Elämme kertakäyttöyhteiskunnassa

TEOLLISUUSMAISSA syntyy röykkiöittäin roskaa. Ajatellaanpa esimerkiksi, kuinka paljon Yhdysvallat tuottaa jätettä vuodessa. On sanottu, että ”vastaava määrä vettä täyttäisi 68000 täysimittaista uima-allasta”. Joitakin vuosia sitten yksistään New Yorkin kaupungin arvioitiin tuottavan vuosittain niin paljon jätteitä, että sen keskellä oleva valtava Central Park peittyisi niihin neljän metrin paksuudelta! *

Onkin sanottu, että Yhdysvallat on ”kulutus- ja kertakäyttöyhteiskuntana varoittava esimerkki muulle maailmalle”. Se ei kuitenkaan ole ainoa laatuaan. Saksalaisten on arvioitu tuottavan vuosittain niin paljon jätettä, että sillä voisi vaivatta täyttää tavarajunan, joka ulottuisi Saksan pääkaupungista Berliinistä noin 1800 kilometrin päähän Afrikan rannikolle. Ja Britanniassa arvioitiin kerran, että nelihenkinen keskivertoperhe heittää pois vuodessa kuuden puun arvosta paperia.

Ylenmääräinen jätteiden tuottaminen ei ole vierasta kehitysmaissakaan.  Eräässä tunnetussa lehdessä kerrotaan: ”Todella ikävä uutinen on se, että useimmat maapallon kuudesta miljardista asukkaasta ovat vasta alkaneet seurata Yhdysvaltojen ja muiden teollisuusmaiden törkyisiä jalanjälkiä.” Useimmat meistä siis elävät kertakäyttöyhteiskunnassa, pidimmepä siitä tai emme.

Ihmisillä on tietysti aina ollut jotain pois heitettävää. Säilötyt ja pakatut hyödykkeet ovat kuitenkin nykyään paljon yleisempiä kuin vuosia sitten, joten kertakäyttöpakkauksia on kaikkialla. Myös sanoma- ja aikakauslehtien, mainosten ja muun painetun materiaalin määrä on lisääntynyt rajusti.

Pitkälle teollistunut ja tieteellinen maailmamme on luonut myös uudenlaista jätettä. Saksalaisessa Die Welt -lehdessä sanotaan, että ”Euroopan unionissa romutetaan vuosittain noin yhdeksän miljoonaa autoa”. Eikä niiden hävittäminen ole yksinkertainen tehtävä. Vielä vaikeampi on löytää vastaus kysymykseen, miten päästä turvallisesti eroon kemiallisesta jätteestä ja ydinjätteestä. Yhdysvallat ilmoitti vuonna 1991, että sillä oli ”valtavat määrät radioaktiivista jätettä, eikä sillä ollut paikkaa, mihin se voitaisiin varastoida”. Miljoona tynnyrillistä hengenvaarallisia aineita seisoi tilapäisessä varastossa jatkuvasti alttiina sille ”vaaralle, että ne vuotavat, ne varastetaan ja niiden väärä käsittely vahingoittaa ympäristöä”. Yksistään vuonna 1999 noin 20000 yritystä  ja laitosta tuotti Yhdysvalloissa yli 40 miljoonaa tonnia vaarallista jätettä.

Yksi tekijä on maapallon väestö, joka kasvoi räjähdysmäisesti viime vuosisadalla. Enemmän ihmisiä, enemmän jätettä! Ja monet ovat taipuvaisia kuluttamaan paljon. Worldwatch-instituutti totesi äskettäin: ”Olemme käyttäneet vuodesta 1950 lähtien enemmän tavaroita ja palveluja kuin oli käytetty koko sitä edeltäneen ihmishistorian aikana.”

Harvat teollisuusmaiden asukkaat haluaisivat kuitenkaan luopua kaikista näistä ”tavaroista ja palveluista”. Kuinka helppoa onkaan mennä kauppaan, valita valmiiksi pakattuja ruokatavaroita ja tuoda ne kotiin kaupan paperi- tai muovipussissa. Jos nykyaikaisista pakkauksista yhtäkkiä luovuttaisiin, ihmiset saattaisivat pian huomata, miten riippuvaisia he niistä ovat. Ja hygieenisyytensä puolesta ne edistävät, ainakin epäsuorasti, terveyttä.

Onko näistä eduista huolimatta syytä olla huolissaan siitä, että kertakäyttöyhteiskunta olisi mennyt liian pitkälle? Ilmeisesti on, sillä ongelmaan tarjotut ratkaisut eivät juuri ole pienentäneet jätevuoria. Vielä pahempaa on se, että kertakäyttöyhteiskunnan taustalla olevat asenteet ovat saaneet muita, huolestuttavampia ilmenemismuotoja.

[Alaviite]

[Kuva s. 4]

Vaarallisten jätteiden hävittäminen turvallisesti on vakava ongelma