle, joka monilla oli pitkä.

Ukrainassa samoin kuin muissa Itä-Euroopan maissa miljoonat ihmiset uskoivat, että kommunismi tarjosi parhaat mahdollisuudet luoda rauhaisa uusi yhteiskunta. Nykyään yksistään Ukrainassa on kuitenkin yli 120000 ihmistä, jotka kertovat toisille Jumalan valtakunnasta. Monet meistä entisistä kommunisteista ovat oppineet, että tämä Jumalan hallitus merkitsee ainoaa todellista toivoa saada aikaan aito veljeys ja rauha kaikkien kansojen kesken!

[Alaviite]

[Kuva s. 12]

Minä kymmenvuotiaana vähän sen jälkeen kun olin liittynyt kommunistisiin pioneereihin

[Kuva s. 16]

Mieheni Petrin kanssa

[Kuva s. 16]

Vladimir, entinen pioneeri, jonka tapasin Ukrainan haaratoimiston vihkiäisissä

[Kuva s. 16, 17]

Yli 30000 henkeä oli täällä kuuntelemassa tiivistelmää vihkiäisohjelmasta

[Kuva s. 17]

Haaratoimistossa vieraili yli 16000 henkeä