Onko näköpiirissä ratkaisua?

MITÄ jollekin tarpeettomalle tavaralle pitäisi tehdä? ”Sen kuin heität pois” vaikuttaisi helpolta, päivänselvältä vastaukselta. Jätteistä eroon pääseminen ei kuitenkaan ole aina näin yksinkertaista. Mihin se pitäisi heittää? Muuan italialainen ympäristöyhdistys arvioi, että mereen heitetyltä lasipullolta menee hajoamiseen 1000 vuotta. Sitä vastoin paperipyyhkeet hajoavat kolmessa  kuukaudessa. Savukkeenpätkä saastuttaa merta jopa 5 vuotta, muovikassit 10–20 vuotta, nailonvalmisteet 30–40 vuotta, säilyketölkit 500 vuotta ja polystyreenimuovi 1000 vuotta.

Tällaisten jätteiden määrä on kasvanut valtavasti. Kauppamaailmalla on nykypäivänä paljon myytävää, ja mainosmaailma haluaa meidän uskovan, että me tarvitsemme sitä kaikkea. Britannialainen The Guardian -lehti sanoo ytimekkäästi: ”Mainostajat auttavat meitä tyydyttämään tarpeita, joita emme ole tienneet itsellämme olevan.” Meillä on kiusaus ostaa viimeisintä, mitä markkinoilla on tarjolla, jottemme jäisi paitsi jostain uudesta. Ja mainoskielessä ”uusi” tietenkin tarkoittaa ”parempaa”, kun taas ”vanha” tarkoittaa ”huonompaa ja vanhentunutta”.

Siksi meitä ei useinkaan kannusteta korjaamaan vanhaa vaan ostamaan uutta. Meille vakuutetaan, että se on käytännöllisempää ja taloudellisempaa. Toisinaan tämä pitää paikkansa. Usein vanhan pois heittäminen ja uuden ostaminen tilalle on kuitenkin kallista ja tarpeetonta.

Monet nykypäivän tuotteista on suunniteltu pois heitettäviksi. Niitä voi olla vaikea korjata, mikä on hyvä pitää mielessä ostoksia tehdessä. Eräs saksalainen kuluttajalehti sanoi: ”Yksittäisten tuotteiden elinkaari lyhenee koko ajan. Se mikä oli muodissa eilen, on poissa muodista tänään ja päätyy monesti roskien joukkoon. Tämän vuoksi arvokkaista raaka-aineista tulee päivittäin arvotonta jätettä!”

Hyötyykö kuluttaja tästä hillittömästä ostamisesta? Todellisia hyötyjiä ovat yritykset, joiden tarkoitus on tehdä rahaa. Sveitsiläisessä Die Weltwoche -viikkolehdessä sanotaan: ”Talous romahtaisi aivan varmasti, jos jokainen käyttäisi huonekalujaan ja autoaan niin kauan kuin hän elää tai vain kaksi kertaa kauemmin kuin nykyään.” Taloudellinen romahdus ei suinkaan ole ratkaisu, sillä silloin kuluttajat jäisivät vaille työtä. Mitä ratkaisumalleja jäteongelmaan on sitten tarjottu?

Eroon hankkiutuminen, kierrätys vai kulutuksen vähentäminen?

Jotkin teollisuusmaat valitsevat helpon tien ja työntävät jätteensä kehitysmaihin. Muuan raportti kertoo eräällä surullisen kuuluisalla paikalla Nigeriassa olleista yli 8000 tynnyristä, joissa oli 3500 tonnia myrkyllisiä kemikaaleja. Tynnyrit olivat ruostuneita ja syöpyneitä, ja niiden havaittiin vuotavan ja saastuttavan sekä maaperää että pohjavettä. Tällainen jätehuolto ei vaikuta toimivalta ratkaisulta eikä ihailtavalta tavalta kohdella toisia.

Entä jos tarpeettomia tavaroita ei heitettäisi pois vaan ne kierrätettäisiin? Tällaiset ohjelmat edellyttävät tietysti sitä, että kuluttajat erottelevat jätteensä, mitä laki vaatiikin joissakin paikoissa tekemään. Viranomaiset voivat vaatia, että jätteistä lajitellaan erilleen paperi, pahvi, metalli, lasi ja orgaaninen jäte. Lasi on ehkä vielä lajiteltava värin perusteella.

Kierrätyksestä on selvästi hyötyä. Kirjassa 5000 Days to Save the Planet sanotaan, että alumiinin kierrätys säästää ”valtavasti energiaa” ja ”vähentää ympäristöä turmelevaa bauksiitin louhintaa”. Kirjassa jatketaan: ”Kierrättämällä voidaan tuottaa sama määrä paperia puolet pienemmällä energiamäärällä ja kymmenen kertaa pienemmällä vesimäärällä. – – Monenlaiset jätteet voidaan ottaa talteen, hyödyntää valmistuksessa ja käyttää uudelleen. – – Silloinkin kun tehtaat eivät voi itse käyttää uudelleen omia jätteitään, ne voivat toisinaan panna jätteensä kiertoon toisten käytettäviksi – –. Hollannissa jätteenvaihtoverkosto on toiminut hyvin tuloksin 1970-luvun alkupuolelta asti.”

Jotkut asiantuntijat eivät pyri niinkään löytämään  keinoja jätteiden hävittämiseen vaan korostavat sitä, että jätteiden syntyminen pitäisi alun alkaenkin ehkäistä. Edellä mainittu kirja varoittaa, että ”on ryhdyttävä pikaisiin toimiin”, mikäli ihmiskunta aikoo siirtyä ”kertakäyttötaloudesta – – kohti säilytysyhteiskuntaa, joka synnyttää mahdollisimman vähän jätettä ja vähentää luonnonvarojen kulutusta”.

Niiden, jotka haluavat siirtyä pois kertakäyttötaloudesta, on kuitenkin oltava valmiita käyttämään ostamiaan hyödykkeitä mahdollisimman pitkään ja heittämään ne pois vasta sitten, kun niitä ei enää voi korjata. Tarpeettomat mutta edelleen käyttökelpoiset tavarat on annettava toisille, joilla on niille käyttöä. Saksalaisen ekologian instituutin Darmstadtin toimisto arvioi, että talous, jossa noudatettaisiin jatkuvasti periaatetta ”käytä, älä haaskaa”, tuottaisi 75 prosenttia vähemmän jätettä kuin keskivertotalous.

Tulevatko riittävän monet taloudet noudattamaan tällaisia periaatteita? Luultavasti eivät. Ihmiskunnan jäteongelman taustalla on suurempia kysymyksiä. Yhä useammat ovat omaksuneet nykypäivän kertakäyttöyhteiskunnassa ajattelutavan, jota voitaisiin sanoa kertakäyttöajatteluksi. Tarkastellaanpa lähemmin tätä ajattelutapaa – ja muutamia äärimmäisyyksiä, joihin se voi johtaa.

Kertakäyttöajattelun vaarat

Kertakäyttöajattelu voi helposti mennä vähäistä tuhlaavaisuutta pitemmälle. Ihmisistä voi tulla kiittämättömiä ja ajattelemattomia, niin että he voivat surutta heittää menemään suuret määrät koskematonta ruokaa ja haaskata luonnonvaroja. Itsekeskeiset ihmiset, joita muoti-ilmiöt ja tyhjänpäiväiset mieltymykset hallitsevat, voivat tuntea alinomaa pakottavaa tarvetta hankkia hyvien vaatteiden, huonekalujen ja muiden tavaroiden tilalle uusia.

Kertakäyttöajattelu ei kuitenkaan välttämättä rajoitu pelkkiin tavaroihin. Erään pois heitettyjen taloustavaroiden hyödyntämiseen tähtäävän saksalaishankkeen yhteydessä todettiin: ”Me kohtelemme ihmisiä samalla tavalla kuin sohvakalustoa, joka heitetään viiden vuoden kuluttua pois, koska se ei enää miellytä, ja korvataan uudella. Kysymys on, kuinka kauan yhteiskuntamme kestää tätä. – – Kun ihminen ei kykene enää työskentelemään täydellä teholla, hänen tilalleen otetaan joku toinen. Työvoimaahan on tarjolla yllin kyllin!”

Yhdysvaltojen entinen varapresidentti Al Gore esittää kirjassaan Earth in the Balance olennaisen kysymyksen: ”Koska olemme alkaneet pitää käyttämiämme hyödykkeitä kertakäyttöisinä, olemmeko alkaneet suhtautua samoin toisiin ihmisiin? – – Olemmeko samalla lakanneet arvostamasta kunkin ihmisen ainutlaatuisuutta?”

Ihmiset, jotka ovat menettäneet arvostuksensa ja kunnioituksensa toisia kohtaan, voivat luultavasti helpommin ja pienemmin tunnonvaivoin hylätä ystävän tai aviopuolison. Saksalaislehdessä Süddeutsche Zeitung sanotaan tällaisesta ajattelusta: ”Ostamme kahdesti vuodessa uusia vaatteita, neljän vuoden välein uuden auton ja kymmenen vuoden välein uuden sohvakaluston. Etsimme joka vuosi uuden lomakohteen. Vaihdamme asuntoja, työpaikkoja, yrityksiä – miksemme siis myös aviopuolisoa?”

 Jotkut ovat valmiita heittämään pois melkein mitä tahansa, kun siitä alkaa olla vaivaa. Esimerkiksi eräässä Euroopan maassa hylättiin vuonna 1999 noin 100000 kissaa ja 96000 koiraa. Muuan sikäläinen eläinaktivisti sanoo, että hänen maanmiehensä eivät pidä lemmikin omistamista pitkäaikaisena sitoumuksena. ”He ostavat koiranpennun syyskuussa ja hylkäävät sen [vuotta myöhemmin lähtiessään lomalle] elokuussa.” Vielä pahempaa on se, että kertakäyttöajattelu ulottuu itse ihmiselämään.

Kunnioituksen puutetta elämää kohtaan

Monet näyttävät ajattelevan, ettei heidän elämällään ole paljonkaan arvoa. Eräässä eurooppalaisessa aikakauslehdessä sanottiin äskettäin, että nuoret ovat olleet viime vuosina entistä valmiimpia ottamaan riskejä. Tämä näkyy halukkuutena osallistua urheilun äärilajeihin. He pitävät elämää niin vähäarvoisena, että he ovat valmiita vaarantamaan sen muutaman jännittävän hetken vuoksi! Voitonnälkäiset liikemiehet käyttävät hanakasti hyväkseen tätä suuntausta. Muuan saksalaispoliitikko sanoi, että äärilajien edistäjät ”pitävät yleensä rikastumista tärkeämpänä kuin ihmisten terveyttä ja elämää”.

Entä miten suhtaudutaan syntymättömän lapsen elämään? Maailman terveysjärjestö arvioi, että ”kautta maailman siitetään vuosittain noin 75 miljoonaa lasta, joita kukaan ei todellisuudessa halua. Monille naisille ainoa vaihtoehto on abortti.” Vauvat ovat vaarassa syntymän jälkeenkin. Brasilialaisen O Estado de S. Paulo -lehden mukaan ”kaduille hylättyjen vauvojen määrä kasvaa”. Tapahtuuko tällaista siellä, missä sinä asut?

Havaitsemme kaikkialla maailmassa todisteita siitä, että ihmiselämää pidetään halpana, arvottomana, sellaisena, mistä voidaan lähes huoletta tehdä loppu. Esimerkiksi ihmiset suosivat väkivaltaviihdettä, jossa ”sankarit” voivat yhdessä ainoassa elokuvassa tai televisio-ohjelmassa teurastaa suuret määrät ”pahoja ihmisiä”. Maapalloa pyyhkivät väkivaltarikollisuuden aallot; varkaat tappavat uhrinsa vähäisenkin rahasumman vuoksi – tai ilman mitään syytä. Uutisissa kerrotaan kuvottavista terroriteoista, etnisistä puhdistuksista ja suoranaisista kansanmurhista, joihin kaikkiin liittyy säälimätöntä, summittaista ihmisten teurastamista – arvokkaita ihmishenkiä heitetään menemään kuin roskaa.

Meidän on ehkä pakko elää kertakäyttöyhteiskunnassa, mutta meidän ei tarvitse omaksua kertakäyttöajattelua. Seuraavassa kirjoituksessa käsitellään sitä, miten voimme vastustaa kertakäyttöyhteiskunnan ja siinä vallitsevien ei-toivottujen asenteiden vaikutusta.

[Kuva s. 6]

Monissa paikoissa kierrätys on pakollista

[Kuvat s. 7]

Saako vaihtuva muoti sinut heittämään pois hyviä vaatteita ja ostamaan uusia?

[Kuva s. 8]

Syntymättömän lapsen elämää ei pidä lopettaa vaan vaalia

[Lähdemerkintä]

Index Stock Photography Inc./BSIP Agency

[Kuva s. 8]

Elämä on liian arvokasta vaarannettavaksi jännityksen vuoksi