Karhuemon pitkät torkut

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA SUOMESTA

MUUTTOPUUHISSA olevat linnut ovat varma syksyn merkki pohjolassa. Iloisesti pyrähtelevät kottaraisparvet ja ylväänä etenevät kurkiaurat pakenevat lähestyvien pakkasten tieltä etelään. Samaan aikaan maan pinnalla löntystävällä ruskeakarhulla on vastaava pulma edessään: miten selvitä, kun kasvillisuus kuolee, maa jäätyy, ja luonto verhoutuu lumipeitteeseen? Helppoahan se on, kun on siivet, mutta karhu ei voi noin vain lähteä rymistelemään poikki salojen ja korpien kohti lämpimämpiä seutuja.

Ratkaisu on varsin käytännöllinen: kesällä karhu syö koko pitkän talven edestä ja nukkuu sitten kevääseen. Temppu ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, miltä se saattaa kuulostaa. Kuvittelehan, missä kunnossa itse olisit, jos et söisi etkä joisi puoleen vuoteen! Seurataanpa, mitä hämmästyttäviä vaiheita karhuemon talvehtimiseen liittyy.

Kiireinen kesä

Karhuemon monen kuukauden paasto vaatii sitä, että sen on varastoitava energiaa etukäteen. Siksi se ei juuri linjojaan murehdi. Pääasia on, että nahkan alle kertyy paksulti rasvaa, enimmillään paikoin jopa 80 millimetriä. Ruokalistan kärjessä ovat sokeripitoiset marjat, mutta nirsoilematta se syö myös juuria, pikkunisäkkäitä, kalaa, muurahaisia – melkeinpä mitä  tahansa. Lopulta syksyn tullen sen paino on saattanut nousta 130 kilosta lähes 200 kiloon, eli rasvan osuus on miltei kolmasosa (urokset voivat tässä vaiheessa painaa peräti yli 300 kiloa). Ennen kuin tulee aika vetäytyä unten maille, se lakkaa syömästä ja sen suolisto tyhjenee. Seuraavan kerran se aterioi ja käy tarpeilla noin puolen vuoden kuluttua.

Pesäpaikaksi kelpaa esimerkiksi luola, hylätty muurahaispesä tai juurakon suojassa oleva syvennys, kunhan se sijaitsee rauhallisella paikalla. Kukapa haluaisi tulla häirityksi kesken unien? Karhu kokoaa pesäänsä havuja, sammalta, varpuja ynnä muita pehmikkeitä. Kooltaan kolo ei ole juuri karhun pönäkkää ruhoa suurempi. Talven tullen pesän verhoaa lumipeite, ja vain hengitysreikä saattaisi kavaltaa sen tarkkasilmäiselle.

Lepo

Eräät pikkunisäkkäät, kuten siilit, lepakot ja unikeot, vaipuvat talveksi horrokseen, jolloin niiden ruumiin lämpö alenee lähes ympäristön lämpötilan tasalle. Karhun ruumiinlämpö laskee kuitenkin vain viitisen astetta. Siksi tutkijat sanovat karhun talvehtimista pikemmin talviuneksi kuin -horrokseksi. ”Karhu ei ole kuin halolla päähän lyöty. Se nostaa päätään ja vaihtelee asentoa periaatteessa joka päivä”, kertoo Oulun yliopiston professori Raimo Hissa, joka on tutkinut karhujen talviunta useita vuosia. Jaloittelemaan karhu lähtee kuitenkin ani harvoin.

Talviunen aikana karhun elimistö toimii säästöliekillä. Sydämen lyöntitiheys laskee alle kymmeneen minuutissa ja aineenvaihdunta hidastuu. Karhuemon puhistessa tyytyväisenä unten mailla alkaa tuiki tarpeellisen rasvan poltto. Rasvakudoksesta karhun elimistö saa tarvitsemansa kalorit ja veden. Verkkaisista elintoiminnoista huolimatta aineenvaihdunnan tuloksena syntyy pieniä määriä kuona-aineita. Miten karhu selviää niistä mutta onnistuu silti pitämään kolonsa siistinä? Kierrättämällä!

Professori Hissa selittää: ”Kertyneet typpituotteet siirtyvät munuaisista ja virtsarakosta takaisin verenkiertoon ja sen välityksellä suolistoon, missä bakteerit vapauttavat ammoniakin.” Kaiken kukkuraksi ammoniakkia palautuu maksaan, missä se sidotaan glyseroliin, joka toimii uusien aminohappojen, valkuaisaineiden perusosien, rakennusaineena. Karhun elimistö saa siis pitkän talven aikana tarvitsemansa ravinnon muuttamalla kuona-aineet rakennusaineiksi!

Aikoinaan karhuja tavattiin metsästää talvipesältä. Olihan tokkurainen kontio helppo saalis. Se paikannettiin tekemällä niin sanottu karhunkierros. Myöhemmin pesälle palattiin, ja karhu herätettiin ja tapettiin. Nykyään karhujen talvipyynti pesältä on käytännössä koko Euroopassa kielletty julmuutensa vuoksi.

Uutta elämää

Uroskarhun talvi menee köllötellessä ja kylkeä käännellessä, mutta emon laita on toisin. Karhut nimittäin parittelevat jo alkukesällä, mutta vaikka naaraan munasolu hedelmöityy, se kiinnittyy kohtuun vasta talviunen alkaessa. Vain parin kuukauden tiineysajan jälkeen joulu-tammikuussa emon ruumiin lämpötila nousee hieman ja se synnyttää pari kolme pentua. Sitten lämpötila jälleen laskee, vaikkei enää yhtä alas kuin ennen synnytystä. Pentujen isä ei ole tapahtumaa todistamassa, mutta se voisikin olla sille melkoinen pettymys. Maailmaan tupsahtaa nimittäin noin 300-grammaisia säälittäviä rääpäleitä, joita raavas uros tuskin omikseen tunnistaisi.

Emo ruokkii pentuja ravinteikkaalla maidollaan,  mikä kuluttaa sen energiavaroja entisestään. Poikaset kasvavat ripeää vauhtia, ja kevään koittaessa pörröiset nallet painavat jo neljä viisi kiloa. Emon pikkuhiljaa ahtaaksi jäävässä ”yksiössä” alkaa siis käydä kuhina.

Kevät

Maaliskuu. Pakkaset väistyvät, lumet sulavat, muuttolinnut palaavat. Kuun lopulla uroskarhut alkavat kömpiä talvipesistään, mutta emot lepäävät muutaman viikon pitempään, koska perheen pienimmät ovat verottaneet niiden voimia.

Verrattuna siihen, miten pulskassa kunnossa emo oli ennen pitkiä torkkujaan, se näyttää olevan nyt pelkkää luuta ja nahkaa. Syksyn rasvat ovat menneen talven lumia. Mutta todellisuudessa se on ihmeen vetreässä vedossa: ei makuuhaavoja, ei kramppeja, ei luukatoa. Karistettuaan unet silmistään karhu poistaa suolistoon jääneet kuonan rippeet – kansanomaisesti sanottuna pihkatapin. Normaalisti karhu alkaa kuitenkin ruokailla vasta parin kolmen viikon päästä, koska elimistön palautuminen vie aikansa. Silloin sillä on luonnollisesti ”sudennälkä”, mutta koska muu luonto ei ole vielä kunnolla herännyt, metsän antimet ovat aluksi vähissä. Niinpä se popsii esimerkiksi toukkia ja kuoriaisia. Jos se löytää eläinten haaskoja, se voi riipiä niitä, ja saattaapa se innostua porojahtiin itsekin.

Emon täytyy tietenkin kasvattaa pennut karhujen tavoille, ja se varjelee niitä kuin silmäteräänsä. ”Kohdatkoon miestä mieluummin karhu, jolta on riistetty pennut, kuin typerä tyhmyydessään”, sanoo vanha sananlasku (Sananlaskut 17:12). Toisin sanoen kummankaan kohtaaminen ei ole suotavaa. ”Emolla on aikamoinen paimentaminen poikasissa. Jos lähistölle tulee uroskarhu, emo hätistää ne heti puuhun, koska uros voisi pistää ne poskeensa, vaikka olisi niiden isä”, Raimo Hissa kertoo.

Emo ahtautuu yhteiseen pesään pentujensa kanssa vielä seuraavana talvena. Sitten vieroitetut pennut, niin sanotut erauspojat, saavat etsiä omat kolonsa, sillä emo synnyttää uuden poikueen.

Karhujen talviunesta ja siihen liittyvistä mestarillisista järjestelmistä on saatu paljon selville, mutta ihmeteltävää riittää vielä pitkäksi aikaa. Miksi karhu tulee syksyllä uniseksi ja kadottaa ruokahalunsa? Miten se ehkäisee luukadon? Karhuemo ei tietenkään hevillä salaisuuksiaan paljasta, mikä sille sallittakoon. Jokaisellahan on oikeus yksityiselämään.

[Tekstiruutu s. 20]

Miten karhujen talviunta tutkitaan?

Oulun yliopiston biologian laitoksen eläintieteen osasto on tutkinut eläinten talvehtimista jo pitkään. Ruskeakarhuja, joita alettiin tutkia vuonna 1988, on yliopistolla ollut vuosien varrella 20 yksilöä. Niitä varten tarhaan on rakennettu erityinen koepesä. Tietokoneiden, laboratoriokokeiden ja videokameran avulla on selvitetty muun muassa karhun lämpötilaa, aineenvaihduntaa, aktiivisuutta sekä muutoksia veressä ja hormonitoiminnassa talviunen aikana. Yhteistyötä on tehty muiden maiden yliopistojen kanssa aina Japania myöten. Tutkijat toivovat tulosten valaisevan myös ihmisiin liittyviä fysiologisia kysymyksiä.

[Kuva s. 18]

Karhuemon pesä

[Kuva s. 18]

Sokeripitoisia marjoja