Raamatun näkökanta

Syyllisyydentunteet – ovatko ne aina pahasta?

MONET pitävät nykyään syyllisyydentunteita ei-toivottavina. He ovat samaa mieltä saksalaisen filosofin Friedrich Nietzschen kanssa, joka sanoi: ”[Syyllisyys on] kauhein sairaus joka on toistaiseksi raivonnut ihmisten keskuudessa.”

Jotkut asiantuntijat ovat kuitenkin tulleet toisiin ajatuksiin. ”Syyllisyys kuuluu oleellisena osana tuntevan ja vastuuntuntoisen ihmisen elämään”, sanoo filosofian tohtori Susan Forward, kansainvälistä tunnustusta saanut terapeutti ja kirjailija. ”Se on omantunnon työväline.” Ovatko kaikki syyllisyydentunteet siis pahasta? Voisiko niistä olla joissain tilanteissa jopa hyötyä?

Mitä syyllisyys on?

Syyllisyydentunne syntyy meissä, kun tajuamme loukanneemme jotakuta meille tärkeää ihmistä, tai kun emme jollain muulla tavoin täytä niitä normeja, joita meidän omasta mielestämme pitäisi pystyä noudattamaan. Eräs hakuteos selittää syyllisyyden olevan ”tunne siitä, että on velkaa jollekulle syyllistyttyään erehdykseen, rikkeeseen, rikokseen tai syntiin”.

Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa syyllisyyskäsite liittyy tapauksiin, joissa joku israelilainen rikkoi Jumalan lakia. Monet syyllisyyttä käsittelevistä raamatunkohdista löytyvät 3. ja 4. Mooseksen kirjasta. On huomionarvoista, että Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa syyllisyyteen viitataan hyvin harvoin. Mutta niissä jakeissa, joissa siitä puhutaan, se viittaa samoin vakaviin Jumalaa vastaan tehtyihin rikkomuksiin (Markus 3:29; 1. Korinttilaisille 11:27).

Me saatamme ikävä kyllä tuntea syyllisyyttä myös aiheettomasti. Kun esimerkiksi täydellisyyttä tavoitteleva ihminen asettaa itselleen kohtuuttomia tavoitteita, saattaa jokainen epäonnistuminen herättää hänessä aiheetonta syyllisyyttä. (Saarnaaja 7:16.) Joskus myös erehdyksestä tai väärinteosta johtuva aiheellinen katumus voi voimistua häpeän tunteiksi, ja tämä voi johtaa itsensä tarpeettomaan rankaisemiseen. Voiko syyllisyydentunteista siis olla meille mitään hyötyä?

 Syyllisyydentunteet voivat olla hyväksi

Syyllisyyden tunteminen voi olla hyväksi ainakin kolmella eri tavalla. Ensiksi se osoittaa, että tajuamme, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Se kertoo, että meillä on toimiva omatunto. (Roomalaisille 2:15.) Eräässä Yhdysvaltain psykiatriliiton julkaisemassa kirjassa selitetään, että syyllisyydentunteiden puuttuminen johtaa yhteiskunnan kannalta vahingolliseen käyttäytymiseen. Omantunnon saastuminen tai turtuminen johtaa vaaroihin, sillä ilman sitä ihminen ei pysty erottamaan hyvää pahasta. (Titukselle 1:15, 16.)

Toiseksi syyllisyydentunteet voivat auttaa meitä välttämään epämiellyttäviä tekoja. Samoin kuin fyysinen kipu voi saada meidät huomaamaan mahdollisen sairauden, syyllisyyteen liittyvä tunneperäinen tuska varoittaa moraalisesta tai hengellisestä ongelmasta, joka vaatii huomiotamme. Kun olemme sitten havainneet heikkoutemme, emme todennäköisesti tulevaisuudessa enää vahingoita itseämme, läheisiämme tai muita (Matteus 7:12).

Kolmanneksi syyllisyyden tunnustaminen voi olla avuksi sekä syylliselle että uhrille. Esimerkkinä tästä on kuningas Daavid, joka tunsi voimakasta syyllisyyden aiheuttamaa tuskaa. ”Kun pysyin vaiti, luuni riutuivat voihkiessani kaiken päivää”, hän kirjoitti. Mutta kun Daavid oli lopulta tunnustanut syntinsä Jumalalle, hän saattoi laulaa iloisena: ”Ilohuudoin sinä ympäröit minut avatessasi pääsyn turvaan.” (Psalmit 32:3, 7.) Syyllisyyden myöntäminen voi helpottaa uhrinkin oloa, sillä sen ansiosta hän ymmärtää vastapuolen välittävän hänestä ainakin sen verran, että on pahoillaan aiheuttamastaan tuskasta. (2. Samuelin kirja 11:2–15.)

Tasapainoinen näkemys syyllisyydentunteista

Saadaksemme tasapainoisen näkemyksen syyllisyydestä voimme tarkastella sitä, miten täysin eri tavoin Jeesus ja fariseukset suhtautuivat syntisiin ja syntiin. Luukkaan 7:36–50:ssä kerrotaan tapauksesta, jossa huonomaineinen nainen tuli fariseuksen taloon, kun Jeesus oli siellä illallisvieraana. Nainen tuli Jeesuksen luo, pesi kyynelillään tämän jalat ja voiteli ne kalliilla tuoksuöljyllä.

Omavanhurskaan fariseuksen mielestä nainen oli halveksittava eikä ansainnut hänen huomiotaan. Hän sanoi itsekseen: ”Jos tämä mies [Jeesus] olisi profeetta, niin hän tietäisi, kuka ja millainen nainen tuo on, joka häneen koskee: että hän on syntinen.” (Luukas 7:39.) Jeesus oikaisi heti hänen ajattelutapaansa. ”Sinä et sivellyt päähäni öljyä”, hän sanoi, ”mutta tämä nainen siveli jalkoihini hyvänhajuista öljyä. Tämän nojalla, sanon sinulle, hänen syntinsä, niin paljon kuin niitä onkin, ovat anteeksi annetut, koska hän rakasti paljon.” Nämä ystävälliset sanat varmasti rohkaisivat naista ja toivat huojennusta hänen ahdinkoonsa. (Luukas 7:46, 47.)

Näin toimiessaan Jeesus ei suinkaan osoittanut suvaitsevansa moraalittomuutta. Hän pikemminkin opetti ylpeälle fariseukselle, että rakkaus on ylivertainen vaikutin Jumalan palvelemisessa. (Matteus 22:36–40.) Naisen oli tietysti sopivaa tuntea syyllisyyttä entisen moraalittoman elämäntapansa vuoksi. Hän selvästikin katui, sillä hän itki eikä yrittänyt mitenkään puolustella aikaisempaa käytöstään. Hän halusi myös avoimesti osoittaa teoillaan kunnioittavansa Jeesusta. Jeesus huomasi tämän kaiken ja hän sanoi naiselle: ”Sinun uskosi on pelastanut sinut; lähde matkaasi rauhassa.” (Luukas 7:50.)

Fariseus piti kuitenkin edelleen naista halveksittavana syntisenä. Ehkäpä hän ajatteli tällä tavoin saavansa naisen tuntemaan jumalanpelkoa ja häpeää. Se että yrittäisimme jatkuvasti saada toiset tuntemaan syyllisyyttä, jos he eivät aina toimi meidän toivomallamme tavalla, olisi rakkaudetonta ja saattaisi ajan mittaan vaikuttaa heihin aivan päinvastaisella tavalla kuin tarkoitimme (2. Korinttilaisille 9:7). Parhaisiin tuloksiin pääsemme, kun jäljittelemme Jeesusta antamalla oikean esimerkin, kiittämällä toisia rehellisesti ja osoittamalla luottavamme heihin, vaikka aika ajoin joudummekin ehkä oikaisemaan ja neuvomaan heitä (Matteus 11:28–30; Roomalaisille 12:10; Efesolaisille 4:29).

Syyllisyyden tunteminen voi olla hyväksi ja jopa välttämätöntä silloin, kun olemme tehneet jotakin väärää. Sananlaskujen 14:9 sanoo: ”Tyhmiä ovat ne, jotka pitävät pilkkanaan syyllisyyttä.” Syyllisyydentunteet voivat ja niiden tulisi saada meidät tunnustamaan väärät tekomme ja toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Pohjimmaisen vaikuttimemme Jehovan palvelemisessa tulisi kuitenkin aina olla rakkaus, ei syyllisyys (Job 1:9–11; 2:4, 5). Raamattu vakuuttaa meille, että kun hyviä ihmisiä rohkaistaan ja virvoitetaan tällaisessa hengessä, he tekevät parhaansa. Mikä vielä tärkeämpää, he tekevät voitavansa onnellisina.