Jangada – ainutlaatuinen brasilialainen purjealus

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA BRASILIASTA

VUOSISATOJEN ajan urheat kalastajat, joita sanotaan jangadeiroiksi, ovat purjehtineet Brasilian aurinkoisella koillisrannikolla alkeellisilla mutta kauniilla jangadoillaan. Antakaapa kun kerron, mitä olen oppinut näistä ainutlaatuisista purjealuksista.

Ensi näkemältä voi näyttää siltä, että jangada on koottu hätäisesti hylkytavarasta. Mutta älä anna ensivaikutelman pettää itseäsi. Jangadoitten huippunopeus voi olla 6,5 solmua (noin 12 kilometriä) tunnissa, ja niillä osallistutaan purjehduskilpailuihin. Vaikka ne ovat rakenteeltaan yksinkertaisia, niillä voidaan olla merellä useita päiviä ja niitä voi nähdä suurten valtamerialusten vierellä jopa 60 kilometrin päässä rannikosta. *

Jangadaa käytettiin Brasiliassa ensimmäisen kerran avomerikalastuksessa 1600-luvun lopulla, jolloin portugalilaiset siirtokuntien asukkaat varustivat alkuperäisasukkaiden huterat alukset kolmikulmaisella purjeella. Nimi jangada, ’yhteen liittäminen’, on peräisin portugalilaisilta. Ennen Brasiliaan tulemistaan he olivat käyneet Intiassa, missä he olivat omaksuneet tämän tamilinkielisen sanan.

Jangada on hieman muuttunut noista alkuajoista. Alun perin sen runkona oli viidestä kahdeksaan tukkia, jotka olivat kevyttä, balsan tyyppistä puuta, esimerkiksi lehmuskasveihin kuuluvaa piúvaa, ja jotka oli liitetty toisiinsa kuiduilla ilman ainoatakaan pulttia tai naulaa. Nykyään runko on useimmiten tehty laivanrakennuksessa käytettävästä puusta, mikä tekee niistä kestävämpiä. Toinen uusi keksintö on pellillä ja vaahtomuovilla vuorattu puulaatikko, jossa säilytetään saalista. Aluksen koko on edelleen  sama: 5–8 metriä pitkä ja vajaat 2 metriä leveä.

Kilpailu nykyaikaisten kalastusalusten kanssa on viime aikoina pakottanut monet jangadeirot etsimään muuta työtä. He esimerkiksi vievät jangadoilla turisteja purjehtimaan. Brasilian koillisrannikolla on vielä joitakin pieniä, vanhoja kalastusyhteisöjä. Elämä on niissä yksinkertaista. Miesten ollessa merellä naiset hankkivat monesti lisätuloja perheelle tekemällä hienoja punontatöitä.

Olen lähdössä ensi kertaa matkalle jangadalla yhden tällaisen yhteisön luota, joka sijaitsee lähellä Mucuripen hiekkarantaa.

Päivä jangadeirona

Aamuneljältä minut esitellään rannalla neljälle miehistön jäsenelle. Kapteenimme on Assis. Kun purje on nostettu, ensimmäinen tehtäväni on auttaa työntämään jangada mereen karnaubapalmusta tehtyjen tukkien päältä. Jangada vajoaa melkein saman tien veden alle ja näyttää uppoavan. Onneksi se on vain minun vaikutelmani. Jangada on käytännössä uppoamaton. Joskus se kyllä kaatuu kumoon, miehistö valistaa minua, ja sen kääntämiseksi oikeaan asentoon tarvitaan kokenutta purjehtijaa ja voimakasta uimaria. Oli miten oli, lähtiessämme kohti merta aallot vyöryvät jatkuvasti sen kannen yli.

Kapteeni asettuu paikalleen alukseen perään, missä hän hoitaa purjetta ja peräsintä. Yksi jangadeiro seisoo keulassa. Loput kaksi miehistön jäsentä ovat sitoneet itsensä pystypuihin, ja he nojaavat taaksepäin pitääkseen kallistelevaa alusta tasapainossa. Tarkkailijana katson parhaaksi pitää tiukasti kiinni pystypuista. Ensikertalaiset, kuten minä, kärsivät yleensä merisairaudesta, mutta yritän sietää huonovointisuutta parhaan kykyni mukaan.

Purjehdittuamme noin kaksi tuntia saavumme määränpäähämme. Miehistö kiinnittää nopeasti purjeen ja laskee ankkurin – kiven jonka ympärillä on puukehikko – ja kalastaminen alkaa. Miehillä ei ole vapaa vaan pelkkä siima. Siksi heidän kätensä ovat täynnä arpia ja kovettumia. Kalastuksen lisäksi he pyytävät toisinaan hummereita manzuá-pyydyksellä, joka on tehty bambusta ja nailonsiimasta. Suojellakseen itseään auringolta jotkut pitävät päässään leveälieristä olkihattua, toiset taas pelkkää lakkia.

Jangadeiroille jokapäiväinen elämä on kovaa: suolaa, hikeä ja aurinkoa. Yhä harvempi nuorukainen haluaa oppia tämän ammatin, joka on vuosisatojen ajan siirtynyt isältä pojalle.

Puolivälissä iltapäivää lähdemme paluumatkalle useiden muiden jangadojen kanssa. Nämä alukset, joiden tyylikkäät valkoiset purjeet piirtyvät kirkkaanvihreää merta ja sinistä taivasta vasten, voittavat aaltojen raivon. Näky on henkeäsalpaava, ja se on ollut innoituksen lähteenä moneen runoon ja lauluun.

Päästyämme maihin autan jangadan vetämisessä hiekalla olevalle paikalleen. Alus painaa normaalisti 300 kiloa, mutta uupuneissa käsissämme se tuntuu paljon painavammalta. Jangadeirot myyvät saaliinsa kauppiaalle, joka myy kalat asiakkailleen. Matkamme oli lyhyt, minkä vuoksi kalaa tuli vain muutama kilo. Jangadalla voi kuitenkin kuljettaa jopa tuhannen kilon saaliin. Kiitän miehistöä ja lähden kotiin väsyneenä mutta tyytyväisenä. Maatessani illalla vuoteessa voin mielikuvituksessani vieläkin tuntea jangadan, Brasilian alkeellisen mutta ainutlaatuisen kalastusaluksen, keinunnan.

[Alaviite]

[Kuva s. 25]

Perinteinen tukkijangada, joka ei ole enää käytössä

[Kuva s. 25]

Tavallisesti jangada painaa noin 300 kiloa