Uskonkoetuksia Slovakiassa

KERTONUT JÁN BALI

SYNNYIN 24. joulukuuta 1910 Záhorissa, kylässä joka sijaitsee nykyisen Slovakian itäosassa. Siihen aikaan se kuului Itävalta-Unkarin keisarikuntaan. Vuonna 1913 äiti matkusti minut mukanaan Yhdysvaltoihin isän luo, joka oli lähtenyt Záhorista jo aiemmin. Sisareni Anna syntyi kaksi vuotta sen jälkeen, kun olimme saapuneet Garyyn Indianaan. Sitten isä sairastui ja kuoli vuonna 1917.

Minusta tuli ahkera oppilas, ja olin kiinnostunut erityisesti uskonnosta. Kalvinistikirkon pyhäkoulussa opettaja pani sen merkille ja antoi minulle Holmanin raamatunlaitoksen, johon kuului nelisentuhatta kysymystä ja vastausta. Niissä riitti pohtimista 11-vuotiaalle pojalle.

Löydän totuuden

Noina varhaisina vuosina joistakin asuinseutumme slovakialaisista maahanmuuttajista tuli raamatuntutkijoita, joina Jehovan todistajat silloin tunnettiin. Yksi heistä oli setäni Michal Bali, ja hän kertoi Raamatun totuuksista meillekin. Vuonna 1922 äiti kuitenkin palasi sisareni ja minun kanssani Záhoriin, joka nyt kuului Tšekkoslovakiaan ja sijaitsi sen itäosassa.

Pian paluumme jälkeen Michal-setä lähetti minulle Charles Taze Russellin kirjoittaman kirjasarjan Raamatun tutkielmia sekä Vartiotornin uusintapainokset aina sen ensimmäisestä numerosta lähtien, joka oli julkaistu 1.7.1879. Luin ne läpi, osan useaan kertaan, ja vakuutuin siitä, että olin löytänyt Raamatun totuuden, jota olin etsinyt.

Näihin aikoihin Yhdysvalloista palasi kotimaahansa slovakialaisia raamatuntutkijoita. He perustivat raamatuntutkijoiden ensimmäiset slovakinkieliset ryhmät Tšekkoslovakiaan. Kävimme äidin kanssa heidän kokouksissaan Záhorissa ja lähiseudulla.

Kokoukset muistuttivat ensimmäisen vuosisadan kristillisiä kokouksia. Ne pidettiin yleensä jonkun raamatuntutkijan kotona, jossa istuimme pöydän ympärillä öljylamppu keskellämme. Nuorimpana minä istuin kuunteluoppilaana hieman taaempana hämärässä. Joskus minut kuitenkin pyydettiin mukaan keskusteluun. Kun toiset eivät aivan ymmärtäneet slovakinkielistä lausetta, he sanoivat: ”Kerrohan Ján, miten tämä menee englanninkielisessä julkaisussa.”  Tulin innokkaasti lähemmäs lamppua ja käänsin englanninkielisen virkkeen slovakiksi.

Niiden joukossa, joista tuli raamatuntutkijoita Yhdysvalloissa ja jotka palasivat Tšekkoslovakiaksi muuttuneeseen synnyinmaahansa, oli Michal Šalata. Hän muutti meidän lähellämme sijaitsevaan Sečovcen kylään, jossa hän oli aiemmin asunut, ja oli mukana organisoimassa saarnaamistyötä Tšekkoslovakiassa. Veli Šalata otti minut mukaansa saarnamatkoille. Vuonna 1924, kun olin 13-vuotias, pyysin häntä kastamaan minut. Äidin mielestä olin vähän liian nuori ottamaan näin vakavan askeleen, mutta vakuutin hänelle, että olin tehnyt lujan päätöksen. Niinpä kun tuon vuoden heinäkuussa pidettiin yksipäiväinen konventti, kävin läheisessä Ondavajoessa kasteella sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle.

Kallisarvoisia palvelusetuja

Kerran 17-vuotiaana kuulin, että muutaman kilometrin päässä kylästä, jossa olin saarnaamassa, pidettäisiin hautajaiset. Ne olivat ensimmäiset raamatuntutkijoiden järjestämät hautajaiset sillä seudulla. Saavuttuani paikalle puikkelehdin uteliaiden kyläläisten välistä puhujan luo. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi: ”Minä puhun ensin, ja sitten on sinun vuorosi.”

Rakensin puheeni 1. Pietarin kirjeen 4:7:n ympärille, jossa sanotaan: ”Kaiken loppu on tullut lähelle.” Osoitin Raamatun avulla, että jopa kärsimysten ja kuoleman loppu on lähellä, ja selitin sitten ylösnousemustoivoa (Johannes 5:28, 29; Apostolien teot 24:15). Vaikka näytin vielä nuoremmalta kuin olinkaan – tai ehkä juuri sen takia – kaikki kuuntelivat minua tarkasti.

Vartiotornissa 15.9.1931 (suom. 15.11.1931) oli jännittävä uutinen: halusimme ettei meitä tästä lähtien tunnettaisi enää raamatuntutkijoina tai muulla vastaavalla nimellä vaan Jehovan todistajina. Luettuaan tämän raamatuntutkijat järjestivät alueellamme erikoiskokouksen. Meitä kokoontui Pozdišovcen kylään satakunta henkeä. Minä sain pitää puheen aiheesta ”Uusi nimi” tuon Vartiotornin kirjoituksen pohjalta.

Kun läsnäolijoilta kysyttiin, hyväksyivätkö he saman päätöksen, jonka uskonveljet olivat muualla maailmassa hyväksyneet, he kaikki nostivat kätensä ylös suuren ilon vallassa. Sitten lähetimme Jehovan todistajien maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin sähkeen, jossa sanottiin: ”Me Jehovan todistajat, jotka olemme tänään koolla Pozdišovcessa, hyväksymme Vartiotornissa olleen selityksen uudesta nimestä ja otamme käyttöön tämän uuden nimen Jehovan todistajat.”

Slovakia ja Taka-Karpatia, jotka ennen toista maailmansotaa kuuluivat Tšekkoslovakiaan, olivat suuri ja hedelmällinen alue saarnata. Taitoimme matkat jalan tai junalla, linja-autolla ja pyörällä. Esitimme monissa kaupungeissa ”Kuvanäytös Luomisen”, joka koostui elokuvanpätkistä ja diakuvista sekä niihin synkronoidusta selostuksesta. Esityksen päätteeksi kirjoitimme aina muistiin kiinnostuneiden osoitteet. Minä sain niitä paljon, ja minua pyydettiin järjestämään todistajia käymään noiden kiinnostuneiden luona. Joissakin kaupungeissa vuokrasimme salin, jossa pidin esityksen jälkeen erikoispuheen.

1930-luvulla pääsin pääkaupungissa Prahassa pidettyihin suuriin konventteihin. Vuonna 1932 järjestettiin Tšekkoslovakian ensimmäinen kansainvälinen konventti. Kokoonnuimme Varieté-teatteriin. Esitelmän teema ”Eurooppa tuhon edessä” herätti huomiota, ja sitä tuli kuuntelemaan noin  1500 henkeä. Toinen kansainvälinen konventti pidettiin Prahassa vuonna 1937, ja minä sain pitää yhden puheista. Läsnä oli vieraita monista Euroopan maista, ja me kaikki saimme rohkaisua, jota pian tarvitsisimme toisen maailmansodan koetuksissa.

Avioliitto ja ankaria koetuksia

Tšekkoslovakiaan paluumme jälkeen äiti ja minä saarnasimme tiiviisti toisten raamatuntutkijoiden kanssa läheisessä Pozdišovcessa. Siellä panin merkille viehättävän tytön nimeltä Anna Rohálová. Kun kasvoimme vähän vanhemmiksi, huomasimme, että keskinäiset tunteemme eivät olleet pelkästään kristityn veljen ja sisaren välistä kiintymystä. Menimme naimisiin vuonna 1937. Siitä lähtien Anna oli tukenani, myös niinä ’tukalina aikoina’, jotka olivat edessämme (2. Timoteukselle 4:2).

Pian naimisiinmenomme jälkeen kävi selväksi, että Eurooppa valmistautui toiseen maailmansotaan. Marraskuussa 1938 Taka-Karpatian eteläosat ja Slovakia liitettiin Unkariin, joka tuki natsi-Saksaa. Unkarin poliisi kielsi kokouksemme, ja meidän täytyi ilmoittautua säännöllisesti poliisiasemalla.

Kun toinen maailmansota alkoi syyskuussa 1939, joukko meitä záhorilaisia, niin miehiä kuin naisiakin, pidätettiin ja siirrettiin vanhaan linnaan lähelle Mukatševoa, joka on nykyään Ukrainaa. Tapasimme siellä monia muita todistajia Taka-Karpatian seurakunnista. Meitä kuulusteltiin kolmen neljän kuukauden ajan ja pahoinpideltiin usein, ja sitten jouduimme sotatuomioistuimen eteen. Meille kaikille tehtiin vain yksi kysymys: ”Oletteko valmis taistelemaan Unkarin puolesta Neuvostoliittoa vastaan?” Kun kieltäydyimme siitä, meidät tuomittiin ja lähetettiin vankilaan Budapestiin Margit-bulevardi 85:een.

Kaikki vangit näkivät nälkää. Pian taudit levisivät ja vankeja alkoi kuolla. Miten rohkaisevaa olikaan, kun vaimoni matkusti Záhorista saakka tapaamaan minua! Saimme keskustella vain viitisen minuuttia kaltereiden välistä, mutta olin kiitollinen Jehovalle uskollisesta elämänkumppanistani. *

Vankilasta työleiriin

Vankilasta minut vietiin suoraan Jászberényn kaupunkiin, jonne oli tuotu jo noin 160 todistajaa. Siellä eräs unkarilainen upseeri esitti meille Unkarin hallituksen viimeisen tarjouksen: ”Ne jotka ovat valmiita palvelemaan armeijassa, astukoot esiin.” Kukaan ei astunut. Upseeri sanoi: ”Vaikken ole samaa mieltä kanssanne, ihailen sitä, miten päättäväisesti pidätte kiinni uskostanne.”

Muutaman päivän kuluttua nousimme Tonavalla laivaan ja aloitimme matkan kohti työleiriä, joka sijaitsi Borin kaupungin lähellä Jugoslaviassa. Laivalla sotilaat ja heidän komentajansa yrittivät yhtenään saada meidät tinkimään uskostamme. Komentaja käski sotilaiden lyödä meitä kiväärinperillään, potkia meitä saappaillaan ja kiduttaa meitä muilla tavoin.

Kun meidät luovutettiin Borin työleirin komentajalle, everstiluutnantti András Baloghille, hän sanoi: ”Jos se, mitä olen kuullut  teistä, pitää paikkansa, te tulette pian kuolemaan.” Mutta luettuaan hallitusviranomaisilta tulleen sinetöidyn viestin hän kohteli meitä kunnioittavasti. Hän antoi meille kohtalaisen liikkumavapauden ja salli meidän jopa rakentaa itsellemme parakin. Ruokaa oli niukasti, mutta koska meillä oli oma keittiö, pystyimme jakamaan sen tasapuolisesti.

Maaliskuussa 1944 Saksa alkoi miehittää Unkaria. Siinä vaiheessa Baloghin tilalle tuli natsimielinen komentaja Ede Marányi. Hän saattoi voimaan tiukan kurin pitkälti keskitysleirien mallin mukaisesti. Pian neuvostojoukot kuitenkin lähestyivät, ja Borin leiri evakuoitiin. Matkalla jouduimme juutalaisten joukkoteloituksen silminnäkijöiksi Cservenkassa. Pelastuimme kuin ihmeen kaupalla.

Unkarin ja Itävallan välisellä rajalla meidän käskettiin kaivaa konekivääripesäkkeitä. Selitimme, että olimme vankeja siitä nimenomaisesta syystä, että kieltäydyimme osallistumasta sotatoimiin. Minä satuin seisomaan etumaisena ryhmässä, ja unkarilainen upseeri tarttui minuun ja alkoi hakata minua. ”Minä tapan sinut!” hän karjui. ”Ellet rupea töihin, toiset seuraavat huonoa esimerkkiäsi!” Henkeni pelastui vain sen ansiosta, että András Bartha, vanhempi todistaja joka oli ottanut johdon saarnaamistyössämme, puuttui rohkeasti asiaan. *

Muutaman viikon kuluttua sota loppui ja lähdimme kotimatkalle. Toiset vangit, jotka oli vapautettu Borista jo aiemmin, olivat kertoneet, että meidät kaikki Cservenkaan viedyt oli tapettu. Siksi vaimoni luuli puoli vuotta olevansa leski. Miten hämmästynyt hän olikaan, kun hän sitten eräänä päivänä näki minut ovensuussa! Itkimme ilosta halatessamme toisiamme vuosia kestäneen eron jälkeen.

Työ järjestetään uudelleen

Toisen maailmansodan jälkeen Slovakia ja Tšekki yhdistettiin uudestaan Tšekkoslovakiaksi. Taka-Karpatia, josta suuri osa oli ennen sotaa kuulunut Tšekkoslovakiaan, liitettiin kuitenkin Ukrainaan Neuvostoliittoon. Vuonna 1945 menimme Michal Moskalin kanssa Bratislavaan, joka on nykyään Slovakian pääkaupunki, ja kokoonnuimme siellä vastuullisten veljien kanssa järjestääksemme saarnaamistyön uudelleen. Vaikka olimme fyysisesti ja henkisesti uupuneita, halusimme innokkaasti jatkaa tehtäväämme saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista (Matteus 24:14; 28:18–20).

Sodan jälkeen konventit antoivat paljon puhtia työhömme. Ensimmäinen valtakunnallinen konventti pidettiin syyskuussa 1946 Brnossa. Pidin siellä puheen teemasta ”Elonaika, maailmanloppu”.

Vuonna 1947 Brnossa pidettiin toinen valtakunnallinen konventti. Nathan H.  Knorr, Milton G. Henschel ja Hayden C. Covington Jehovan todistajien maailmankeskuksesta Brooklynista New Yorkista pitivät siellä rohkaisevia puheita. Minä palvelin tulkkina. Tšekkoslovakiassa oli silloin noin 1400 Valtakunnan julistajaa, mutta esitelmää oli kuulemassa noin 2300 henkeä.

Vainoa kommunistihallinnon alaisuudessa

Vuonna 1948 kommunistit tulivat valtaan, ja pian saarnaamistyömme kiellettiin. Kielto oli voimassa 40 vuotta. Vuonna 1952 viranomaiset panivat vankilaan monia meistä, joita he pitivät johtajina. Useimpia syytettiin kumouksellisesta toiminnasta, mutta muutamat meistä saivat syytteet valtiopetoksesta. Jouduin vankilaan, ja minua kuulusteltiin 18 kuukauden ajan. Kun kysyin, millä tavalla olin maanpetturi, tuomari sanoi: ”Te puhuitte Jumalan valtakunnasta. Sanoitte, että se ottaa koko maailman hallintaansa. Se tarkoittaa myös Tšekkoslovakiaa.”

Vastasin: ”Siinä tapauksessa teidän pitäisi tuomita pettureiksi kaikki ne, jotka rukoilevat Isä meidän -rukousta ja pyytävät Jumalan valtakunnan tulemista.” Sain kuitenkin viiden ja puolen vuoden tuomion, ja minut lähetettiin kommunistien pahamaineiseen vankilaan Jáchymoviin.

Pääsin vapaaksi kärsittyäni suurimman osan tuomiostani. Vaimoni Anna oli tukenut minua uskollisesti kirjeiden ja vierailujen välityksellä sekä huolehtimalla tyttärestämme Máriasta. Viimein pääsin takaisin perheeni luo, ja jatkoimme kristillistä toimintaamme maan alla.

Rikas elämä Jehovan palveluksessa

Kuluneiden runsaan 70 vuoden aikana Jehovan todistajat ovat kotiseudullani toimineet vaihtelevissa oloissa, suurimmaksi osaksi kommunistihallinnon alaisuudessa. Olen ikääntynyt ja heikentynyt, mutta pystyn edelleen palvelemaan kristittynä vanhimpana Záhorissa sellaisten uskollisten rinnalla kuin on esimerkiksi Ján Korpa-Ondo, joka on nykyään 98-vuotias. * Rakas vaimoni, joka oli todellinen lahja Jehovalta, kuoli vuonna 1996.

Näen yhä selvästi mielessäni kuvitteellisen tilanteen, jota kuvailtiin vuonna 1924 julkaistun kirjan ”Tie paratiisiin” sivuilla 228–231. Lukijaa kehotettiin kuvittelemaan olevansa paratiisissa ja kuulevansa sivusta kahden ylösnousseen keskustelun. Nämä ihmettelivät, missä he oikein olivat. Sitten Harmagedonista eloon jäänyt sai selittää noille kahdelle, että heidät oli herätetty kuolleista paratiisiin (Luukas 23:43). Jos minä säilyn elossa Harmagedonista, haluaisin olla selittämässä tällaisia asioita vaimolleni, äidilleni ja muille rakkailleni, kun heidät herätetään kuolleista. Mutta jos kuolen ennen Harmagedonia, odotan sitä hetkeä, jolloin joku kertoo minulle uudessa maailmassa kuolemani jälkeisistä tapahtumista.

Nyt haluan edelleen vaalia ainutlaatuista ja todella suurta etua saada puhua kaikkeuden Suvereenille Herralle ja olla hänen lähellään. Olen päättänyt elää apostoli Paavalin sanojen mukaisesti, jotka on kirjoitettu Roomalaiskirjeen 14:8:aan: ”Jos elämme, elämme Jehovalle, ja jos kuolemme, kuolemme Jehovalle. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Jehovalle.”

[Alaviitteet]

[Kuva s. 21]

Annan kanssa vuoden kuluttua häistämme

[Kuvat s. 22]

Nathan H. Knorrin rinnalla konventissa Brnossa vuonna 1947