Menetin syntymättömän lapseni

MAANANTAI 10. huhtikuuta 2000 oli lämmin ja aurinkoinen päivä, joten lähdin hoitamaan asioita. Olin neljättä kuukautta raskaana, ja vaikkei oloni ollut kovin energinen, minusta oli mukava olla liikkeellä. Mutta jonottaessani ruokakaupan kassalle minulle tuli tunne, etten ollut nyt kunnossa.

Pelkoni vahvistui kotona. Vuodin verta, mitä ei ollut tapahtunut kahden aiemman raskauteni aikana, ja säikähdin toden teolla. Soitin lääkärilleni, mutta hän neuvoi minua odottamaan seuraavaan päivään, jolloin minulla oli sovittu aika hänelle. Ennen kuin laitoimme mieheni kanssa kaksi lastamme nukkumaan sinä iltana, rukoilimme yhdessä Jehovalta voimaa kestää se, mitä edessämme sitten olikaan. Lopulta nukahdin.

Kahden aikaan yöllä heräsin voimakkaaseen kipuun. Vähitellen se hellitti, mutta juuri kun olin nukahtamaisillani uudelleen, se palasi, nyt säännöllisinä aaltoina. Verenvuotokin lisääntyi, ja tajusin, että minulla oli supistuksia. Ajatukset laukkasivat päässäni, kun yritin miettiä, olinko tehnyt jotain väärin, mikä olisi voinut aiheuttaa tämän, mutten keksinyt mitään.

Viideltä aamulla tiesin, että minun oli päästävä sairaalaan. Kun saavuimme sinne mieheni kanssa, meitä oli vastassa hyvin ystävällinen, avulias ja empaattinen ensiapuhenkilökunta, mikä huojensi oloamme. Kahden tunnin kuluttua lääkäri kertoi uutisen, jota olimme pelänneet: olin menettänyt lapseni.

Olin oireiden perusteella osannut varautua tähän ja otin uutisen vastaan kohtalaisen rauhallisesti. Lisäksi mieheni oli koko ajan vierelläni tukemassa minua. Mutta nyt kun menisimme kotiin ilman lasta, mietimme mitä oikein sanoisimme kahdelle lapsellemme, kuusivuotiaalle Kaitlynille ja nelivuotiaalle Davidille.

Mitä sanomme lapsillemme?

Lapset olivat nukkumaan mennessään tienneet, että kaikki ei ollut hyvin, mutta miten kertoisimme heille, että heidän odottamansa pikkuveli tai -sisar oli kuollut? Päätimme olla avoimia ja rehellisiä. Äitini auttoi tässä kertomalla lapsille, että vauva ei tulisi meidän kanssamme kotiin. Saapuessamme he juoksivat meitä vastaan, halasivat meitä oikein kunnolla ja antoivat suukkoja. Aivan ensimmäiseksi he kysyivät: ”Onko vauva kunnossa?” En kyennyt vastaamaan, mutta mieheni veti meidät tiiviiksi piiriksi ja sanoi: ”Vauva on kuollut.” Pidimme toisistamme kiinni ja itkimme, ja niin toipuminen saattoi alkaa.

Emme osanneet kuitenkaan odottaa  lastemme myöhempiä reaktioita. Esimerkiksi pari viikkoa keskenmenoni jälkeen paikallisessa Jehovan todistajien seurakunnassa ilmoitettiin, että muuan iäkäs todistaja, perheemme läheinen ystävä, oli nukkunut pois. Nelivuotias David alkoi nyyhkyttää hillittömästi, ja mieheni kantoi hänet salin ulkopuolelle. Rauhoituttuaan David kysyi, miksi hänen ystävänsä oli kuollut. Sitten hän kysyi, miksi vauva oli kuollut. Seuraavaksi hän sanoi isälleen: ”Kuoletko sinäkin?” Hän halusi tietää myös, miksi Jehova Jumala ei ollut vielä tuhonnut Saatanaa ja alkanut ”korjata asioita”. Meille oli yllätys, miten paljon ajatuksia tuossa pienessä päässä pyöri.

Kaitlynilläkin oli monia kysymyksiä. Usein hänen leikeissään yksi nukke oli sairaana ja muista nukeista tuli sairaanhoitajia tai perheenjäseniä. Hän teki pahvilaatikosta nukkiensairaalan ja leikki joskus, että yksi nukeista oli kuollut. Lastemme kysymykset ja leikit antoivat meille monia tilaisuuksia opettaa heille tärkeitä asioita elämästä ja siitä, miten Raamattu auttaa selviytymään koettelemuksista. Muistutimme heitä myös Jumalan tarkoituksesta tehdä maasta kaunis paratiisi, jossa kukaan ei kärsi eikä tunne tuskaa – eikä edes kuole (Ilmestys 21:3, 4).

Miten itse selviydyin menetyksestä?

Kun palasin sairaalasta kotiin, tunteeni olivat turtana ja mieleni oli sekava. Minulla olisi ollut paljon tekemistä, mutten tiennyt, mistä aloittaa. Soitin muutamalle ystävälle, jotka olivat kokeneet saman, ja sain heiltä paljon lohtua. Yksi rakas ystävä lähetti meille kukkia ja tarjoutui ottamaan lapset iltapäiväksi luokseen. Hänen lämmin huomaavaisuutensa ja käytännöllinen apunsa tuntuivat hyvältä!

Laitoin perhekuvia valokuva-albumiin. Katselin ja sormeilin käyttämättömiä vauvanvaatteita – ne olivat ainoat konkreettiset muistutukset lapsesta, jonka olin menettänyt. Tunteeni heilahtelivat viikkokausia ylös ja alas. Joinakin päivinä en saanut itkua loppumaan – kaikesta perheen ja ystävien tuesta huolimatta. Välillä tuntui kuin olisin menettämässä järkeni. Erityisen vaikeaa oli olla odottavien ystävien seurassa. Olin aiemmin pitänyt keskenmenoa pelkkänä ohimenevänä häiriönä naisen elämässä, sellaisena asiana josta pääsee yli ilman suurempia ongelmia. Miten väärässä olinkaan ollut! *

 Rakkaus – paras lääke

Ajan kulumisen lisäksi mieheni ja toisten kristittyjen osoittama rakkaus oli tehokasta lääkettä. Eräs todistaja valmisti aterian ja toi sen meille. Muuan seurakunnan vanhin ja hänen vaimonsa toivat kukkia ja sydämellisen kortin ja jäivät meille illaksi. Tiesimme, miten kiireisiä he olivat, joten heidän huomaavaisuutensa kosketti meitä. Monet muut ystävät lähettivät kortteja tai kukkia. Yksinkertaiset sanat ”olette ajatuksissamme” merkitsivät meille paljon! Eräs seurakunnan jäsen kirjoitti: ”Suhtaudumme elämään samalla tavalla kuin Jehova: pidämme sitä hyvin kallisarvoisena. Jos hän tietää, milloin varpunen putoaa maahan, hän varmasti tietää, milloin ihmissikiö kuolee.” Serkkuni vaimo kirjoitti: ”Syntymän ja elämän ihme saa meidät suuren ihmetyksen valtaan, ja yhtä ihmeissämme olemme, kun jokin menee vikaan.”

Muutaman viikon kuluttua olin valtakunnansalissa itkuinen ja minun oli pakko lähteä ennen kuin kokous ehti alkaakaan. Kaksi rakasta ystävää, jotka huomasivat minun poistuvan itkien, tulivat istumaan kanssani autoon, pitivät minua kädestä ja saivat minut nauramaan. Pian me kaikki kolme palasimme saliin. Miten ihania ovatkaan ystävät, jotka pysyvät ”läheisempänä kuin veli”! (Sananlaskut 18:24.)

Kun uutinen levisi, sain tietää, että yllättävän monet todistajat olivat kokeneet saman. Jopa jotkut sellaisetkin ystävät, jotka eivät olleet aiemmin niin läheisiä, osasivat todella lohduttaa ja rohkaista. Heidän rakkaudellinen tukensa vaikeana aikanani toi mieleeni Raamatun sananlaskun: ”Tosi toveri rakastaa kaiken aikaa ja on veli, joka on syntynyt ahdingon varalle.” (Sananlaskut 17:17.)

Lohdutusta Jumalan sanasta

Kristuksen kuoleman muistonvietto oli keskenmenoani seuranneella viikolla. Kun eräänä iltana olimme lukemassa Raamatun kertomuksia Jeesuksen viimeisistä päivistä, tajusin yhtäkkiä: Jehova tietää, miten tuskalliselta menetys tuntuu, sillä hän menetti oman poikansa! Koska Jehova on taivaallinen Isämme, unohdan joskus, miten ymmärtäväinen hän on ja miten suurta empatiaa hän tuntee palvelijoitaan kohtaan, niin miehiä kuin naisiakin. Samassa tunsin valtavaa huojennusta. Tunsin Jehovan läheisemmäksi kuin koskaan ennen.

Sain paljon rohkaisua myös Raamattuun perustuvista julkaisuista, etenkin vanhoista Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdistä, joissa käsitellään läheisen menettämistä. Esimerkiksi Herätkää!-lehdessä 8.8.1987 ollut kirjoitussarja ”Kun lapsi kuolee” oli suureksi avuksi, samoin kuin kirjanen Kun joku rakkaasi kuolee. *

Suru väistyy

Ajan mittaan tiesin olevani toipumassa, kun pystyin nauramaan tuntematta syyllisyyttä ja saatoin keskustella mainitsematta aina menettämääni lasta. Silti tielleni osui välillä tunne-elämän miinoja, esimerkiksi kun näin ystäviä, jotka eivät olleet kuulleet keskenmenosta tai kun valtakunnansalissamme kävi perhe, jolle oli hiljattain syntynyt lapsi.

Sitten eräänä aamuna tunsin herätessäni, että pilvet olivat vihdoinkin väistyneet. Jo ennen kuin avasin silmäni, tiesin toipuneeni – tunsin sellaista rauhaa ja tyyneyttä, jota en ollut tuntenut kuukausiin. Silti kun noin vuoden kuluttua keskenmenosta huomasin olevani raskaana, mieleeni nousi uuden keskenmenon mahdollisuus. Synnytin kuitenkin lokakuussa 2001 terveen pojan.

Suren yhä menettämääni lasta. Siitä huolimatta tämä kokemus on lisännyt arvostustani elämää, perhettäni, toisia kristittyjä ja Jumalaa kohtaan, joka lohduttaa meitä. Se on myös korostanut sitä riipaisevaa totuutta, että Jumala ei ota meiltä lapsiamme, vaan ”aika ja sattuma kohtaavat – – [meitä] kaikkia” (Saarnaaja 9:11).

Odotan hartaasti aikaa, jolloin Jumala poistaa kaiken surun, valitushuudon ja kivun, myös keskenmenon aiheuttaman fyysisen ja henkisen kivun! (Jesaja 65:17–23.) Silloin voivat kaikki tottelevaiset ihmiset sanoa: ”Kuolema, missä on voittosi? Kuolema, missä on pistimesi?” (1. Korinttilaisille 15:55; Jesaja 25:8.) (Lähetetty.)

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 21]

Keskenmenon yleisyys ja syitä

”Tutkimukset osoittavat, että 15–20 prosenttia kaikista todetuista raskauksista päättyy keskenmenoon”, sanotaan tietosanakirjassa The World Book Encyclopedia. ”Keskenmenon riski on kuitenkin suurin kahden ensimmäisen viikon aikana hedelmöitymisestä, jolloin useimmat naiset eivät edes tiedä olevansa raskaana.” Erään toisen lähdeteoksen mukaan yli ”80 prosenttia keskenmenoista sattuu ensimmäisten 12 raskausviikon aikana” ja niistä ainakin puolet johtuu todennäköisesti sikiön kromosomivirheistä. Nämä virheet eivät johdu siitä, että äidillä tai isällä olisi vastaavia kromosomivirheitä.

Keskenmenoon saattaa olla syynä myös äidin terveydentila. Lääkärit mainitsevat hormoni- ja immuunijärjestelmän häiriöt, tulehdukset sekä poikkeavuudet äidin kohdunkaulassa tai kohdussa. Syynä voivat olla myös eräät krooniset sairaudet, kuten diabetes (jos se ei ole hallinnassa) ja korkea verenpaine.

Asiantuntijoiden mukaan keskenmeno ei välttämättä johdu liikunnasta, raskaiden esineiden nostamisesta tai sukupuolisuhteista. Kaatuminen, pieni isku tai säikähtäminen eivät luultavasti aiheuta keskenmenoa. Eräässä hakuteoksessa sanotaan: ”Äidin loukkaantuminen ei todennäköisesti aiheuta sikiölle vahinkoa, ellei vaurio ole niin vakava, että se uhkaa äidin henkeä.” Kohtu on tosiaankin suurenmoinen todiste viisaasta ja rakkaudellisesta Luojasta! (Psalmit 139:13, 14.)

 [Tekstiruutu/Kuva s. 23]

Miten perhe ja ystävät voivat auttaa

Joskus on vaikea tietää, mitä sanoa tai tehdä, kun perheenjäsen tai ystävä saa keskenmenon. Ihmiset reagoivat tällaiseen menetykseen eri tavoin, ja siksi ei ole vain yhtä tapaa lohduttaa ja auttaa. Seuraavassa kuitenkin muutamia ehdotuksia. *

Käytännön apua:

◆ Tarjoudu huolehtimaan vanhemmista lapsista.

◆ Valmista ateria ja vie se perheelle.

◆ Huomioi myös isä. Erään isän mukaan ”tässä tilanteessa isiä ei juuri muisteta kortein”.

Rakentavia sanoja:

◆ ”Olen todella pahoillani keskenmenostasi.”

Nämä yksinkertaiset sanat merkitsevät paljon, ja ne voivat tarjota tilaisuuden lohduttaa lisää.

◆ ”Itke vain, jos sinua itkettää.”

Kyyneleet ovat usein lähellä ensimmäisinä viikkoina tai jopa kuukausina keskenmenon jälkeen. Vakuuta surevalle, että tunteiden näyttäminen ei vähennä hänen arvoaan.

◆ ”Voinko soittaa sinulle taas ensi viikolla ja kysellä vointiasi?”

Keskenmenon kokeneet saattavat saada paljon myötätuntoa aluksi, mutta kun aikaa kuluu ja tuska vielä jatkuu, heistä saattaa tuntua, että heidät on unohdettu. Heistä tuntuu hyvältä tietää, että haluat olla tukena jatkuvasti. Tunteet voivat nousta pintaan viikkojen ja kuukausien ajan. Niitä voi kummuta esiin vielä onnistuneen raskauden jälkeen.

◆ ”En oikein tiedä, mitä sanoisin.”

Usein on parempi sanoa tämä kuin ei mitään. Rehellisyydestäsi ja läsnäolostasi heijastuu se, että välität.

Älä sano:

◆ ”Ainahan voit saada uuden lapsen.”

Tämä voi olla totta, mutta se saattaa kuulostaa kylmältä. Vanhemmat eivät halunneet lasta vain yleensä, vaan juuri tämän lapsen. Ennen kuin he voivat ajatella uuden hankkimista, heidän täytyy todennäköisesti surra menettämäänsä lasta.

◆ ”Lapsessa oli luultavasti jotain vikaa.”

Tämä voi pitää paikkansa, mutta se ei ole kovin lohduttavaa. Äiti ajatteli odottavansa tervettä lasta.

◆ ”Ainakaan et oikeastaan tuntenut lasta. Olisi ollut paljon pahempi, jos se olisi sattunut myöhemmin.”

Useimmat naiset luovat siteen syntymättömään lapseensa hyvin varhaisessa vaiheessa. Siksi lapsen kuolema herättää tavallisesti surua. Surua syventää se, että kukaan muu ei ”tuntenut” lasta sillä tavoin kuin äiti.

◆ ”Onneksi sinulla on muut lapsesi.”

Surevista vanhemmista tämä saattaa kuulostaa samalta kuin sanoisi jalkansa menettäneelle: ”Onhan sinulla toinen jalkasi.”

Tietenkin täytyy muistaa, että myötätuntoisimmat ja vilpittömimmätkin ihmiset sanovat joskus väärän sanan (Jaakobin kirje 3:2). Siksi keskenmenon saaneet ymmärtäväiset naiset haluavat ilmaista kristillistä rakkautta eivätkä haudo kielteisiä tunteita niitä kohtaan, jotka esittävät hyvää tarkoittavia mutta kömpelöitä sanoja (Kolossalaisille 3:13).

[Alaviite]