”Punaista kultaa” Välimereltä

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA ITALIASTA

OPPINEET eivät yhteen aikaan olleet varmoja, oliko se kasvi vai mineraali. Sen kirkkaat värit ovat ihastuttaneet ihmisiä pitkään. Vuosisatojen varrella sitä on käytetty koriste-esineenä, taideteosten raaka-aineena, taikakaluna, lääkkeenä ja jopa maksuvälineenä. Nykyään sitä käytetään lähinnä korujen valmistuksessa. Mikä se on? Välimeren alueella esiintyvä jalo- eli punakoralli, joka on niin arvokasta, että sitä on sanottu punaiseksi kullaksi.

Mikä jalokoralli tarkasti sanoen on? Missä ja miten sitä muodostuu? Millä keinoin sitä on kerätty? Miten sitä on työstetty menneisyydessä? Entä nykyään?

Eläin, kasvi vai mineraali?

Muinaiset kasvitieteilijät laativat kuvauksia jalokorallista (Corallium rubrum) ja kertoivat, miten sitä kerättiin ja käytettiin. Vasta 1700-luvulla ymmärrettiin yleisesti, että kyse on muiden korallien tavoin eräänlaisten eläinten tukirangosta. Ne, mitkä näyttävät pienoispuun kukilta, ovatkin eliöiden, polyyppiyhdyskuntien, lonkeroita. Noin 25–30 senttimetriä pitkät haaroittumat eli tukirangot muodostuvat kalkkikuoresta, jonka näistä eliöistä koostuva kokonainen yhdyskunta on erittänyt suojakseen. Kukin tukiranko on kauttaaltaan samanvärinen, mutta punaisen eri sävyjä voidaan löytää useita. Jalokoralli voi kasvaa kaikenlaisilla kiinteillä alustoilla – kiven päällä, laivan hylyssä tai vaikkapa vanhan tykinkuulan päällä – jopa 250 metrin syvyydessä, mutta meren on oltava tyyni ja saastumaton, veden suolapitoisuuden suhteellisen suuri ja veden lämpötilan 10–29 astetta. Tätä korallia esiintyy Välimeressä Albanian, Algerian, Espanjan, Italian, Jugoslavian, Kreikan, Marokon, Ranskan ja Tunisian rannikoilla sekä Atlantilla Kap Verden ja Marokon rannikoilla. Nuorten runkokuntien pituus kasvaa vuodessa arviolta 4–8 millimetriä ja halkaisija 1,5 millimetriä.

 Arvostettuja muinaisuudesta saakka

Arkeologinen todistusaineisto osoittaa, että jalokorallia on arvostettu, työstetty ja käytetty kauppatavarana pitkään. Aluksi ihmiset luultavasti vain keräsivät Välimeren rannoille huuhtoutuneita tukirankoja. Jalokorallin kappaleita on löytynyt muinaisista sveitsiläisistä haudoista; niitä oli todennäköisesti käytetty amuletteina. Tämä koralli kuului myös erään sumerilaisen jumalan koruihin. Egyptiläiset pitivät sitä suuressa arvossa. Muinaiset juutalaiset antoivat sille yhtä paljon arvoa kuin hopealle ja valikoidulle kullalle (Sananlaskut 8:10, 11; Valituslaulut 4:7). Keltitkin arvostivat sitä suuresti. He koristelivat sillä sota-aseita ja hevosten suitsia.

Roomalainen luonnontieteilijä Plinius kertoo, että jalokorallia kerättiin ensimmäisellä vuosisadalla Lioninlahdesta, Italian niemimaan länsirannikolta ja Sisilian ympäriltä. Runkokuntia vedettiin ylös verkoilla tai leikattiin irti terävillä rautatyökaluilla. Tuolloin korallia pidettiin lääkkeenä kuumeeseen, munuaiskiviin ja silmävaivoihin. Sen ajateltiin myös suojelevan omistajaansa hirmumyrskyltä ja salamalta.

900-luvulle mennessä Pohjois-Afrikan arabit olivat keksineet korallin keräämiseen laitteen, jossa oli vinosti ristikkäin kaksi neljästä viiteen metriä pitkää puunkappaletta. Siihen oli kiinnitetty painoksi raskas kivi, ja sen keskeltä ja päistä roikkui kahdeksanmetristen verkkojen ryppäitä. Laite laskettiin veneestä pohjaan, jossa eli koralleja, ja sitä vedettiin niiden seassa. Koralleista murtui irti haaroja, jotka tarttuivat verkkoihin. Kun laite nostettiin pinnalle, haarat kerättiin talteen. Tämän laitteen ja menetelmän muunnoksia käytettiin aivan viime vuosiin asti, kunnes pelko meren pohjan ja eliöstön vahingoittumisesta johti  siihen, että niiden sijasta määrättiin käytettäväksi sukeltajia. Teoriassa sukeltajat voivat olla valikoivampia ja aiheuttaa vähemmän tuhoa, mutta käytännössä jotkut heistä ovat kyenneet parturoimaan merenpohjan alueita täysin paljaaksi koralleista.

Vanha italialainen käsityöammatti

Muinaiset roomalaiset käsityöläiset valmistivat korallista amuletteja, kaulakorujen helmiä ja veistoksia, joiden aiheet liittyivät mytologiaan ja luontoon. 1100-luvulla Genova kävi kukoistavaa kauppaa helmillä, napeilla ja muilla esineillä Konstantinopolin ja monien muiden Välimeren satamakaupunkien kanssa. Marco Polon aikana (1200-luvulla) Välimeren korallilla oli kysyntää Intiassa ja Indokiinassa, ja arabikauppiaat veivät sitä aina Kiinaan asti.

Trapani, Napoli ja Genova sekä monet muut kaupungit tuottivat suuret määrät sileäpintaisia koriste-esineitä. Trapanin tuotteet olivat merkittäviä niin sanotun manierismin ja barokin aikana (1500–1700-luvuilla). Puuhun ja kullattuun metalliin kiinnitetyt pienet korallikuviot koristivat kaikkea mahdollista: korulippaita, tarjottimia, taulujen kehyksiä, peilejä ja kirkkojen koriste-esineitä. Koralliin tehtiin taidokkaita veistoksia, jotka kuvasivat Jeesus-lasta seimessä, ja tuhansia pieniä korallihelmiä ommeltiin arvokkaisiin vaatteisiin ja alttaripöydän verhoihin. Varsinkin 1800-luvulla tehtiin yksityiskäyttöön kaikentyylisiä ja -mallisia koriste-esineitä: korusarjoja, tiaaroja, korvakoruja, riipuksia, kaulakoruja, kameita, rintaneuloja ja rannerenkaita, joihin oli kaiverrettu kukkia, lehtiä, eläimiä ja antiikkisaiheisia kuvioita.

Jalokorallin työstämiseen on erikoistunut Napolinlahdella sijaitseva Torre del Grecon kaupunki. Se käsittelee noin 90 prosenttia kaikesta kautta maailman kerätystä jalokorallista. Taitavat käsityöläiset leikkaavat pyörösahoilla korallien tukirangot pienempiin osiin. Osa niistä työstetään koneellisesti helmiksi. Toiset kappaleet leikataan halutun muotoisiksi ja kokoisiksi, kiillotetaan ja kiinnitetään kehykseen sormuksia, korvakoruja ja muita esineitä varten. Raaka-aineesta menetetään tai heitetään pois 50–70 prosenttia, mikä on yksi syy siihen, että korallikorut maksavat grammaa kohti enemmän kuin kultakorut.

Tällä elinkeinolla on ollut loistoaikansa, ja sillä on kerätty suuria rikkauksia. Valitettavasti se on vetänyt puoleensa ihmisiä, ”joita on hallinnut halu saada voittoa nopeasti ja helposti” ja jotka ovat kyenneet riistämään korallisärkkiä ”tuhon partaalle”, sanotaan kirjassa Il Corallo Rosso (Punakoralli). Koska jalokorallin ja siitä riippuvaisen elinkeinon tulevaisuudesta ollaan huolissaan, on ehdotettu, että tästä luonnonvarasta huolehdittaisiin järkevästi. Vaikka jalokorallia ei pidetäkään uhanalaisena lajina, jalokiviseppien työstettäväksi on yhä vaikeampi löytää riittävän suuria tukirankoja. Nykyään italialaisia korallikoruja varten tulee raaka-ainetta myös Tyyneltämereltä. Japanin ja Taiwanin lähistöltä kerätään toisenlaisia lajeja yli 300 metrin syvyydestä hyödyntämällä jopa pienikokoisia sukellusveneitä ja kauko-ohjauksisia robotteja. Kahdentuhannen kilometrin päässä Havaijista elää arvokkaita koralleja peräti 1500 metrin syvyydessä.

Häikäisevät korallikorut ja -veistokset kertovat tätä suurenmoista perinnettä rikastuttaneiden käsityöläisten taidoista. Ja niille, jotka pitävät arvossa Luojan tekoja, Välimeren ”punainen kulta” on yksi niistä lukemattomista lahjoista, joita hän on antanut ihmisen iloksi (Psalmit 135:3, 6).

[Kuva s. 16]

Kaulakoru jossa on 75000 korallihelmeä, 1800-luku

[Lähdemerkintä]

Per gentile concessione del Museo Liverino, Torre del Greco

[Kuva s. 17]

Eläviä koralleja

[Kuvat s. 18]

Tiaara

Pikari, 1600-luku

Korusarja

[Lähdemerkintä]

Kaikki valokuvat: Per gentile concessione del Museo Liverino, Torre del Greco

[Kuvien lähdemerkintä s. 17]

Per gentile concessione del Museo Liverino, Torre del Greco