Poliittisesta aktivistista puolueettomaksi kristityksi

KERTONUT LADISLAV ŠMEJKAL

Tuomion langettamisen jälkeen minut vietiin takaisin selliin. Aloin heti naputtaa seinään morseaakkosin viestiä ystävälle, joka oli kaksi kerrosta ylempänä. Hän odotti tietoa tuomioni pituudesta.

”Neljätoista vuotta”, naputin.

Hän ei ollut uskoa vaan kysyi: ”Neljätoista kuukautta?”

”Ei vaan neljätoista vuotta”, vastasin.

OLI vuosi 1953. Vankila sijaitsi Liberecissä Tšekkoslovakiassa (nykyään Tšekin tasavalta). Olin poliittisia muutoksia ajava 19-vuotias aktivisti. Me aktivistit teimme näkemyksiämme tunnetuksi levittämällä lentolehtisiä, joissa arvosteltiin vallassa ollutta kommunistista puoluetta. Toimintaamme pidettiin maanpetoksellisena, ja siksi vankilatuomioni oli niin pitkä.

Olin ollut pidätettynä jo melkein vuoden ennen kuin sain tuomion. Tutkintavankeja oli sellissä aina kaksi, ja välillä meitä vietiin silmät sidottuina kuulusteltavaksi. Puhuminen oli sellissä kiellettyä, joten viestimme keskenämme kuiskaten tai morseaakkosia naputellen.

Pian huomasin, että monet vangeista olivat Jehovan todistajia. Siinä vankilassa, jossa minä olin, sellien asukkeja vaihdeltiin joka kuukausi tai joka toinen kuukausi. Olin kiinnostunut Raamatusta, joten olin iloinen, kun viimein pääsin samaan selliin todistajan kanssa. Jonkin ajan kuluttua aloin tutkia todistajien kanssa Raamattua.

Keskustelujamme voisi kai sanoa raamatuntutkisteluiksi, vaikkei meillä ollut Raamattua eikä raamatullista kirjallisuutta. En itse asiassa ollut eläessäni nähnyt Raamattua. Mutta me puhuimme; todistaja selitti Raamatun aiheita ulkomuistista, ja minä merkitsin muistiin, mitä hän sanoi. Istuimme vieretysten ja kävimme koko keskustelun kuiskaten.

Käytettävissä oli ainoastaan vessapaperia ja kampa, jolla tein muistiinpanoni tuolle paperille. Opin monta raamatunkohtaa ulkoa. Todistajat, jotka tutkivat kanssani, opettivat minulle myös valtakunnanlauluja. Yksi heistä sanoi: ”Nyt sinä olet vankilassa poliittisena rikollisena, mutta  tulevaisuudessa sinut voidaan hyvinkin vangita siksi, että olet Jehovan todistaja.”

Loputtomilta tuntuvien kuulustelujen jälkeen minut vihdoin tuomittiin ja lähetettiin työleiriin lähelle Jáchymovin kaupunkia. Siinä vaiheessa olin varma, että minusta tulisi jonain päivänä Jehovan todistaja.

Pitkä vankeus

Saavuttuani leiriin uraanikaivokselle aloin heti etsiä Jehovan todistajia, mutta sain pian tietää, että heidät oli viety muualle. Jäljellä oli kuitenkin yksi todistaja, koska hän oli kokki. Hän lainasi minulle kuluneen Raamatun, joka oli kulkenut monen piilopaikan kautta. Nyt pääsin lukemaan raamatunkohtia, jotka jo osasin ulkoa. Lukiessani toistelin itsekseni yhä uudestaan: ”Tämä on ihan niin kuin veljet opettivat.”

Noin kuukauden kuluttua minut siirrettiin Bytiz-nimiseen leiriin lähelle Příbramin kaupunkia, ja siellä tapasin muita todistajia. Saimme säännöllisesti raamatullista kirjallisuutta, jota sinne salakuljetettiin. Leirin viranomaiset yrittivät turhaan saada selville, mitä kautta se oikein tuli. Meitä oli kaikkiaan 14 vankia, jotka todistivat muille aktiivisesti. Puolet oli kastettuja todistajia, ja puolet niitä, jotka minun laillani olivat omaksuneet todistajien uskonkäsitykset vankilassa.

Monet meistä halusivat käydä vesikasteella sen vertauskuvaksi, että olimme vihkiytyneet Jumalalle. Mutta koska vettä ei ollut – tai tarkemmin sanottuna tarpeeksi suurta vesisäiliötä – upotuskasteen järjestäminen ei ollut yksinkertaista. Monet joutuivat siihen aikaan odottamaan vapautumistaan ennen kuin pääsivät kasteelle. Bytizin leirissä oli kuitenkin suuria kaivoskompressorien jäähdytystorneja. Useat meistä kastettiin 1950-luvun puolivälissä yhden tornin vesisäiliössä.

Maaliskuussa 1960 minut käskettiin poliittisista vangeista vastaavan poliisin puheille. Hän sanoi, että jos kertoisin hänelle muiden vankien toiminnasta, hän järjestäisi niin, että tuomiotani lyhennettäisiin. Kun kieltäydyin, hän alkoi huutaa minulle herjauksia. ”Sinä menetit paremman elämän mahdollisuuden”, hän karjui. ”Minä pidän huolen siitä, ettet pääse kotiin ikinä! Sinä tulet kuolemaan täällä.” Kahden kuukauden kuluttua myönnettiin kuitenkin armahdus, joka koski minuakin, ja oltuani vankilassa kaikkiaan kahdeksan vuotta palasin kotiin.

Lyhyt vapaus

Jehovan todistajien työ oli ollut Tšekkoslovakiassa kielletty huhtikuusta 1949 lähtien, ja huomasin pian, ettei ollut kovin erilaista palvella Jumalaa niin sanotussa vapaudessa kuin vankeudessa. Vapauduttuani jouduin uuden ongelman eteen. Siihen aikaan maassamme oli kaikkien miesten oltava asepalveluksessa kaksi vuotta.

Eräissä valtionyhtiöissä työskentelevät miehet saivat palveluksesta vapautuksen. Näitä olivat esimerkiksi hiilikaivosten työntekijät. Koska minulla oli kokemusta alalta, sain työtä eräästä kaivoksesta. Vastaanotto oli lämmin. ”Älä huolehdi armeijaan menosta”,  minulle sanottiin. ”Meille ei ole mikään ongelma pitää sinut sieltä poissa.”

Kun kahden kuukauden kuluttua sain kutsun asepalvelukseen, kaivoksen hallintovirkailijat vakuuttivat sen olevan erehdys: ”Me kirjoitamme sotilasviranomaisille, niin kaikki järjestyy.” Asia ei kuitenkaan järjestynyt. Myöhemmin eräs virkailija tuli luokseni ja pahoitteli: ”Tällaista ei ole koskaan ennen tapahtunut, mutta sinun täytyy ilmoittautua armeijaan.” Kun kieltäydyin asepalveluksesta omantunnonsyistä, minut pidätettiin ja vietiin armeijan lähimpään yksikköön (Jesaja 2:4).

Kuultavana

Jouduin Kladnon kaupungissa sijaitsevaan vankilaan tammikuussa 1961, minkä jälkeen minua yritettiin suostutella sotilaaksi. Eräs ylempi upseeri järjesti sitä varten kokouksen. Minut vietiin kokoushuoneeseen, jossa oli suuri, pyöreä pöytä ja sen ympärillä syviä nahkanojatuoleja. Pian sisään alkoi tulla upseereja, ja he istuutuivat pöydän ääreen. Ylempi upseeri esitteli heidät minulle yksitellen. Sitten hän istuutui ja sanoi: ”Kertokaapa meille nyt tästä teidän vakaumuksestanne.”

Pikaisen, äänettömän rukouksen jälkeen aloin puhua tarkkaavaiselle kuulijakunnalle. Keskustelu kääntyi pian kehitysoppiin, ja he väittivät, että evoluutio on tieteellinen tosiasia. Olin aiemmin työleirissä tutkinut kirjasen Kehitysoppi uutta maailmaa vastaan, * ja upseerien yllätykseksi pystyin esittämään heille todisteita siitä, että evoluutio on teoria, jota ei ole näytetty toteen.

Sitten puhui eräs majuri, joka selvästikin oli perehtynyt katolilaisuuteen. ”Mitä mieltä olette Neitsyt Mariasta?” hän kysyi. ”Ja miten te suhtaudutte pyhään messu-uhriin?” Vastasin kysymyksiin ja sanoin sitten: ”Te näytätte olevan uskova, koska teidän kysymyksenne olivat erilaisia kuin muiden.”

”En missään nimessä! En minä ole uskova!” hän protestoi kovaan ääneen. Kristityiksi tunnustautuvia ei kommunistisessa valtiossa juuri kunnioitettu eikä heille yleensä annettu vastuuta. Tämän jälkeen upseeri ei enää osallistunut keskusteluun lainkaan. Olin hyvin kiitollinen tästä tilaisuudesta selittää Jehovan todistajien uskonkäsityksiä noille miehille.

Lisää todistustilaisuuksia

Muutaman päivän kuluttua minut vietiin armeijalle kuuluvaan rakennukseen Prahaan ja jätettiin vartijoiden valvontaan. Ensimmäinen vartijakseni määrätty aseellinen sotilas ihmetteli erikoisturvatoimia. ”Tämä on ensimmäinen kerta, kun vartioimme yksittäistä vankia”, hän kertoi. Selitin, miksi minut oli vangittu. Se oli hänestä niin kiinnostavaa, että hän istuutui kivääri polviensa välissä kuuntelemaan. Kahden tunnin kuluttua hänen tilalleen tuli toinen sotilas, ja seurasi samanlainen kysely ja raamatullinen keskustelu.

Seuraavina päivinä sain  puhua sekä vartijoilleni että muille vangeille silloin kun vartijat sallivat sen. He jopa avasivat sellejä ja päästivät vankeja kokoontumaan raamatullisiin keskusteluihin! Jonkin ajan kuluttua huolestuin siitä, että tieto vartijoiden minulle suomasta puhevapaudesta leviäisi ja siitä koituisi vaikeuksia. Mutta asia pidettiin salassa.

Kun lopulta jouduin oikeuden eteen, sain rohkaisua niiltä, joille olin puhunut uskonkäsityksistäni. Minulle annettiin kahden vuoden tuomio, johon lisättiin ensimmäisen tuomioni kuusi armahduksen vuoksi kärsimättä jäänyttä vuotta. Minulla oli siis edessäni noin kahdeksan vuotta vankeutta.

Tunsin Jumalan avun

Tunsin usein, miten Jumala auttoi minua, kun minua siirreltiin leiristä leiriin ja vankilasta vankilaan Tšekkoslovakiassa. Tultuani Valdicen vankilaan komentaja kysyi, mistä minut oli tuomittu. ”Kieltäydyin asepalveluksesta”, vastasin. ”Sotiminen on vastoin vakaumustani.”

”Olisi hienoa, jos kaikki ajattelisivat noin”, hän vastasi ystävällisesti. Mietittyään asiaa hetken hän kuitenkin sanoi: ”Mutta koska suurin osa ihmisistä ei ajattele niin, meidän on rangaistava teitä – ankarasti!”

Minut määrättiin lasinleikkaamoon, joka oli rangaistusosasto. Vaikka olin kieltäytynyt asepalveluksesta Jehovan todistajana, minut luokiteltiin edelleen poliittiseksi vangiksi, ja siksi jouduin kovempiin töihin. Lasin leikkaaminen kattokruunuja ja muita ylellisyystuotteita varten oli erityisen vaikeaa työtä, koska tuotteisiin ei saanut tulla pienintäkään virhettä. Tavallisesti puolet valmiista töistä palautettiin seuraavana päivänä paranneltavaksi. Oli erittäin vaikeaa täyttää tuotantovaatimukset.

Ensimmäisenä päivänä lasinleikkaamossa minun piti alkajaisiksi odottaa osastopäällikköä. Kun hän saapui, hän alkoi huutaa vangeille, jotka hänen mielestään eivät olleet tarpeeksi ahkeria. Hän käveli vankien ohi, tuli kohdalleni ja sanoi: ”Ja entäs sinä sitten? Mikset sinä tee töitä?”

Selitin, että minut oli vasta määrätty osastolle. Hän vei minut toimistoonsa ja esitti vankeuteni syytä koskevat tavalliset kysymykset. Selvitettyäni tilannettani hän sanoi: ”Olet siis Jehovan todistaja?”

”Kyllä”, vastasin.

Hänen asenteensa muuttui. ”Älä ole huolissasi”, hän sanoi. ”Meillä on ollut täällä paljon Jehovan todistajia. Me kunnioitamme heitä kaikkia, sillä he ovat ahkeria ja kunnollisia. Järjestän sinulle sellaisen määrän työtä, että pystyt hoitamaan sen.”

Muutos työnvalvojan käytöksessä yllätti minut täysin. Olin kiitollinen Jehovalle ja niille tuntemattomille uskonveljille, jotka olivat luoneet todistajista hyvän maineen tuossa vankilassa. Tunsin Jehovan rakkaudellisen avun koko vankeuteni ajan.

Tulipa tilanteeni miten vaikeaksi tahansa, olin aina varma siitä, että aikanaan saisin yhteyden kristittyihin veljiini. Sitten näin heidän lämpimän hymynsä ja sain heiltä rohkaisua. Ilman heitä minun olisi ollut paljon vaikempaa kestää vankeuteni.

Monilla vangeilla ei näyttänyt olevan mielessään muuta kuin huonon kohtelun kostaminen. Minä en koskaan ajatellut sitä. Ymmärsin kärsiväni sen vuoksi, että noudatin Jumalan vanhurskaita periaatteita. Niinpä tiesin, että Jehova pystyi antamaan minulle jokaista vankilassa viettämääni päivää kohden lukemattomia suurenmoisia  elinpäiviä paratiisissaan uudessa maassa (Psalmit 37:29; 2. Pietarin kirje 3:13; Ilmestys 21:3, 4).

Kiitollinen siunauksista

Toukokuussa 1968 pääsin vihdoin vapaaksi vietettyäni vankeudessa yli 15 vuotta. Ensin en osannut puhua ihmisten kanssa, mikä ei ole harvinaista niille, jotka ovat viettäneet suuren osan elämästään vankien ja vartijoiden ympäröimänä. Kristityt veljeni auttoivat minua kuitenkin pian pääsemään alkuun saarnaamistyössä, jota tehtiin tietysti edelleen maan alla.

Muutaman viikon kuluttua vapautumisestani tapasin Evan. Noin kolme vuotta aiemmin hän oli veljensä kanssa asennoitunut rohkeasti Raamatun totuuden puolelle perheensä ankarasta vastustuksesta huolimatta. Aloimme pian käydä yhdessä kenttäpalveluksessa. Osallistuimme myös raamatullisen kirjallisuuden valmistamiseen salaisissa, maanalaisissa painoissa. Marraskuussa 1969 menimme naimisiin.

Ensimmäinen lapsemme Jana syntyi vuonna 1970. Myöhemmin aloin viikonloppuisin palvella Jehovan todistajien matkavalvojana, ja vierailin seurakunnissa rohkaisemassa niitä hengellisesti. Tästä työstä minut pidätettiin vuonna 1975, ja jouduin jälleen vankilaan. Vankeus kesti tällä kertaa kuitenkin vain muutaman kuukauden. Vuonna 1977 syntyi poikamme Štěpán.

Viimein 1. syyskuuta 1993 Tšekin tasavalta tunnusti Jehovan todistajat virallisesti. Seuraavana vuonna tyttäremme Jana avioitui kristityn vanhimman Dalibor Dražanin kanssa. Vuonna 1999 poikamme Štěpán, joka oli avustava palvelija, meni naimisiin Blankan kanssa, joka on kokoaikaisessa palveluksessa. Kuulumme kaikki Prahan seurakuntiin. Odotamme yhdessä hartaasti aikaa, jolloin uusi maailma on todellisuutta. Minä puolestani kaipaan erityisesti aikaa, jolloin missään ei enää ole vankilan muureja.

[Alaviite]

[Kuvat s. 20]

Merkitsin raamatunkohtia muistiin kammalla

[Kuva s. 21]

Bytizin leiri, jossa olin vankina ja jossa minut myöhemmin kastettiin

[Kuva s. 23]

Hääpäivänämme

[Kuva s. 23]

Eva ja minä sekä vasemmalla Štěpán ja Blanka ja oikealla Jana ja Dalibor