Vaikea uskonnollinen ongelma siirtomaa-ajan Brasiliassa

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA BRASILIASTA

MARRASKUUN 30. päivänä 1996 Kirkkojen maailmanneuvoston järjestämän lähetystyökonferenssin (Conference on World Mission and Evangelism) edustajia kokoontui Salvadorin kaupungin satamaan Brasiliassa. Paikalla oli erikoismerkitystä. Juuri täällä myytiin menneillä vuosisadoilla miljoonia afrikkalaisia orjiksi. ”Tämä meri kokosi heidän kyyneleensä”, sanoi eräs pappi viitaten vankien onnettomaan matkaan. Tuona muistopäivänä ilmaistiin katumusta sen johdosta, mitä yksi puhujista kuvaili kristikunnan häpeälliseksi osallisuudeksi orjuuteen. Miten uskonto liittyi siirtomaa-ajan Brasiliassa harjoitettuun orjakauppaan?

”Kadotettujen sielujen” pelastaminen

Vuonna 1441, lähes 60 vuotta ennen kuin Brasilia virallisesti löydettiin, portugalilainen merenkulkija Antão Gonçalves vangitsi ja kuljetti Portugaliin ensimmäisen ryhmän afrikkalaisten heimojen jäseniä. Harva ihminen keskiajalla piti sotavankien orjuuttamista moraalisesti kyseenalaisena, varsinkaan siinä tapauksessa, että vangit olivat kirkon luokittelun mukaan ”vääräuskoisia”. Kahdella seuraavalla vuosikymmenellä tuottoisaksi kasvanut rauhanajan orjakauppa vaati kuitenkin perustelemista. Jotkut väittivät, että orjuuttamalla afrikkalaisia he pelastivat ”kadotettuja sieluja”, kun he auttoivat heidät eroon pakanallisesta elämäntavasta.

Paavi Nikolaus V antoi 8.1.​1455 julkaisemassaan bullassa virallisesti tukensa tuolloin jo kukoistaneelle orjakaupalle. Kirkko ei siis ryhtynyt vastustamaan orjuutta. Päinvastoin jotkut papit olivat brasilialaisen historioitsijan João Dornas Filhon mukaan sen ”peräänantamattomia puolestapuhujia”. Olosuhteet olivat täten otolliset orjuuden leviämiselle Brasiliaan, kun portugalilaiset uudisasukkaat saapuivat sinne.

”Ainoa – – vaihtoehto”

Vuonna 1549 maahan vasta saapuneet jesuiittalähetyssaarnaajat huolestuivat havaitessaan, että suuri osa Brasilian työvoimasta koostui laittomasti vangituista orjista. Maanomistajat olivat yksinkertaisesti koonneet heitä väkipakolla työhön maatiloilleen ja sokeriruokoviljelmilleen. ”Orjien omistaminen vaivaa useimpien omaatuntoa”, kirjoitti jesuiittojen esimies Manuel de Nóbrega vuonna 1550. Maanomistajat pitivät kuitenkin orjatyöläisensä silläkin uhalla, etteivät saaneet kirkolta synninpäästöä.

Pian Brasilian jesuiitat olivat vaikean ongelman edessä. Varojen niukkuus teki hyväntekeväisyyden harjoittamisen vaikeaksi. Yksi ratkaisu oli ryhtyä viljelemään valtion lahjoittamaa maata ja käyttää sadosta saatu voitto uskonnolliseen toimintaan. Mutta ketkä näillä tiloilla tekisivät työn? Portugalilaisen historioitsijan Jorge Couton mukaan ”ainoa – – vaihtoehto oli neekeriorjien käyttö. Ratkaisu oli moraalisesti kiusallinen, mutta jesuiittojen Brasiliassa toimiva esimies päätti olla välittämättä siitä.”

Jesuiitat liittyivät siihen kasvavaan maanomistajien ryhmään, jotka painokkaasti vaativat maahan afrikkalaisorjia. Intiaaniorjilla tuntui olevan vaikeuksia sopeutua tiiviiseen työntekoon maatiloilla, ja usein he kapinoivat tai vain katosivat metsiin. * Afrikkalaiset  olivat puolestaan osoittautuneet kestäviksi työntekijöiksi Portugalille kuuluvien Atlantin saarten sokeriruokoplantaaseilla. ”He eivät koskaan karanneet, eikä heillä ollut paikkaa, minne karata”, sanoi muuan aikalaiskirjoittaja.

Kun kirkonmiesten siunaus oli saatu, afrikkalaisten orjien tuonti kasvoi tasaisesti. Brasiliasta tuli huomattavan riippuvainen Atlantin yli käytävästä orjakaupasta. Vuonna 1768 oli jesuiittojen omistamalla tilalla Santa Cruzissa 1205 orjaa. Myös benediktiinit ja karmeliitat hankkivat maata ja paljon orjia. ”Luostarit ovat täynnä orjia”, parahti 1800-luvulla elänyt brasilialainen Joaquim Nabuco, joka vastusti orjuutta.

Maataloudelle oli tunnusomaista kilpailu, ja siksi kirkon mailla toimivat orjanomistajat pitivät usein yllä ankaraa työtahtia. Historian professori Stuart Schwartzin mukaan monet niistäkin kirkonmiehistä, jotka vastustivat orjien huonoa kohtelua, ”väheksyivät afrikkalaisia” ja ”olivat sitä mieltä, että kuri, rangaistukset ja työnteko olivat ainoa keino kitkeä orjista pois taikausko, velttous ja sivistymättömyys”.

”Orjuusteologia”

Yrittäessään sovittaa yhteen kristilliset arvot ja järjestelmän, joka sai voimansa jatkuvasta riistosta, kirkonmiehet loivat orjuudelle moraalisen perustan, jota muuan teologi kutsuu orjuusteologiaksi. Koska suuri osa orjalaivojen ihmislastista menehtyi ahtaissa ruumissa, joissa taudit riehuivat, kirkko vaati, että afrikkalaiset oli kastettava ennen lähtöä Uuteen maailmaan. * Käännynnäiset eivät tietenkään juuri koskaan saaneet uskonnollista opetusta ennen kastetta. (Ks. tekstiruutua ”Pikakristittyjä?”.)

Pitkät työpäivät ja huomattavasti normaalia lyhyempi elinikä merkitsivät joka tapauksessa sitä, että orjilla ei juuri ollut mahdollisuutta harjoittaa uutta uskontoaan. Ongelmaa lievitti kuitenkin kirkon oppi ruumiin ja sielun erillisyydestä. Kirkonmiehet vakuuttivat, että vaikka afrikkalaiset riutuivat julmassa orjuudessa, heidän sielunsa oli vapaa. Siksi orjien oli heidän mielestään hyväksyttävä ilomielin nöyryytyksensä osana jumalallista  suunnitelmaa, joka valmisti heitä kirkkauteen.

Samaan aikaan kirkko muistutti orjanomistajia heidän moraalisesta velvollisuudestaan sallia orjiensa käydä kirkossa, pitää uskonnollisia juhlia ja avioitua. Papit arvostelivat orjien julmaa kohtelua mutta muistivat myös aina tähdentää liiallisen lempeyden vaaroja. ”Ruoskikaa palvelijoitanne ja pitäkää heitä ketjuissa ja jalkakahleissa silloin kun on sen aika, asianmukaisen järjestyksellisesti ja maltillisesti, niin näette, miten heidän kapinallisuutensa talttuu nopeasti”, neuvoi muuan jesuiittapappi.

Harva harkitsi afrikkalaisten käännyttämistä vähemmän tuskallisin menetelmin. Päinvastoin orjuutta avoimesti puolustaneet ihmiset, muun muassa brasilialainen piispa Azeredo Coutinho, antoivat ymmärtää, että orjakauppiaat itse asiassa tekivät afrikkalaisille palveluksen! Vuonna 1796 julkaisemassaan pontevassa orjuuden puolustuksessa Coutinho kysyi: ”Olisiko kristikunnan parempi ja sopivampaa antaa heidän [afrikkalaisten] kuolla pakanuudessa ja epäjumalanpalveluksessa kuin pyhässä uskossamme?” Johtava jesuiittalähetyssaarnaaja António Vieira kehotti afrikkalaisia samassa hengessä: ”Kiittäkää Jumalaa loputtomasti siitä, että hän on – – tuonut teidät tähän maahan, missä te uskonnonopetusta saatuanne elätte kristittyinä ja pelastutte.”

Orjuuden hinta

Kirkko toivoi pelastavansa ”kadotettuja sieluja” tunnustamalla orjuuden. Ironista kyllä se toiminnallaan vain kylvi jakautuneisuuden siemeniä, sillä afrikkalaiset eivät hevin luopuneet uskonnollisista tavoistaan ja käsityksistään. Nykyään lukemattomat brasilialaiset harjoittavat synkretismiä eli katolisuuden ja afrikkalaisten heimouskontojen sekoitusta.

Vaikka joistakuista näytti aikanaan hyvältä ratkaisulta se, että kirkko hyväksyi taloudellisten tarpeiden sanelemat menettelytavat siirtomaa-ajan Brasiliassa, tällainen menettely osoittautui ajan myötä tuhoisaksi. Se tuotti kuolemaa ja kärsimystä ja herätti siten kirkon etiikasta kysymyksiä, joihin ei ole tyydyttävää vastausta. Erään historioitsijan mielestä orjuuden hyväksyminen merkitsi samanlaista asennetta kuin oli niillä ihmisillä, jotka profeetta Jesajan tuomitsi siksi että he sanoivat ”hyvää pahaksi ja pahaa hyväksi” (Jesaja 5:​20).

 Ihmisiä riistävä orjuus vastoin Raamattua

Raamattu osoittaa selvästi, että Jehova Jumala ei hyväksy sitä, että ’ihminen hallitsee ihmistä hänen vahingokseen’, mihin sisältyy ihmisiä riistävä orjuus (Saarnaaja 8:​9). Esimerkiksi Israelille annetun Jumalan lain mukaan ihmisen sieppaamisesta ja myymisestä oli rangaistuksena kuolema (2. Mooseksen kirja 21:​16). Jumalan muinaisen kansan keskuudessa oli kylläkin tietynlaista orjuutta, mutta se ei ollut tässä kirjoituksessa käsitellyn sortavan orjuuden kaltaista. Tosiasiassa jotkut israelilaisorjat päättivät jäädä isäntänsä luokse, kun heillä olisi ollut mahdollisuus vapautua, ja tämä osoittaa selvästi, että orjuus ei Jumalan kansan keskuudessa ollut riistävää (5. Mooseksen kirja 15:​12–17). Olisikin Raamatun räikeää vääristelyä väittää, että israelilainen orjuus antaisi perusteen sille julmuudelle, jota on harjoitettu kautta historian. *

Jehova Jumala lupaa Sanassaan, että kaikenlainen orjuus tulee pian päättymään. Voimme iloita siitä, että Jumalan uudessa maailmassa ihmiset eivät enää joudu elämään pelossa ankaran isännän sortavan vallan alla. Sen sijaan ”he istuvat todella kukin viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla, eikä kukaan saata heitä vapisemaan” (Miika 4:​4).

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 15]

Jehova Jumala lupaa, että kaikenlainen orjuus katoaa pian

[Tekstiruutu/Kuvat s. 13]

Jumalan vai voiton takia?

1500-luvulla elänyt portugalilainen oppinut Fernão de Oliveira väitti, että orjakauppiaiden vaikuttimena ei ollut evankelioimisen palo vaan ahneus. Euroopasta lähteneet laivat vaihtoivat Afrikan satamissa erilaisia hyödykkeitä vankeihin. Vangit kuljetettiin Amerikkaan ja myytiin sokeria vastaan, joka sitten vietiin myytäväksi Eurooppaan. Tämä kolmioreitti tuotti suunnatonta voittoa sekä kauppiaille että Portugalin kruunulle. Kaupankäynnistä hyötyi myös papisto, sillä papit vaativat, että afrikkalaisten kastamisesta oli maksettava pääluvun mukaan vero ennen kuin nämä kuljetettiin Amerikkaan.

[Tekstiruutu s. 14]

PIKAKRISTITTYJÄ?

”1600-luvun alkupuolella tuli tavaksi kastaa afrikkalaiset orjat ennen heidän lähtöään”, kirjoittaa historioitsija Hugh Thomas kirjassaan The Slave Trade. ”Orjat eivät yleensä olleet saaneet minkäänlaista opetusta ennen tuota toimitusta, ja monilla, kenties useimmilla, ei ennestään ollut mitään käsitystä kristittyjen Jumalan olemassaolosta. Kristityksi kastaminen oli siis pelkkä muodollisuus.”

Professori Thomasin mukaan vangit oli tapana viedä kirkkoon, missä katekeetta – tavallisesti itsekin orja – puhui orjille kääntymyksestä heidän omalla kielellään. ”Sitten pappi kulki hämmentyneiden rivien keskellä”, jatkaa Thomas, ”ja antoi jokaiselle kristityn nimen, joka oli aiemmin kirjoitettu paperilapulle. Lisäksi hän ripotteli orjien kielelle suolaa ja pirskotteli sen päälle pyhää vettä. Lopuksi hän saattoi sanoa tulkin välityksellä: ’Pitäkää itseänne nyt Kristuksen lapsina. Olette lähdössä Portugalin maaperälle, missä saatte opetusta uskosta. Älkää enää koskaan muistelko synnyinmaatanne. Älkää syökö koiria, rottia tai hevosia. Olkaa tyytyväisiä.’”

[Kuva s. 13]

Paavi Nikolaus V

[Lähdemerkintä]

Culver Pictures

[Kuva s. 15]

Julkinen ruoskinta 1800-luvulla eläneen silminnäkijän Johann Rugendasin kuvaamana

[Kuvien lähdemerkintä s. 15]

Orjamaalaukset s. 13 ja 15: De Malerische Reise in Brasilien de Johann Moritz Rugendas, cortesia da Biblioteca Mário de Andrade, São Paulo, Brasil