Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Väkivallan vuosisata

Väkivallan vuosisata

Väkivallan vuosisata

ALFRED NOBEL uskoi, että rauha kyettäisiin säilyttämään, jos kansoilla olisi tuhoisia aseita. Voisivathan kansat lyöttäytyä nopeasti yhteen ja syöstä perikatoon minkä tahansa vihollisen. ”Tällainen voima tekisi sodat mahdottomiksi”, hän kirjoitti. Nobelin käsityksen mukaan yksikään järkevä kansa ei lietsoisi sotaa, jos siitä koituisi sille itselle tuhoisat seuraukset. Mutta mitä mennyt vuosisata on paljastanut?

Vajaat 20 vuotta Nobelin kuoleman jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota. Siinä käytettiin uudenlaisia tuhoisia aseita, kuten konekiväärejä, myrkkykaasua, liekinheittimiä, panssarivaunuja, lentokoneita ja sukellusveneitä. Sotilaita kuoli lähes kymmenen miljoonaa ja haavoittui yli kaksi kertaa enemmän. Sodan julmuus palautti kiinnostuksen rauhaan. Muodostettiin Kansainliitto. Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson, yksi hankkeen huomattavista kannattajista, sai vuonna 1919 Nobelin rauhanpalkinnon.

Toiveet siitä, että sodankäynti loppuisi tyystin, murskautuivat, kun vuonna 1939 puhkesi toinen maailmansota. Se oli monessa suhteessa hirvittävämpi kuin ensimmäinen. Sen aikana Adolf Hitler teki Krümmelissä sijaitsevasta Nobelin tehtaasta Saksan suurimpiin kuuluvan ammustehtaan, jossa oli 9000 työntekijää. Sodan lopussa tehdas tuhoutui perusteellisesti liittoutuneiden ilmahyökkäyksissä, joiden aikana pudotettiin yli tuhat pommia. Ironista kyllä, noiden pommien kehittämisessä oli hyödynnetty Nobelin omia keksintöjä.

Nobelin kuolemaa seuranneen vuosisadan aikana sattui kahden maailmansodan lisäksi myös lukuisia pienempiä selkkauksia. Aseiden määrä kasvoi, ja jotkin niistä tulivat entistä pirullisemmiksi. Tarkastellaanpa joitakin sota-aseita, joita on käytetty merkittävässä määrin Nobelin kuolemaa seuranneina vuosikymmeninä.

Kevyet aseet. Näitä ovat pistoolit, kiväärit, kranaatit ja muut kannettavat aseet. Kevyet aseet ovat halpoja, ja niitä on helppo huoltaa ja vielä helpompi käyttää.

Onko tällaisten aseiden olemassaolo – ja niistä siviileille aiheutuva uhka – ehkäissyt sotia? Ei tosiaan! Michael Klare kirjoittaa Bulletin of the Atomic Scientists -lehdessä, että ne ovat olleet ”pääasiallisia taisteluvälineitä ylivoimaisesti suurimmassa osassa kylmän sodan jälkeisiä selkkauksia”. Viimeaikaisissa sodissa kuolleista on tapettu kevyillä aseilla 90 prosenttia. Yksistään 1990-luvulla näillä aseilla tapettiin yli neljä miljoonaa ihmistä. Monesti niitä käyttävät nuoret, jotka eivät ole saaneet sotilaskoulutusta ja jotka voivat ilman tunnonvaivoja rikkoa sodankäynnin sääntöjä.

Maamiinat. 1900-luvun lopussa maamiinat vammauttivat tai tappoivat keskimäärin noin 70 ihmistä joka päivä! Useimmat heistä eivät olleet sotilaita vaan siviilejä. Maamiinojen tarkoitus ei yleensä ole tappaa vaan vammauttaa ja levittää kauhua niiden keskuudessa, joita miinat julmasti vahingoittavat.

Viime aikoina on kyllä nähty paljon vaivaa miinojen raivaamiseksi. Mutta jotkut sanovat, että jokaista raivattua miinaa kohti asennetaan 20 uutta miinaa ja että eri puolilla maailmaa saattaa olla maahan haudattuna 60 miljoonaa miinaa. Vaikka maamiina ei osaa erottaa, milloin sen päälle astuu sotilas ja milloin niityllä leikkivä lapsi, näitä hirvittäviä laitteita ei ole lakattu valmistamasta ja käyttämästä.

Ydinaseet. Kun ydinase keksittiin, kokonainen kaupunki voitiin ensimmäistä kertaa tuhota täydellisesti muutamassa sekunnissa sotilaiden ottamatta yhteen lainkaan. Ajatellaanpa vaikka sitä kauhistuttavaa tuhoa, jota aiheutti atomipommien pudottaminen Hiroshimaan ja Nagasakiin vuonna 1945. Sietämättömän kirkas valo sokeutti joitakuita. Toiset altistuivat säteilysaasteelle. Tuli ja kuumuus tappoivat lukuisia. Kaupungeissa kuoli yhteensä arviolta lähes 300000 ihmistä!

Jotkut tietysti sanoisivat, että pommien pudottaminen näihin kaupunkeihin säästi niiden monien hengen, jotka olisi tapettu tavanomaisin keinoin, jos sota olisi jatkunut. Silti näin hirvittävästä ihmishenkien menetyksestä kauhistuneina jotkut alkoivat vaikuttaa päättäjiin, jotta tätä kaameaa asetta valvottaisiin. Monet tosiaan alkoivat pelätä, että ihminen oli kehittänyt kyvyn tuhota itsensä.

Onko ydinaseiden kehittäminen tehnyt rauhasta todennäköisemmän? Jotkut vastaavat myöntävästi. He kiinnittävät huomiota siihen, ettei näitä voimakkaita aseita ole käytetty yli 50 vuoteen. Mutta se Nobelin käsitys, että joukkotuhoaseet tyrehdyttäisivät sodankäynnin, ei ole osoittautunut oikeaksi, sillä sotia käydään edelleen tavanomaisin asein. Sitä paitsi tuhannet ydinaseet ovat joka hetki iskuvalmiudessa, sanoo eräs ydintutkimusryhmä (Committee on Nuclear Policy). Lisäksi tänä terrorismin aikakautena monet pelkäävät, mitä tapahtuisi, jos ydinainetta joutuisi ”vääriin” käsiin. Ja silloinkin, kun se on ”oikeissa” käsissä, on olemassa vaara, että yksi ainoa vahinko voisi syöstä maailman lämpöydinkatastrofiin. On selvää, että tuhoisilla aseilla aikaansaatu rauha ei ole sitä rauhaa, joka Nobelilla oli mielessään.

Biologiset ja kemialliset aseet. Biologisessa sodankäynnissä käytetään tappavia bakteereja, esimerkiksi pernaruttoa, tai viruksia, kuten isorokkoa. Isorokko on erityisen vaarallinen, koska se tarttuu hyvin helposti. Uhkana ovat myös kemialliset aseet, kuten myrkkykaasu. Tällaisia myrkyllisiä aineita on monenlaisia, eikä niiden käyttöä ole estänyt se, että ne ovat olleet kiellettyjä jo vuosikymmeniä.

Ovatko nämä hirvittävät aseet ja niiden aiheuttama uhka saaneet ihmiset reagoimaan Nobelin ennustamalla tavalla – kavahtamaan kauhusta ja lakkauttamaan armeijansa? Päinvastoin, ne ovat vain lisänneet pelkoa sitä kohtaan, että jonain päivänä jotkut, ehkä pelkät harrastelijat, käyttävät niitä. Yli kymmenen vuotta sitten Yhdysvaltain asevalvonta- ja aseriisuntavirasto (Arms Control and Disarmament Agency) sanoi: ”Kuka tahansa voi valmistaa kemiallisia aseita autotallissaan, kunhan on opiskellut hiemankin kemiaa lukiossa.”

1900-luvulla sodat olivat kiistatta tuhoisampia kuin ne olivat olleet minään muuna aikakautena. Nyt kun 2000-luku on alkanut, rauhan saavuttaminen on tuntunut entistä utopistisemmalta, varsinkin New Yorkiin ja Washingtoniin 11. syyskuuta 2001 tehtyjen terroristihyökkäysten jälkeen. ”Juuri kukaan ei rohkene kysyä, siirtyykö tekniikka liian pitkälti pahan palvelukseen”, kirjoittaa Steven Levy Newsweek-lehdessä. Hän lisää: ”Kenellä on käsitystä siitä, miten tämä tilanne tulisi käsitellä? Ihmiset ovat tunnetusti pyrkineet toteuttamaan sen, mitä ovat pitäneet edistyksenä, ja kyselleet vasta jälkeenpäin. Kun kieltäydymme ajattelemasta sellaista, minkä ei pitäisi tapahtua, luomme olosuhteet, joissa se voi tapahtua.”

Historia on tähän mennessä opettanut, että hirvittävien räjähteiden ja tuhoisien aseiden keksiminen ei ole vienyt maailmaa lähemmäksi rauhaa. Onko maailmanrauha siis pelkkä unelma?

[Tekstiruutu/Kuvat s. 8]

Nitroglyseriinin valjastaminen

Italialainen kemisti Ascanio Sobrero keksi vuonna 1846 nitroglyseriinin eli nitroglyserolin, hyvin helposti räjähtävän öljymäisen nesteen. Aine osoittautui vaaralliseksi. Erään kerran räjähdyksessä syntyneet lasinsirpaleet haavoittivat pahasti hänen kasvojaan, ja lopulta hän lakkasi työskentelemästä tämän aineen parissa. Sobrero ei myöskään kyennyt ratkaisemaan erästä tähän aineeseen liittynyttä ongelmaa: kun sitä kaadetaan jollekin pinnalle ja lyödään vasaralla, vain se osa nesteestä räjähtää, johon vasara osuu.

Nobel ratkaisi ongelman, kun hän keksi käyttökelpoisen sytykkeen: hän käytti pientä määrää yhtä räjähdysainetta sytyttämään suuren määrän toista räjähdysainetta. Sitten vuonna 1865 Nobel keksi räjähdyselohopeaa sisältävän pienen kapselin eli nallin, joka pantiin nitroglyseriiniä sisältävään säiliöön ja sytytettiin tulilangalla.

Nitroglyseriinin käsittely oli kuitenkin edelleen vaarallista. Esimerkiksi Tukholman ulkopuolella sijaitsevassa Nobelin tehtaassa sattui vuonna 1864 räjähdys, joka tappoi viisi ihmistä, muun muassa Nobelin nuorimman veljen Emilin. Krümmelissä Saksassa sijaitseva Nobelin tehdas räjähti kahdesti. Lisäksi jotkut käyttivät sitä lamppujen polttoaineena, kenkävoiteena ja vaununpyörien voiteluaineena – vakavin seurauksin. Silloinkin kun vuorilla tehtiin räjäytystöitä, ylimääräinen öljy saattoi tunkeutua kallionhalkeamiin ja aiheuttaa myöhemmin onnettomuuksia.

Vuonna 1867 Nobel muutti öljyn jähmeään muotoon sekoittamalla nitroglyseriiniin piimaata, joka on räjähtämätön, huokoinen aine. Hän keksi nimen dynamiitti kreikan sanasta dyʹna·mis ’voima’. Vaikka hän kehitti vielä edistyksellisempiä räjähteitä, dynamiittia pidetään yhtenä hänen merkittävimmistä keksinnöistään.

Nobelin räjähteitä on tietenkin käytetty myös ei-sotilaallisiin tarkoituksiin. Esimerkiksi niillä oli merkittävä osa, kun rakennettiin Sankt Gotthardin tunneleita (1872–82), räjäytettiin New Yorkissa East Riverin vedenalaisia kallioita (1876, 1885) ja kaivettiin Korintin kanavaa Kreikassa (1881–93). Siitä huolimatta dynamiitti tuli pian sen keksimisen jälkeen kuuluisaksi tuhoa ja kuolemaa kylvävänä välineenä.

[Kuva]

Dynamiitilla tuhottu kolumbialainen poliisiasema

[Lähdemerkintä]

© Reuters NewMedia Inc./CORBIS

[Kuva s. 4]

Vajaat 20 vuotta Nobelin kuoleman jälkeen käytettiin ensimmäisessä maailmansodassa uudenlaisia tuhoisia aseita

[Lähdemerkintä]

U.S. National Archives photo

[Kuvat s. 6]

Maamiinojen uhreja Kambodžasta, Irakista ja Azerbaidžanista

[Lähdemerkinnät]

UN/DPI Photo 186410C by P.S. Sudhakaran

UN/DPI Photo 158314C by J. Isaac

UN/DPI Photo by Armineh Johannes

[Kuva s. 6]

Tuhannet ydinaseet ovat joka hetki iskuvalmiudessa, sanoo eräs ydintutkimusryhmä (Committee on Nuclear Policy)

[Lähdemerkintä]

UNITED NATIONS/PHOTO BY SYGMA

[Kuvat s. 7]

Laajaa julkisuutta saanut vuoden 1995 sariini-isku Tokion metroon osoitti, miten hirvittäviä kemialliset aseet ovat

[Lähdemerkintä]

Asahi Shimbun/Sipa Press

[Kuvan lähdemerkintä s. 5]

UN/DPI Photo 158198C by J. Isaac