Kohtaamme harvoin nähdyn saalistajan

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA KANADASTA

KATSO tuonne niitylle”, kuiskasin innoissani. Olimme vaimoni kanssa melomassa kanootilla pitkin majesteettista Nechakojokea Brittiläisen Kolumbian keskiosissa ja nautimme suuresti koskemattoman luonnon näkymistä ja äänistä. Yhtäkkiä esiin syöksähti jokin eläin iskeäkseen kyntensä pahaa aavistamattomaan jänikseen. Salamannopeasti uhri pinkaisi turvaan. Saalistaja vainusi läsnäolomme ja jähmettyi paikoilleen. Se tuijotti meitä jäätävästi ja murisi ikään kuin sanoakseen: ”Kiitos kun pilasitte aamiaiseni.” Sitten se katosi äänettömästi pensaikon varjoihin. ”Mikä se oli?” kysyi vaimoni. ”Ilves”, vastasin. Samassa kuulimme toisen selkäpiitä karmivan murinan, joka kaikui edellistä pitempään ja kovempaa kirpeässä aamussa.

Harvinainen näky

Tämä oli todella harvinainen kohtaaminen. Ilveksiä on aikoinaan vaeltanut metsissä ja vuorilla koko pohjoisen pallonpuoliskon alueella, mutta nykyään niitä elää vain syrjäisillä maailmankolkilla. Niistä on tehty varmoja havaintoja Euraasian vuoristoseuduilla ja niinkin etelässä kuin Espanjan vuorilla. Eniten niitä elää kuitenkin Siperiassa sekä Pohjois-Kanadan ja Alaskan silmänkantamattomiin jatkuvissa tiheissä metsissä. Kissapedoista kertovassa lähdeteoksessa sanotaan: ”Ilves tarvitsee viihtyäkseen kahdenlaista metsää: tiheäkasvuisen, ryteikköisen vanhan metsän, joka antaa sille suojan ja josta se löytää pesän synnyttämistä varten, sekä vehmaita niittyjä ja nuorta metsää, joissa saalistaa jäniksiä.”

Täysikasvuinen ilves voi olla noin kuusi kertaa suurempi kuin kookas kotikissa, ja se ulottuu aikuista ihmistä likimain reiden korkeudelle.  Urospuolinen kanadanilves voi painaa 10–15 kiloa ja naaras 5–10 kiloa. Ne ovat noin puolta pienempiä kuin eurooppalaiset serkkunsa. Jotkin niistä voivat kasvaa metrin pituisiksi.

Ilveksen ominaispiirteitä ovat huomattavat poskitupsut, jotka tekevät siitä hyvin erinäköisen kuin ovat useimmat muut kissaeläimet. Naama on leveämpi ja matalampi kuin yleensä kissoilla, ja siksi se näyttää aremmalta ja kiltimmältä kuin onkaan. Talvella kanadanilveksen karvapeite pitenee noin kymmenen senttimetrin pituiseksi tiiviiksi, pehmeäksi turkiksi, joka on tavallisesti vaaleanharmaa. Naamassa on tummemman harmaita täpliä. Euraasiassa elävällä ilveksellä saattaa olla vaaleanruskea turkki, jossa on tummanruskeita täpliä. Ilveksellä on myös sille ominainen kymmenisen senttimetriä pitkä töpöhäntä, jonka pää on musta. Korvat ovat suuret ja kolmion muotoiset, ja niiden kärjessä on mustat karvatupsut. Antennien tavoin ne auttavat ilvestä määrittämään pienten saaliseläinten äänten suunnan.

Tämä yleensä yksinään liikkuva petoeläin saa saalista sen ansiosta, että se on tarkka ja pysyttelee piilossa. Sen on helppo juosta hangessakin suurilla lumikenkämäisillä tassuillaan, joissa on pehmeät polkuanturat ja sisäänvedettävät kynnet. Erittäin pitkillä ja  vahvoilla takajaloilla se pystyy kiihdyttämään nopeasti ja hyppäämään pari kolme metriä yhdellä loikalla. Se pystyy saalistaessaan myös kääntymään ilmassa kuin akrobaatti ja muuttamaan näin suuntaa. Takaa-ajo kestää kuitenkin yleensä vain hetken. Ellei se saa saaliseläintä kiinni noin viiden loikan jälkeen, se luopuu yrityksestä. Se joutuu usein juoksemaan 3–10 jäniksen perässä ennen kuin se saa kiinni yhden. Epäonnistuminen merkitsee tyhjää mahaa. Saatuaan eläimen kiinni se iskee uhrin niskaan tai kurkkuun vahvat, lyhyet leukansa, joiden 28 hampaasta neljä on tikarimaista kulmahammasta.

Ilves saalistaa pääasiassa juuri ennen aamunkoittoa ja heti iltahämärän laskeuduttua. Useimpien kissojen tavoin se näkee niukassakin valossa. Nähdäkseen yöllä se tarvitsee vain kuudesosan siitä valosta, jonka ihmiset tarvitsevat. Kissaeläinten silmissä on verkkokalvon takana erikoiskalvo, joka toimii kuin peili heijastaen valon takaisin verkkokalvon läpi, jolloin valo ärsyttää aistinsoluja mahdollisimman paljon. Tämän vuoksi silmät loistavat pimeässä kuin lasikuulat, kun niitä katsoo suoraan edestäpäin. Maailman kissapetoja käsittelevässä kirjassa sanotaan: ”Ilves tarvitsee näköään havaitakseen saaliseläimen pitkän matkan päästä. Se pystyy ilmeisesti näkemään hiiren 75 metrin päästä ja lumikenkäjäniksen 300 metrin päästä, eli väliin mahtuisi enemmän kuin kolme jalkapallokenttää.”

Kanadanilveksen mieluisinta ravintoa ovat lumikenkäjänikset, joita se tappaa keskimäärin kaksi kolmea päivää kohti. Riittävästi ravintoa saanut ilves voi elää jopa 15 vuotta. Mukautuvana saalistajana se syö myös hiiriä, myyriä, metsäkanoja, sorsia, majavia ja oravia. Ilveksen kerrotaan tappaneen joskus jopa peuroja, minkä vuoksi se on saanut raivokkaan ja aggressiivisen saalistajan maineen.

Ilveksen ymmärtäminen ja suojeleminen

Kun naarasilves on valmis lisääntymään, se viestittää siitä jättämällä hajumerkkejä ja mouruamalla. Parittelun jälkeen se synnyttää keskimäärin neljä poikasta. Silloin harvoin kun ruokaa on runsaasti, poikasia saattaa olla jopa seitsemän. On kiinnostavaa, että kun ruokaa on vähemmän, poikueetkin ovat pienempiä.

Ilves viihtyy omissa oloissaan ja kaihtaa seutuja, joilla on liikkunut ihmisiä. Se on suojelutoimilla saatu menestymään monilla alueilla Brittiläisessä Kolumbiassa. Nykyaikaiset valikoivat hakkuumenetelmätkin saattavat auttaa sitä, kun metsään syntyy hakkuun johdosta pieniä niittyaukeita, joille jänikset tulevat syömään. Jäniskannan lisääntyminen merkitsee myös ilveskannan lisääntymistä.

Tämä kiehtova eläin on tärkeä osa monimutkaista ekosysteemiä. Se on muiden petoeläinten tavoin riippuvainen eläimistä, joita se pyydystää. Eräässä luontokirjassa todettiin, että se on riippuvainen myös niistä heinä- ja varpukasveista, joita sen saaliseläimet syövät, sekä niistä maaperän eliöistä, joista nuo kasvit saavat ravintonsa. Luonnon monimutkaisuus opettaa, miten tärkeää meidän on kunnioittaa ja suojella ilveksen kaltaisten luontokappaleiden elinympäristöä.