Epätavallista työtä – mutta rakastan sitä

AAMUN hiljaisuuden rikkoo erikoislaatuisen veneeni hurina, kun jätän taakseni Gibsonsin uneliaan sataman. Päivä on valkenemassa, ja minun on aika lähteä etsimään ”saalista”.

Kanadan länsirannikolla monet työt liittyvät metsänhoitoon ja -hakkuuseen. Niin minunkin. Harva työ on kuitenkaan yhtä epätavallista kuin minun. Kerään talteen tukkeja. Ammatti ei ole uusi. Jotkut meistä tekevät tätä työtä jo neljännessä polvessa. Voitaisiin sanoa, että olemme harjoittaneet kierrätystä ennen kuin se nousi suosioon. Työskentelen Howenlahden ja Georgiansalmen alueella Vancouverinsaaren ja Brittiläisen Kolumbian rannikon välissä. Tämä on vain osa Vancouverin tukinkeräysalueesta.

Yksi puutavarayhtiöiden tärkeimmistä tavoista siirtää tukkeja on uittaa niitä puomien sisällä tai vetää niitä hinaajilla. Tukkien siirto vesiteitse on taloudellista. Ja Tyynenmeren ansiosta vettä on runsaasti. Tässä menetelmässä on kuitenkin monista syistä omat hankaluutensa. Tuulet ja vuorovedet muuttuvat nopeasti, ja myrskyt nousevat melko äkkiä. Siksi monia tukkeja pääsee karkuun. Tällöin astuvat kuvaan tukkien kerääjät.

Kadonneet tukit talteen

Vain luvan saaneet ajotukkien kerääjät voivat korjata talteen myytäviä tukkeja, jotka ovat karanneet puomien sisältä tai hinaajilta. Kerääjät maksavat vuosiluvan, jonka mukana tulee ensimmäisellä myöntämiskerralla henkilökohtaisella lupanumerolla varustettu leimausväline. Jokaisen tukin, joka kelluu vedessä tai makaa rannalla nousuvesirajan alapuolella, saa korjata pois. Ensiksi me leimaamme siihen oman tunnusnumeromme.

Tarvitaan myös hyvin varustettu alus. Se ei ole mikään huvipursi. Käytämme vankkarakenteisia pieniä aluksia, jotka vaihtelevat perämoottoriveneistä hinaajiin; rungon täytyy kuitenkin olla hyvin paksu. Keulan rautahammastusta käytetään tukkien työntämiseen, ja lisäksi meillä on aina runsaasti neljä viisi metriä pitkiä vahvoja köysiä, joiden päässä on metallihaka. Kun löydämme talteen otettavaksi kelpaavan tukin, iskemme köyden päässä olevan haan siihen lujasti kiinni ja kiinnitämme köyden aluksessa olevaan tolppaan. Meillä on mukanamme myös kaikki tarpeelliset turvavarusteet.

 Vasta-alkaja huomaa pian, että työ ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se aluksi näyttää. Työ alkaa ympäri vuoden aamuvarhaisella, olipa sää millainen hyvänsä. Talvella pelkästään satamasta ulos pääsemiseksi on ehkä murrettava jäätä.

Mistä tukkeja löytyy? Se riippuu pääasiassa kahdesta seikasta: vuorovedestä ja tuulista. Kokenut tukkien kerääjä tutkii ennen lähtöä vuorovesitaulukkoa. Korkeimmat nousuvedet ovat parhaita, sillä ne tuovat enemmän tukkeja. Sitä paitsi tukkeja on helpompi vetää pois rannalta, kun vesi on korkealla.

On aina tärkeää pitää silmällä säätä. Arvioimme jatkuvasti tuulta sekä tarkkailemme taivasta, pilvien liikkeitä ja veden väriä. Kaakkoistuuli tuo sateita, kun taas länsituulet merkitsevät yleensä kirkasta taivasta mutta kovempaa merenkäyntiä. Koillistuuli, jota sanotaan täällä päin Squamish-tuuleksi, tietää talvella hyvin kylmää ilmaa, kovaa merenkäyntiä, lunta ja – toivon mukaan – karkuun päässeitä tukkeja.

Köyden kiinnittäminen kelluvaan tukkiin on aina mielenkiintoinen kokemus, mutta erityisen jännittävää  on vetää tukkeja pois rannoilta. Vedenalaiset karit voivat repiä aluksen runkoa ja aiheuttaa paljon vahinkoa. Meidän on oltava jatkuvasti varuillamme.

Hinaamme kerätyt tukit säilöön niille varattuihin paikkoihin. Siellä ne odottavat, kunnes koittaa se päivä viikosta, jolloin ne hinataan pois. Tuolloin kokoamme kaikki talteen kerätyt tukit, joita on 50–100 kappaletta, ja kuljetamme ne vastaanottoasemille, missä ne punnitaan ja arvioidaan niiden markkinahinnan selvittämiseksi. Sen jälkeen meille maksetaan tukkien arvon mukaan.

Tämä voi kuulostaa mukavalta tavalta hankkia toimeentulo, mutta ei pidä innostua liikaa! Tämä työ ei sovi arkajaloille. Siihen liittyy monia vaaroja. Jos säähän ei kiinnitä vakavaa huomiota, siitä voi joutua maksamaan kalliisti. Onneksi Howenlahdessa on monia suojaisia paikkoja, joihin voi piiloutua siksi aikaa, kun myrsky menee ohi. Lisäksi jos varomaton tukkien kerääjä putoaisi talvella yli laidan, vain muutama minuutti jääkylmässä vedessä voisi johtaa kuolemaan. Entä muistatko vielä haalla varustetut köydet? Jos hakaa ei kiinnitetä tukkiin riittävän lujasti, se voi lähteä irti ja sinkoutua kohti alusta. Onneksi vain harva tukkien kerääjä on saanut tällaisen iskun, mutta se on kokemus, jota ei unohda koskaan.

Iloa itselle, hyötyä ympäristölle

Miksi rakastan tätä työtä? Howenlahden vesiväylä on suosittua lomanviettoaluetta, jolla monet kulkevat purje- ja soutuveneillään. Ja koska alueella on monia saaria, siellä on satoja kesämökkejä ja näin ollen myös paljon moottoriveneitä. Lautat kuljettavat pitkin päivää työssä käyviä ihmisiä ja turisteja. Tukkien aiheuttamien vaarojen vuoksi on helppo ymmärtää, että teemme tärkeää työtä.

Keräämällä ajelehtivia tukkeja talteen edistämme vene- ja laivaliikenteen turvallisuutta. Kun tukit ovat vedessä pitkään, ne alkavat vajota. Tukista saattaa olla veden pinnalla näkyvissä vain muutama senttimetri, minkä vuoksi se on vakava uhka veneilijöille. Meidän taas kannattaa kerätä se talteen ja myydä. Näin voimme tehdä vesistöistä turvallisempia – ja myötävaikuttaa myös ympäristön siisteyteen.

Pidän tätä työtä sekä jännittävänä että kiehtovana. Kahta samanlaista päivää ei ole. Ollessani vesillä ympärilläni oleva maisema muuttuu joka hetki. Olen nähnyt talvella, kuinka henkeäsalpaavat auringonlaskut ovat saaneet vuorten lumiset rinteet välkehtimään vaaleanpunaisina. Noina hetkinä rakastan kirpeän kylmää, suolaista ilmaa.

Kohtaamme melko usein eläimiä. Olen nähnyt saukkoja, näätiä, merileijonia ja paljon hylkeitä. Olen katsellut, miten kotkat kalastavat ja peurat uivat saarten ja rannikon väliä. Tunnen pelonsekaista kunnioitusta, kun näen delfiinien sukeltelevan veneeni potkurin synnyttämässä aallokossa, harmaavalaiden lipuvan ohitse tai miekkavalasparvien halkovan aaltoja!

Isoisäni alkoi kerätä tukkeja 1930-luvulla. Hän siirsi pojilleen rakkauden vesilläoloon ja hylkytavaran etsimiseen rannoilta. Isäni taas siirsi tätä ammattia kohtaan tuntemansa rakkauden ja kunnioituksen omille lapsilleen. Kun olin riittävän vanha, valitsin itsekin tämän työn. Se ei tietenkään ole elämäni tärkeintä työtä. Jumalan palveleminen on ensi sijalla, ja se on myös paljon palkitsevampaa. Mutta olen ollut niin onnekas, että myös ansiotyöni on tuottanut minulle iloa – jo lähes 50 vuoden ajan. Odotan edelleenkin innokkaasti sitä, että pääsen etsimään tukkeja.

Perheeni työskentelee rinnallani. Toisinaan lämpimänä kesäiltana lähdemme kaikki etsimään joltain rannalta tukkeja. Kun hinaamme tukkeja satamaan, takanamme on henkeäsalpaava auringonlasku, lokit kirkuvat yläpuolellamme, veneen vanavesi välkehtii ja valot alkavat tuikkia rannalla. Kaikki tämä saa tuntemaan mielenrauhaa ja läheisyyttä Luojaan. En voi kuvitella parempaa syytä rakastaa työtäni. (Lähetetty.)

[Kuva s. 10]

Tukinkerääjä rannalle ajautuneen tukin kimpussa

[Kuvat s. 10]

Tukkeja kerätessä kohtaa usein eläimiä

[Kuva s. 11]

Tukkien vastaanottoasema toimii Howenlahdella talvellakin