Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Kuolemanlennon sijasta rauhantyöhön

Kuolemanlennon sijasta rauhantyöhön

Kuolemanlennon sijasta rauhantyöhön

KERTONUT TOSHIAKI NIWA

Entinen japanilaislentäjä, joka koulutettiin tekemään kamikazeisku amerikkalaiseen sota-alukseen toisen maailmansodan aikana, kertoo, miltä tuntui odottaa tuota kuolemanlentoa.

JAPANILAISTEN eteneminen Tyynellämerellä pysähtyi murskatappioon Midwayn taistelussa kesäkuussa 1942. Sen jälkeen Japani hävisi taistelun toisensa perään Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia vastaan, kun nämä alkoivat valloittaa takaisin Japanin miehittämiä alueita.

Syyskuussa 1943 Japanin hallitus ilmoitti, että sotapalveluksesta aiemmin vapautetut yliopisto-opiskelijat kutsuttaisiin aseisiin. Joulukuussa, kun olin 20-vuotias, lähdin kampukselta liittyäkseni merivoimiin. Kuukautta myöhemmin minusta tuli laivaston ilmavoimien oppilas. Joulukuussa 1944 harjoittelin Zero-hävittäjän ohjaamista.

Kamikaze-erikoisjoukot

Japani oli kulkemassa kohti häviötä. B-29-pommikoneiden ilmahyökkäyksiä Japaniin tehostettiin helmikuuhun 1945 mennessä. Samaan aikaan Yhdysvaltain laivaston taisteluosastot lähestyivät pääsaaria, joista tuli lentotukialusten pommikoneiden maalitaulu.

Japanin sotilasjohtajat olivat muutamaa kuukautta aikaisemmin päättäneet ryhtyä viimeiseen taisteluun, joka perustuisi itsemurhataktiikkaan. Siinä vaiheessa oli jo selvää, ettei Japani voisi voittaa sotaa, mutta päätös pitkitti konfliktia ja maksoi epäilemättä tuhansia ihmishenkiä lisää.

Niin syntyivät kamikaze-erikoisjoukot. Ne nimettiin jumalten tuulen, kamikazen, mukaan – taifuunin, joka perimätiedon mukaan oli pyyhkäissyt pois mongolivalloittajien laivat 1200-luvulla. Ensimmäistä itsemurhahyökkäystä varten viisi Zero-hävittäjää varustettiin kukin 250 kilon pommilla, joka räjähtäisi koneen osuessa maalina olevaan alukseen.

Käsky organisoida erikoisitsemurhaosasto annettiin Yataben laivasto-osaston lentojoukoille, joihin minä kuuluin. Me kaikki saimme täytettäväksi kaavakkeen, jolla voisimme ilmoittaa halukkuutemme liittyä itsemurhajoukkoihin.

Tunsin velvollisuudekseni uhrata henkeni maani puolesta. Mutta vaikka tarjoutuisin tekemään sen itsemurhalennolla, minut voitaisiin ampua alas ennen kuin olisin osunut maaliin, jolloin kuolisin turhaan. Olisiko äitini tyytyväinen, jos päättäisin elämäni täyttämättä perheeni velvollisuutta? Minun oli vaikea vakuuttua siitä, että itsemurhalento olisi paras tapa käyttää elämäni. Silti ilmoittauduin vapaaehtoiseksi.

Yataben erikoisjoukkojen ensimmäinen ryhmä muodostettiin maaliskuussa 1945. Siihen valittiin 29 asetoveriani mutta ei minua. Erikoiskoulutuksen jälkeen heidän oli määrä nousta kuolemanlennolleen Kanoyan lentotukikohdasta Kagoshiman prefektuurista huhtikuussa. Kävin tapaamassa ystäviäni ennen heidän lähtöään Kanoyaan kuullakseni heidän tuntemuksiaan ennen itsemurhalentoa.

”Me kuolemme”, yksi heistä sanoi tyynesti, ”mutta älä sinä ryntää suin päin kuolemaan. Jos joku meistä vain jää henkiin, hänen täytyy kertoa muille siitä, miten arvokas asia rauha on, ja työskennellä sen hyväksi.”

Huhtikuun 14. päivänä 1945 toverini nousivat ilmaan. Joidenkin tuntien kuluttua kuuntelimme kaikki radiolähetystä saadaksemme tietää, miten lennot olivat onnistuneet. Kuuluttaja sanoi: ”Kamikaze-erikoisjoukkojen ensimmäinen Showa-yksikkö syöksyi vihollisen taisteluosastoa vastaan merellä Kikai Shimasta itään. Kaikki kuolivat taistelussa.”

Ohka – ihmispommi

Kahden kuukauden kuluttua minut siirrettiin Konoiken laivasto-osaston lentojoukkoihin Jinrain erikoislaivueen jäseneksi. Jinrai merkitsee ’jumalallista ukkosta’. Siihen kuului maatukikohtien koneita (joita sanottiin Hyökkääjiksi), saattuehävittäjiä ja tukialuspommikoneita.

Kustakin ”emokoneesta” eli kaksimoottorisesta Hyökkääjästä riippui Ohka. Sana merkitsee ’kirsikkapuun kukkaa’, ja se vertauskuvasi nuoria lentäjiä, jotka olivat halukkaita uhraamaan elämänsä. Ohka oli yksipaikkainen liitokone, jonka siipien kärkiväli oli viisi metriä ja paino 440 kiloa. Sen nokkaan sijoitettiin noin tonnin painoinen räjähde.

Kun emokone lähestyi kohdettaan, lentäjä siirtyi Ohkaan, joka sitten irrotettiin emokoneesta. Liidettyään jonkin aikaa kolmen raketin avulla, joista kukin toimi kymmenen sekuntia, se syöksyi maaliinsa. Sitä voitiin syystä sanoa ihmispommiksi. Laukaisun jälkeen ei paluuta enää ollut!

Harjoituksissa Ohka-lentäjä nousi Zero-hävittäjään ja syöksyi kohti maaliaan kuuden kilometrin korkeudesta. Näin usean lentäjän menettävän henkensä näissä harjoituksissa.

Ensimmäinen ryhmä oli noussut ilmaan ennen kuin minut oli liitetty laivueeseen. Siinä oli ollut 18 Hyökkääjä-konetta Ohka-liitokoneineen, ja niitä oli saattanut 19 hävittäjää. Hyökkääjät olivat raskaita ja hitaita. Yksikään niistä ei ehtinyt kohteeseensa. Yhdysvaltain hävittäjät ampuivat alas ne kaikki sekä niiden saattueen.

Koska saattuehävittäjiä ei enää ollut jäljellä, Jinrain laivueen piti siitä lähtien lentää ilman niitä. Ne jotka lähtivät, eivät palanneet. He kaikki kuolivat Okinawan taisteluissa.

Sodan loppupäivät

Elokuussa 1945 minut siirrettiin Otsun laivasto-osaston lentojoukkoihin. Tukikohta sijaitsi Hieizanvuoren juurella Kioton lähellä. Yhdysvaltain joukkojen odotettiin nousevan Japanin pääsaarille, ja siksi suunniteltiin, että Ohkat lähetettäisiin vuorelta tekemään itsemurhahyökkäyksiä Yhdysvaltain sota-aluksiin. Vuoren laelle rakennettiin tätä tarkoitusta varten liitokoneiden lähetysrata.

Odotimme käskyä nousta ilmaan, mutta sitä ei koskaan tullut. Kun atomipommit olivat tuhonneet Hirošiman ja Nagasakin 6. ja 9. elokuuta, Japani antautui Yhdysvalloille ja sen liittolaisille ehdoitta 15. elokuuta. Sota päättyi vihdoinkin. Henkeni säästyi nipin napin.

Elokuun lopulla palasin kotiin Jokohamaan, mutta kotitaloni oli palanut tuhkaksi B-29-pommikoneiden ilmahyökkäyksissä. Perheeni oli vaipunut epätoivoon. Sisareni ja hänen poikansa olivat kuolleet tulipaloissa. Meitä lohdutti kuitenkin pikkuveljeni paluu sotatantereelta.

Maa oli raunioina ja kärsi vakavasta elintarvikepulasta, kun palasin yliopistoon päättämään opintoni. Valmistuin vuoden kuluttua ja sain työpaikan. Vuonna 1953 menin naimisiin Michikon kanssa, ja myöhemmin saimme kaksi poikaa.

Rauhantyötä

Michiko alkoi vuonna 1974 tutkia Raamattua erään Jehovan todistajan kanssa. Pian hän ryhtyi käymään heidän kokouksissaan ja saarnaamaan. En halunnut hänen olevan poissa kotoa niin usein. Hän selitti, että kristillinen palvelus edistää todellista rauhaa ja onnellisuutta. Ajattelin, että jos asia tosiaan on niin, en saa asettua hänen tielleen vaan minun pitää tukea häntä.

Juuri noihin aikoihin palkkasin muutaman nuoren todistajan yövartijoiksi. Kun nuoret todistajat tulivat, kyselin heiltä heidän järjestöstään ja palveluksestaan. Huomasin yllätyksekseni, että toisin kuin ikätoverinsa he olivat vakavamielisiä ja palvelualttiita. He olivat kehittäneet näitä ominaisuuksia Raamatun avulla. Todistajat eivät heidän mukaansa missään päin maailmaa syrjineet ketään rodun perusteella vaan noudattivat tarkasti Raamatun käskyä rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään (Matteus 22:36–40). He pitivät toisia todistajia veljinä ja sisarina riippumatta heidän kansallisuudestaan. (Johannes 13:35; 1. Pietarin kirje 2:17.)

Pelkkää idealismia, ajattelin. Monet kristikunnan uskonnot taistelivat keskenään, enkä uskonut, että Jehovan todistajat olivat poikkeus.

Kerroin nuorille todistajille epäilyksistäni. He näyttivät minulle Jehovan todistajien Vuosikirjasta, että todistajia oli Saksassa vangittu ja jopa teloitettu puolueettomuutensa johdosta Hitlerin aikana. Vakuutuin siitä, että Jehovan todistajat olivat tosi kristittyjä.

Tässä vaiheessa vaimoni vihkiytyi Jumalalle ja kävi sen vertauskuvaksi vesikasteella joulukuussa 1975. Minulle tarjottiin silloin raamatuntutkistelua. Mutta kun ajattelin taloudellisia velvoitteitani – esimerkiksi poikien koulumaksuja ja talomme lainanmaksuja – en uskaltanut tarttua tilaisuuteen. Seurakunnan naimisissa olevat miehet pyrkivät vähentämään ansiotyötään saadakseen enemmän vapaa-aikaa. Luulin, että minulta odotettaisiin samaa. Mutta kun minulle osoitettiin, miten kristillinen elämä voi olla tasapainossa ansiotyön kanssa, päätin viimein ryhtyä tutkimaan Raamattua Jehovan todistajien kanssa.

Päätös palvella rauhan Jumalaa

Tutkittuani kaksi vuotta tutkistelua pitänyt veli kysyi minulta, olinko ajatellut vihkiä elämäni Jumalalle. En kuitenkaan saanut otetuksi tuota askelta, ja se vaivasi minua.

Eräänä päivänä menin työpaikalla portaita alas kovaa vauhtia. Kompastuin ja löin kaatuessani takaraivoni johonkin niin että pyörryin. Kun tulin takaisin tajuihini, päätäni särki armottomasti, ja minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Takaraivo oli pahasti turvoksissa, mutta murtumia tai sisäisiä verenvuotoja ei ollut.

Miten kiitollinen olinkaan Jehovalle elämästäni! Päätin siitä eteenpäin käyttää sen Jehovan tahdon tekemiseen ja vihkiydyin hänelle. Heinäkuussa 1977 menin kasteelle 53-vuotiaana. Myös vanhempi poikani Yasuyuki tutki Raamattua ja kävi kasteella pari vuotta myöhemmin.

Jäin eläkkeelle noin kymmenen vuoden kuluttua kasteestani. Työvuosina kristillinen toiminta ja ansiotyö lomittuivat tasapainoisesti keskenään. Nykyään palvelen vanhimpana Jokohamassa ja käytän paljon aikaa kristillisessä sananpalveluksessa. Vanhempi poikani toimii vanhimpana ja kokoaikaisena sananpalvelijana naapuriseurakunnassa.

Jäin eloon kuolemanlentoja tehneestä erikoisosastosta, ja siksi olen kiitollinen elämästäni ja pidän kunniana osallistua ”tämän valtakunnan hyvän uutisen” saarnaamiseen (Matteus 24:14). Olen täysin vakuuttunut siitä, että vaeltaminen Jumalan kansan keskuudessa on paras elämäntapa (Psalmit 144:15). Pian koittavassa uudessa maailmassa ihmiset eivät enää koskaan joudu kokemaan sotaa, sillä ”kansakunta ei nosta miekkaa kansakuntaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotaa” (Jesaja 2:4).

Jos Jumala suo, haluaisin tavata niitä tuttaviani, jotka kuolivat sodassa ja saavat ylösnousemuksen. Tulee olemaan jännittävää puhua heidän kanssaan rauhaisasta elämästä, josta he voivat nauttia paratiisimaassa Jumalan taivaallisen valtakunnan vanhurskaan hallinnon alaisuudessa! (Matteus 6:9, 10; Apostolien teot 24:15; 1. Timoteukselle 6:19.)

[Kuva s. 19]

Laivaston ilmavoimien sotilaana

[Kuva s. 18, 19]

Ihmispommi ”Ohka”

[Lähdemerkintä]

© CORBIS

[Kuva s. 20]

Asetoverieni kanssa ennen kuolemanlentoa. Minä toisena vasemmalta, ainoa eloon jäänyt

[Kuva s. 21]

Vaimoni Michikon ja vanhemman poikani Yasuyukin kanssa

[Kuvan lähdemerkintä s. 18]

U.S. National Archives