Luonnonvaraisten eläinten seurantaa

KUVITTELE, että selkääsi olisi kiinnitetty pieni radiolähetin, jonka avulla jokaista liikettäsi voidaan seurata ja analysoida. Tällainen osa on rouva Gibsoniksi nimetyllä jättiläisalbatrossilla. Lintuun asennetun pienen lähettimen ansiosta tutkijat pystyvät tarkkailemaan sitä – kuten muitakin samoin varustettuja lintuja – satelliittien avulla, jotka poimivat linnun signaalit ja lähettävät ne takaisin maahan. Tällä tavoin kerätyn tiedon avulla näistä mahtavista linnuista on saatu selville hämmästyttäviä asioita, minkä toivotaan edesauttavan lajin säilymistä.

La Troben yliopistosta Victoriasta Australiasta tulleen raportin mukaan tutkijat ovat saaneet selville, että jättiläisalbatrossit lentävät keskimäärin 300 kilometriä päivässä ja joinakin päivinä jopa tuhat kilometriä. Niiden siipien kärkiväli on yli 3,4 metriä, mikä on enemmän kuin millään muulla nykyään elävällä linnulla. Nämä hämmästyttävät liitäjät lentävät valtamerien yli tehden kaaria; ne taittavat jopa yli 30000 kilometrin matkoja useiden kuukausien aikana. Yhdysvalloissa tehdyt samanlaiset tutkimukset paljastavat, että muuan havaijinalbatrossi teki neljä 6000 kilometrin matkaa Tern Islandista Honolulun luoteispuolelta Aleuteille ja takaisin tuodakseen ruokaa ainokaiselle poikaselleen.

Nämä huipputekniikan avulla tehdyt tutkimukset ovat kenties myös paljastaneet, miksi jättiläisalbatrossinaaraiden lukumäärä on pienentynyt nopeammin kuin koiraiden. Lentoreitit osoittivat, että pesivät koiraat kalastivat lähempänä Antarktista, kun taas pesivät naaraat menivät ruokaa etsiessään pohjoisemmaksi pitkälläsiimalla kalastavien laivojen reiteille. Linnut syöksyivät laivan perään kiinnitetyn syötin kimppuun, jäivät kiinni koukkuun ja hukkuivat. Joissakin pesimäyhdyskunnissa koiraita on kaksi kertaa enemmän kuin naaraita. Muutkin albatrossilajit ovat kärsineet menetyksiä. 1990-luvun puolivälissä noin 50000 lintua hukkui vuodessa pitkiinsiimoihin Australian ja Uuden-Seelannin vesillä, minkä vuoksi monet lajit olivat vähällä kuolla sukupuuttoon. Jättiläisalbatrossi onkin julistettu uhanalaiseksi lajiksi Australiassa. Nämä havainnot ovat saaneet aikaan muutoksia kalastusmenetelmissä, minkä ansiosta jättiläisalbatrosseja on kuollut vähemmän. Silti yksilöiden lukumäärä on joillakin suurilla pesimäalueilla edelleen pienentynyt.

Lintujen rengastaminen

Pienet elektroniset laitteet kyllä auttavat joidenkin lintulajien seurannassa, mutta vuosien ajan ollaan käytetty yksinkertaisempia ja halvempia menetelmiä. Yksi niistä on lintujen rengastus, jossa linnun nilkan ympärille kiinnitetään varovasti metalli- tai muovirengas.

Smithsonian-aikakauslehti kertoo, että lintujen rengastusta alettiin käyttää virallisena tutkimusmenetelmänä vuonna 1899, kun tanskalainen opettaja Hans Christian Mortensen ”suunnitteli omat metallirenkaat, joihin kaiverrettiin hänen nimensä ja osoitteensa, ja kiinnitti ne 165 kottaraisenpoikaseen”. Nykyään lintujen rengastamista harjoitetaan kaikkialla maailmassa ja sen avulla saadaan arvokasta tietoa niiden levinneisyydestä, muuttotavoista, käyttäytymisestä, yhteiskuntarakenteesta, yhdyskuntien  koosta, hengissä säilymisestä ja lisääntymismääristä. Siellä missä metsästys on sallittua, maiden hallitukset voivat rengastamisen ansiosta laatia riistalintukantojen pitkäaikaiseen hyvinvointiin tähtääviä säännöksiä. Lisäksi rengastaminen paljastaa, miten taudit vaikuttavat lintuihin ja miten linnut reagoivat kemiallisiin myrkkyihin. Jotkin linnut voivat itse asiassa kantaa ihmisten sairauksia, esimerkiksi aivotulehdusta ja Lymen tautia, joten tiedot linnun biologiasta ja tavoista voivat olla hyödyllisiä myös oman terveytemme varjelemisessa.

Onko rengastus julmaa?

Maissa, joissa lintujen rengastusta harjoitetaan, sitä myös säännellään tarkasti, ja rengastukseen tarvitaan lupa. Australian luonnonsuojeluyhdistyksestä kerrotaan, että Australiassa ”rengastajat saavat huolellista valmennusta siinä, miten linnut otetaan kiinni, miten niitä käsitellään ja miten rengas laitetaan niitä vahingoittamatta. Koulutus kestää yleensä kaksi vuotta, ja siihen sisältyy paljon käytännön harjoittelua.” Samantapaisia säännöksiä noudatetaan Euroopassa samoin kuin Kanadassa, Yhdysvalloissa ja muissa maissa.

Renkaiden muoto, koko, väri ja materiaali vaihtelevat. Useimmat renkaat on valmistettu jostain kevyestä materiaalista, kuten alumiinista tai muovista. Pitkäikäisiä lintuja sekä suolaisen veden ympäristössä eläviä lintuja varten renkaat valmistetaan kuitenkin ruostumattomasta teräksestä tai jostain muusta syöpymättömästä materiaalista. Värirenkailla merkityt linnut voi tunnistaa jo matkan päästä. Vaikka renkaita pannaankin tällöin useita, niin linnut säästyvät siltä stressiltä, että ne pitäisi ottaa uudelleen kiinni tunnistamista varten.

Käytetäänpä mitä rengastus- tai merkitsemistapaa hyvänsä, tutkijat ovat huolellisia sen suhteen, etteivät linnut ärsyynny eivätkä koe mitään, mikä voisi vaikuttaa niiden käyttäytymiseen, fysiologiaan, elinikään, sosiaaliseen elämään, ekologiaan tai elossasäilymisodotteisiin. Esimerkiksi kirkkaanvärinen siipimerkki voisi tehdä linnusta helpommin näkyvän saaliin petolinnuille tai vaikuttaa sen parittelumenestykseen. Jotkin lajit ulostavat jaloilleen, joten niiden rengastaminen voisi altistaa ne tulehduksille. Kylmillä alueilla renkaisiin voi kerääntyä jäätä, mikä olisi riskitekijä varsinkin vesilinnuille. Tässä on vain joitakin lintujen merkitsemiseen liittyviä seikkoja. Mutta jo nämä paljastavat, miten laajaa lintubiologian ja lintujen käyttäytymistä koskevan tuntemuksen on oltava, jotta ohjelma olisi sekä tehokas että eläimille lempeä.

Entä jos löydät rengastetun tai muulla tavoin merkityn eläimen?

Joskus renkaisiin tai muihin merkkeihin on kaiverrettu puhelinnumero tai osoite, niin että voit ottaa yhteyttä omistajaan tai rengastusasiantuntijoihin. * Voit ilmoittaa omistajalle, milloin ja mistä merkki löydettiin, sekä mahdollisesti myös muita yksityiskohtia. Kun kyseessä on esimerkiksi kala, biologi voi tuon tiedon avulla saada selville, kuinka kauas ja nopeasti se on merkitsemisen ja vapaaksi päästämisen jälkeen uinut.

Luonnonvaraisista eläimistä kerätään hämmästyttäviä tietoja niiden eri puolilla maailmaa toimivien tutkijoiden ja vastuuntuntoisten ihmisten avulla, jotka ilmoittavat löytämistään tunnistimista ja renkaista. Otetaanpa esimerkiksi isosirri, 100–200 gramman painoinen pikkulintu, joka kuuluu kurppien heimoon. Tutkijat tietävät nyt, että jotkin isosirrit lentävät joka vuosi Kanadan pohjoispäästä Etelä-Amerikan eteläpäähän ja takaisin – siis noin 30000 kilometriä!

Yhden vanhan mutta terveen isosirrin nilkassa ollut rengas paljasti, että se on saattanut tehdä tällaisia matkoja 15 vuoden ajan. Tämä pikkulintu on tosiaankin voinut lentää 400000 kilometriä – pitemmän matkan kuin on keskimäärin maasta kuuhun! Luontoaiheisiin erikoistunut kirjailija Scott Weidensaul sanoi tämän ainutlaatuisen pikkulinnun istuessa hänen kämmenellään: ”Voin vain pudistaa päätäni tuntien pelonsekaista kunnioitusta näitä pikku matkaajia kohtaan, jotka kursivat kokoon tämän suuren maailman.” Todellakin, mitä enemmän opimme maapallon monista luontokappaleista, sitä suurempaa kunnioitusta tunnemme ”taivaan ja maan – – ja kaiken niissä olevan Tekijää”, Jehova Jumalaa kohtaan (Psalmit 146:5, 6).

[Alaviite]

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 15]

MERKINTÄ- JA SEURANTAMENETELMIÄ

Lintujen lisäksi monia muitakin eläimiä merkitään tutkimustarkoituksessa. Merkintämenetelmä riippuu tutkimustavoitteista sekä merkittävien eläinten fyysisistä ominaisuuksista ja elintavoista. Nilkkarenkaiden lisäksi tutkijat käyttävät muun muassa lipukkeita, nauhoja, nappeja, erilaisia maali- ja mustevärjäyksiä, tatuointeja, poltinmerkkejä, kaularenkaita, radiolähettimiä, mikrotietokoneita, ruostumatonta teräslankaa olevia kuonomerkkejä (jotka on merkitty koodilla), varvas-, korva- ja pyrstöleikkauksia sekä monenlaisia muita menetelmiä ja välineitä. Jotkin niistä ovat varsin halpoja. Toiset ovat kalliimpia, kuten 16800 euroa maksava pieni sähkökoje, jossa on videokamera ja jota käytetään hylkeiden sukeltamistapojen tutkimiseen.

Eläimen nahan alle tai sisälle sen ruumiiseen voidaan nukutuksessa asentaa elektroninen merkki (passive integrated transponder), jota voidaan myöhemmin lukea ulkopuolelta erikoislaitteella. Tonnikalojen tutkimiseksi kalan sisään laitetaan tietoa tallentava merkki, pieni tietokone. Tällaiset mikrosirut kokoavat ja tallentavat jopa yhdeksän vuoden ajan lämpötila-, syvyys-, valomäärä- ja aikatietoja. Kun tuo merkki palautetaan, se sisältää valtavasti tietoa isäntänsä matkoista, jotka voidaan laskea vertaamalla päivittäisiä valon voimakkuudesta kertovia lukemia aikatietoihin.

Käärmeitä voidaan merkitä leikkaamalla tiettyjä suomuja, kilpikonnia tekemällä lovia niiden kuoreen, liskoja varpaita leikkaamalla sekä alligaattoreita ja krokotiilejä joko varpaita leikkaamalla tai poistamalla pyrstöstä sarveislevyjä. Jotkin eläimet ovat luonnostaan sen verran yksilöllisen näköisiä, niin että ne voidaan tunnistaa pelkästä valokuvasta.

[Kuvat]

Mustakarhulle pannaan korvamerkkejä; hopeapreussinahvenella ”spagettimerkki”; alligaattoreilla pyrstömerkkejä

Satelliittilähettimellä varustettu muuttohaukka

Kirjolohen sisään asennetaan radiolähetintä

[Lähdemerkinnät]

Karhu: © Glenn Oliver/Visuals Unlimited; hopeapreussinahven: Dr. James P. McVey, NOAA Sea Grant Program; alligaattori: Copyright © 2001 by Kent A. Vliet; sivujen 2 ja 15 haukka: National Park Service; miehet ja kala: © Bill Banaszewski/Visuals Unlimited

[Kuva s. 13]

Amerikanvarpushaukkaa rengastetaan

[Lähdemerkintä]

© Jane McAlonan/Visuals Unlimited