Omalaatuinen jurumi

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA ARGENTIINASTA

MAANALAISEN bunkkerinsa pimeydessä yhdyskunnan jäsenet ryhtyvät kiihkeään taisteluun hyökkääjää vastaan. Puolustuksesta vastaavat sotilaat ryntäävät vaaravyöhykkeelle aseet ojossa – joskin niitä on aivan liian vähän. Yhtäkkiä valtava osa suojamuurista luhistuu, ja monet asukkaat musertuvat sen alle. Hyökkääjä tunkeutuu aukosta sisään sokaisevassa valossa.

Kuvataanko tässä Rooman aikaista hyökkäystä kaupunkiin vai toimintaelokuvan kohtausta? Ei kumpaakaan. Kyseessä on jurumin hyökkäys – hyönteisen näkökulmasta. Itse jurumille eli isomuurahaiskarhulle kohde on kuitenkin vain yksi termiittikeko muiden joukossa sen jokapäiväisellä kierroksella.

Kohtaamme jurumin

Muurahaiskarhulajeja on olemassa muutama, mutta tutustumme tällä kertaa erityisesti isomuurahaiskarhuun. Oikeastaan se ei ole karhu laisinkaan. Nimitys saattaa juontaa juurensa sen kömpelöstä kävelytyylistä tai sen tavasta nousta uhattuna pystyyn. Se myös ”halaa” hyökkääjää vahvoilla etujaloillaan samalla lailla kuin karhu.

Argentiinan koillisosassa ja sen rajanaapureissa isomuurahaiskarhua kutsutaan yurumíksi sen guaraninkielisen nimen johdosta, joka merkitsee ’pienisuista’. Nimi on osuva, sillä sen suu on vain pienen pieni reikä, vaikka leuat ovat koko pään mittaiset. Jurumin pitkä, putkimainen kuono on ensimmäinen asia, joka eläimessä kiinnittää huomiota. Sitä komistaa myös pitkä ja pörröinen häntä, joka toisinaan sojottaa melkein vaakasuorassa. Paksu turkki muuttuu hännässä pitkäksi ja untuvaiseksi, minkä vuoksi eläin näyttää paljon kookkaammalta kuin se onkaan. Ulkonäkö on erikoinen, mutta kooltaan jurumi ei ole saksanpaimenkoiraa suurempi. Aikuinen yksilö saattaa painaa 25 kiloa, mutta pituutta sille voi tulla kuonosta hännänkärkeen 1,8 metriä tai enemmänkin.

Jurumi elää liikkuvaa elämää omissa oloissaan lähinnä soisilla savanneilla Etelä-Amerikassa. Tämä maanosa yhdistetään yleensä tiheisiin sademetsiin ja rehevään kasvillisuuteen. Täällä on kuitenkin myös laajoja, kuivia ruohotasankoja, joita siellä täällä täplittävät palmulehdot ja okaiset pusikot. Näillä alueilla maaperässä on runsaasti maatuneita kasveja, mikä sopii oivallisesti termiiteille. Tänne ne rakentavat pilvenpiirtäjiään maa-aineksista ja syljestä, joiden yhdistelmä on erittäin vahvaa rakennusmateriaalia. Monoliittimaiset rakennelmat voivat olla lähes kahden metrin korkuisia.

Tämän hyönteisten paljouden keskellä viihtyy myös jurumi, jonka pääravintoa termiitit ovat. Sen tieteellinen nimi Myrmecophaga tridactyla ohjaakin huomion ensiksi sen ruokavalioon (muurahaisiin) ja toiseksi siihen seikkaan, että kolmessa sen etukäpälien neljästä varpaasta on pelottavat, koukkumaiset kynnet. Eräässä tietosanakirjassa kerrotaan: ”Kynnet ovat ravinnon hankintaa ja puolustautumista varten: joutuessaan uhatuksi isomuurahaiskarhu nousee takajaloilleen ja käyttää kynsiään kuin teräviä tikareita niin taitavasti, että ne voivat aiheuttaa vakavia vammoja ja saavat jopa jaguaarit pakenemaan.” (Enciclopedia Salvat de la fauna.)

Jurumin ruokatavat

Jurumilla ei ole hampaita. Se ei kuitenkaan pahemmin haittaa sitä, koska sillä on omintakeiset keinot hankkia itselleen syötävää. Ensinnäkin sillä on tarkka vainu, jolla se löytää ravintoa – hajuaisti on 40 kertaa tarkempi kuin ihmisellä. Sitten se kaivautuu maanalaisiin bunkkereihin etukäpälien avulla,  joissa on jopa 10 senttimetriä pitkät kynnet, etsiessään hyönteisiä, toukkia tai munia. Seuraavaksi se työntää ohuen, 45 senttimetriä pitkän kielensä hyönteisten kätkettyihin käytäviin.

Jurumin tavallista suuremmat sylkirauhaset erittävät sitkasta sylkeä, joka pitää kielen kosteana ja tahmeana. Muurahaiset ja termiitit tarttuvat kieleen, jonka avulla jurumi vetäisee ne suuhunsa. Pelkkä nielaisu ei kuitenkaan riitä. Ravinto on myös sulatettava. Jurumilla on kiinnostavasti vahvat vatsalihakset, jotka hienontavat hyönteiset.

Millainen on jurumin tulevaisuus?

Jurumeja ei ole koskaan ollut runsaasti, vaikka niitä elää laajalla alueella Keski- ja Etelä-Amerikassa. Ehkäpä ne eivät ole milloinkaan olleet kovin hedelmällisiä. Naaraat synnyttävät yhden ainoan poikasen noin 190 päivän tiineysajan päätteeksi. Emo kantaa jälkeläistään selässään koko ensimmäisen vuoden. Eräs argentiinalainen luonnontieteilijä kuvaili tähän liittyvää kiinnostavaa piirrettä: ”Kohtasin emon, jolla oli vain parin päivän ikäinen poikanen mukanaan. Aikuisen selässä kulkeva pikkuinen saattoi helposti jäädä huomaamatta, ja panin kiinnostuneena merkille, että ympäristöön sulautumisen täydensi poikasen paikka selässä: sen selkäpuolella kulkeva musta juova asettui täsmälleen samaan kohtaan kuin emon selän musta juova. Tämän ansiosta petolintujen oli vaikeampi havaita sitä.”

Jurumi vaikuttaa merkittävästi ekosysteemiin, jossa se elää. Yksi jurumi syö kymmeniätuhansia muurahaisia tai termiittejä päivässä. Mahtaisivatko hyönteiset lisääntyä maanvaivaksi asti, ellei niiden yhdyskuntiin kohdistuisi jatkuvasti tällaista painetta? Luonnon tasapaino on kuitenkin järkkynyt. Miksi?

Valitettavasti jurumit ovat vähitellen katoamassa ihmisen takia. Jotkut metsästävät niitä urheilumielessä, toiset tappavat niitä siksi, että pitävät niitä huonona enteenä. Niitä myös vangitaan ja myydään harvinaisten eläinten keräilijöille, jolloin ne päätyvät joko häkkeihin tai museoihin – täytettyinä. Tuleeko jurumista yksi sukupuuttoon kuolleista harvinaisista eläimistä? Aika näyttää. Tätä biologisen monimuotoisuuden jalokiveä on ryhdytty suojelemaan.

[Kuva s. 15]

Herkkuateriaa – termiittejä – etsimässä

[Kuva s. 15]

Juruminpoikanen emonsa selässä

[Kuva s. 14, 15]

Jurumin vaikuttava 45 senttimetriä pitkä kieli

[Lähdemerkintä]

Kenneth W. Fink/Bruce Coleman Inc.