Yksinhuoltajien monet haasteet

”Tunteeni vaihtelevat laidasta laitaan. Vietän kokonaisia öitä kylpyhuoneessa itkien. Se on aika kovaa.” (JANET, KOLMEN LAPSEN YKSINHUOLTAJAÄITI)

YKSINHUOLTAJAKSI päädytään monesta syystä. Joihinkin perheisiin jää vain toinen vanhemmista sodan, luonnononnettomuuden tai sairauden vuoksi.

Joidenkin lasten vanhemmat päättävät olla menemättä naimisiin. Esimerkiksi Ruotsissa lähes puolet lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella. Yksinhuoltajaperheitä muodostuu myös avioeron seurauksena. Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että yli 50 prosenttia amerikkalaislapsista asuu yksinhuoltajaperheessä jossain vaiheessa lapsuuttaan.

Haasteiden ymmärtäminen

Vasta leskeksi jääneillä äideillä on kannettavanaan erityisen raskas taakka. Heidän täytyy ottaa vastuu perheestään samaan aikaan kun he vielä surevat puolisoaan. Sopeutuminen voi viedä kuukausia, jopa vuosia, ja samalla on selviydyttävä muuttuneesta taloudellisesta tilanteesta ja lohdutettava lapsia. Uudet velvollisuudet voivat tuntua leskiäidistä äärettömän vaikeilta hoitaa. Lapsi voi jäädä ilman riittävää huolenpitoa juuri silloin kun hän kipeimmin kaipaisi huomiota ja lohdutusta.

Yksinhuoltajaäidit, jotka eivät ole avioituneet lapsensa isän kanssa, ovat usein hyvin nuoria ja kokemattomia. Heiltä on saattanut jäädä koulu kesken. Ilman ammattipätevyyttä he ovat todennäköisemmin vähävaraisia ja pienipalkkaisia. Jos heillä ei ole vanhempiensa tai muiden sukulaisten tukea, heidän on järjestettävä lapsen päivähoito. Naimattomalla äidillä voi olla myös tunneperäisesti raskasta; hän saattaa kamppailla esimerkiksi häpeän ja yksinäisyyden tunteiden kanssa. Jotkut ehkä pelkäävät, että lapsen olemassaolo estää heitä saamasta sopivaa puolisoa. Kun tällaisten perheiden lapset kasvavat isommiksi, he saattavat alkaa kaivata vastauksia taustaansa liittyviin kysymyksiin sekä poissa olevan vanhemman hyväksyntää.

Kovien paineiden alaisena ovat myös vasta eronneet vanhemmat. Jotkut tuntevat eron jälkeen vihaa. Huono itsetunto ja voimakas hylätyksi tulemisen tunne saattavat nekin heikentää heidän kykyään tukea lapsiaan henkisesti. Niiden äitien, joiden täytyy lähteä työelämään ensimmäistä kertaa elämässään, voi olla vaikeaa kantaa vastuuta kaikista perheeseen liittyvistä asioista. Heistä saattaa tuntua siltä, ettei heillä ole aikaa eikä voimia kiinnittää huomiota lasten erityistarpeisiin tässä tilanteessa, jossa  lapsillakin on sopeutumista eron jälkeisiin suuriin elämänmuutoksiin.

Eronneiden vanhempien erityishaasteita

Yksinhuoltajat ymmärtävät, että kunkin lapsen tarpeet ovat yksilöllisiä ja jatkuvassa muutostilassa. Eronneiden yksinhuoltajien saattaa olla erityisen haasteellista järjestää riittävästi aikaa hengelliselle ohjaukselle.

Esimerkiksi joillakin eronneilla vanhemmilla, jotka ovat Jehovan todistajia, ei ehkä ole lastensa huoltajuutta. He ovat pyrkineet järjestämään tapaamiset sellaiseen ajankohtaan, että he pääsevät lasten kanssa myös kristillisiin kokouksiin. Näin lapset ovat säännöllisesti yhteydessä kristilliseen seurakuntaan, mistä on paljon hyötyä avioerolapsille.

Silloin kun eronneella on suhteellisen harvoin mahdollisuus tavata lapsiaan, hänen täytyy etsiä keinoja ilmaista heille rakkauttaan ja kiintymystään. Onnistuakseen tässä hänen täytyy panna herkästi merkille lapsen muuttuvat henkiset tarpeet. Tämä on erityisen ajankohtaista, kun lapsi tulee murrosikään ja hänellä alkaa olla entistä enemmän ystäviä ja toimintaa kodin ulkopuolella.

Menestyksellinen isä tai äiti ymmärtää myös lapsen resursseja, persoonallisuutta ja ajattelutapaa (1. Mooseksen kirja 33:13). Hänellä ja lapsella on avoimia, lämpimiä keskusteluja, ja he viettävät aikaa yhdessä. Keskusteluyhteys on kunnossa. Lapsi on olennainen osa vanhemman elämää, ja vanhempi puolestaan on olennainen osa lapsen elämää.

Järkevyyttä tarvitaan

Eron jälkeen lasten on hyvä tavata säännöllisesti molempia vanhempiaan. Jos toinen vanhemmista on Jehovan todistaja ja toinen ei, säännöllinen ja avoin viestintä voi ehkäistä turhat yhteentörmäykset. ”Olkoon teillä järkevän [ihmisen] maine”, kirjoitti apostoli Paavali (Filippiläisille 4:5, Phillips). Lasta tulisi opettaa kunnioittamaan kummankin vanhemman oikeutta harjoittaa uskontoaan.

Se vanhemmista, joka ei ole todistaja, saattaa vaatia, että lapsi käy hänen uskontonsa tilaisuuksissa. Mitä todistajavanhempi voi tehdä? Hänkin voi kertoa lapselle uskonkäsityksistään. Aikanaan lapsi voi tehdä omat uskontoa koskevat valintansa, kuten teki nuori Timoteus, jolle Raamatun periaatteita opettivat luultavasti hänen äitinsä ja isoäitinsä (2. Timoteukselle 3:14, 15). Jos lapsesta tuntuu hankalalta käydä toisen uskonnon tilaisuuksissa, hän voi kenties  pohtia Naamanin tapausta, josta kerrotaan Raamatussa. Sen jälkeen kun tästä miehestä oli tullut tosi palvoja, hän huolehti edelleen tehtävistään ja oli kuninkaan rinnalla, kun tämä kumarsi jumalaansa Rimmonin huoneessa. Tämä kertomus voi vahvistaa lapsen luottamusta siihen, että Jehova rakastaa ja ymmärtää häntä, vaikka hän olisi läsnä sellaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa, joihin hän ei ole tottunut. (2. Kuninkaiden kirja 5:17–19.)

Menestyksellinen vanhempi osaa ohjata lastensa ajattelua ja pystyy ymmärtämään heidän tunteitaan (5. Mooseksen kirja 6:7). Vanhemmat, jotka eivät ole olleet naimisissa, saattavat olla kiusaantuneita entisen elämäntapansa johdosta. Heidän on kuitenkin muistettava, että lapsella on kaksi biologista vanhempaa. Hän haluaa saada tietoa molemmista vanhemmistaan, ja hänellä on tarve tuntea, että hän on toivottu eikä pelkän ikävän vahingon seurausta. Lapsen mieltä voi rauhoittaa jo se, että poissa olevasta vanhemmasta puhutaan kunnioittavasti ja hän saa sellaisia vastauksia, jotka hän ikänsä puolesta ymmärtää ja jotka hänen on tarpeen tietää.

Vanhempien tulisi muistaa, että lapsen ensimmäiset mielikuvat rakkaudesta, auktoriteeteista ja vallasta muovautuvat sen perusteella, millainen suhde hänellä on vanhempaansa. Käyttämällä valtaansa rakkaudellisesti kristitty isä tai äiti voi tehdä paljon sen hyväksi, että lapsi luo lämpimän suhteen Jehovaan ja kunnioittaa seurakunnan järjestelyjä (1. Mooseksen kirja 18:19).

Lasten yhteistoiminnallisuus tärkeää

Yksinhuoltajaperheissä elävien lasten täytyy ymmärtää, että perheen menestyminen edellyttää heidän yhteistoiminnallisuuttaan (Efesolaisille 6:1–3). Tottelemalla vanhempaansa he osoittavat, että he rakastavat häntä ja arvostavat hänen tavallista suurempaa vaivannäköään turvallisen ja onnellisen kodin hyväksi. Viestintä  on aina kaksisuuntaista, ja siksi yksinhuoltajaperheiden lasten tulisi muistaa tukea halukkaasti vanhempaa, kun tämä yrittää ylläpitää hyvää viestintää perheessä. (Sananlaskut 1:8; 4:1–4.)

Yksinhuoltajaperheissä lapset joutuvat usein ottamaan vastuuta kannettavakseen nuorempina kuin niissä perheissä, joissa on molemmat vanhemmat. Niin pojat kuin tytötkin saavat itseluottamusta ja omanarvontuntoa, kun he rakkaudellisessa ja kärsivällisessä ohjauksessa oppivat elämässä tarvittavia taitoja jo nuorina. Osa tehtävistä saatetaan antaa lapsille, jotta kodin asiat hoituisivat.

Tämä ei tarkoita sitä, että yksinhuoltaja yrittäisi tehdä lapsistaan omin neuvoin toimeen tulevia pikku aikuisia, jotka eivät tarvitse vanhemman ohjausta. On varmasti hyvin epäviisasta jättää lapsi yksin tai ilman valvontaa.

Yksinhuoltajat saadaan usein luulemaan, että heidän pitäisi olla lastensa kavereita. Läheinen suhde on tietysti tärkeä, mutta tulisi muistaa, että lapset tarvitsevat vanhemman eivätkä he ole henkisesti kypsiä toimimaan tämän uskottuna tai vertaisena. Vanhemman täytyy olla lapsille vanhempana.

Yksinhuoltajaperhe voi menestyä, kun vanhemman ja lasten välit ovat lämpimät ja he puhaltavat yhteen hiileen. Yhä useammat lapset varttuvat yksinhuoltajaperheissä, ja siksi kaikkien tulisi ymmärtää yksinhuoltajien ja heidän lastensa erityishaasteita ja olla halukkaita tarjoamaan lämmintä rohkaisua ja tukea.

[Tekstiruutu/Kuva s. 9]

Vaikutus lasten elämään

Yksinhuoltajilla on yleensä vähemmän aikaa kullekin lapselleen kuin olisi kahdella vanhemmalla. Joskus isä tai äiti asuu avopuolison kanssa. Avoliitto ei kuitenkaan ole yhtä vakaa kuin avioliitto, ja siksi aikuisten vaihtuminen lasten elämässä on todennäköisempää.

Tutkimusten mukaan ”yksinhuoltajaperheiden lasten elämä on todennäköisemmin keskimäärin epäterveempää kuin ehyiden perheiden lasten”. Näiden tutkimusten lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että tulojen niukkuus saattaa olla ”keskeisin yksittäinen syy erityyppisissä perheissä kasvaneiden lasten eroihin”. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että yksinhuoltajaperheiden lapset olisivat tuomittuja epäonnistumaan. Kielteiset vaikutukset voidaan ehkäistä sopivalla ohjauksella ja valmennuksella.