Vapaaksi vihan kahleista

KERTONUT JOSÉ GOMEZ

SYNNYIN 8. syyskuuta 1964 Rognacin pikkukaupungissa Etelä-Ranskassa. Vanhempani ja isovanhempani olivat Andalusian romaneja, syntyisin Algeriasta ja Marokosta Pohjois-Afrikasta. Muodostimme suurperheen, kuten romanikulttuurissa on tapana.

Isä oli väkivaltainen, ja jotkin varhaisimmat muistoni liittyvät siihen, miten isä satutti äitiä. Aikanaan äiti päätti ottaa avioeron, mikä on romanien keskuudessa harvinaista. Hän otti veljeni, sisareni ja minut mukaansa Belgiaan, missä elimme rauhassa seuraavat kahdeksan vuotta.

Tilanne kuitenkin muuttui. Me lapset halusimme nähdä isän, joten äiti päätti lähteä kanssamme takaisin isän luo Ranskaan. Asuminen isän kanssa asetti minulle haasteita. Belgiassa olimme kulkeneet kaikkialla äidin mukana, mutta isän suvussa miesten odotettiin olevan miesten parissa. Heidän machomentaliteettinsa mukaan miehillä on kaikki oikeudet ja naisilla kaikki velvollisuudet. Esimerkiksi kun eräänä päivänä halusin ruuan jälkeen auttaa tätiäni pöydän korjaamisessa ja astioiden tiskaamisessa, setäni väitti minun olevan homoseksualisti. Hänen perheessään tiskaaminen oli yksinomaan naisten tehtävä. Ajan mittaan tällainen tasapainoton ajattelutapa tarttui minuunkin.

Pian isä alkoi taas kohdella äitiä väkivaltaisesti. Monesti, kun yritimme veljeni kanssa mennä väliin, meidän oli paettava ikkunasta isän nyrkiniskuja. Sisartanikaan ei säästetty. Kaiken tämän vuoksi aloin olla mahdollisimman paljon poissa kotoa. Olin viidentoista, eikä elämälläni ollut mitään suuntaa.

Minut tultiin aikaa myöten tuntemaan väkivaltaisuudestani. Nautin kiusaajan maineesta. Joskus ärsytin toisia nuoria miehiä tieten tahtoen, mutta ani harva uskalsi uhmata minua – varsinkaan kun kannoin usein mukanani veistä tai kettinkiä. Pian aloin varastaa autoja ja myydä niitä. Toisinaan vain tuikkasin ne tuleen ja nautiskelin katsellessani, miten palomiehet sammuttivat niitä. Myöhemmin rupesin ryöstelemään kauppoja ja varastoja. Minut pidätettiin useaan otteeseen, ja joka kerta rukoilin apua Jumalalta!

Minä tosiaankin uskoin Jumalaan. Belgiassa asuessamme kävin uskonnollista koulua, joten tiesin, että se mitä tein, oli väärin. Usko Jumalaan ei kuitenkaan vaikuttanut käytökseeni millään tavalla. Ajattelin, että minun tarvitsi vain pyytää Jumalalta anteeksi ja sillä hyvä.

Vuonna 1984 minut tuomittiin varkaudesta 11 kuukaudeksi vankeuteen. Minut passitettiin Baumettesin vankilaan Marseilleen. Siellä otin tatuointeja eri puolille ruumistani. Yhdessä tatuoinnissa luki ”viha ja kosto”. En suinkaan  parantanut tapojani, vaan annoin vankilan syventää vihaani virkavaltaa ja yhteiskuntaa kohtaan. Vapauduin vankilasta jo kolmen kuukauden kuluttua ja uhosin vihaa enemmän kuin koskaan. Sitten sattui murhenäytelmä, joka muutti elämäni.

Päämääränä kosto

Perheeni oli riidoissa erään toisen romaniperheen kanssa. Setäni ja minä päätimme selvittää kerralla asiat heidän kanssaan. Molemmat puolet olivat varustautuneet asein. Riidassa, joka tapaamistamme seurasi, setäni Pierre ja isäni pikkuserkku ammuttiin kuoliaaksi. Olin niin suunniltani, että seisoin kadulla ase kädessä karjuen raivosta. Lopulta yksi sedistäni otti aseen minulta väkisin.

Pierre-setä oli ollut minulle kuin isä, ja hänen menettämisensä oli minulle ankara isku. Vietin romanien tavan mukaan suruajan. En ajanut partaani enkä syönyt lihaa moneen päivään. Kieltäydyin katselemasta televisiota tai kuuntelemasta musiikkia. Vannoin kostavani setäni kuoleman, mutta sukulaiseni estivät minua saamasta asetta käsiini.

Elokuussa 1984 sain kutsun asepalvelukseen. 20-vuotiaana liityin Libanonissa toimiviin YK:n rauhanturvajoukkoihin. Hyväksyin sen riskin, että tappaisin tai tulisin tapetuksi. Poltin tuolloin suuria määriä hasista. Se antoi minulle paitsi hyvänolontunteen myös tunteen siitä, ettei mikään pystyisi vahingoittamaan minua.

Libanonissa oli helppo hankkia aseita, joten päätin lähettää niitä Ranskaan, jotta voisin jatkaa kostosuunnitelmani toteuttamista. Ostin sikäläisiltä asukkailta kaksi pistoolia ja niihin ammukset. Purin aseet osiin ja piilotin osat kahteen radioon, jotka sitten lähetin kotiin.

Vain kaksi viikkoa ennen palvelusaikani päättymistä lähdin kolmen toverini kanssa luvattomalle lomalle. Kun palasimme kasarmille, meidät pidätettiin. Vankilassa sain raivonpuuskan ja hyökkäsin vartijan kimppuun. Minusta oli käsittämätöntä, että joku payo – romaneihin kuulumaton – suhtautui minuun väheksyvästi. Seuraavana päivänä minulla oli taas väkivaltainen yhteenotto, tällä kertaa erään upseerin kanssa. Minut lähetettiin Lyoniin Montlucin vankilaan, jossa vietin asepalvelukseni loppuajan.

Löydän vapauden – vankilassa

Ensimmäisenä päivänä Montlucin vankilassa minut otti lämpimästi vastaan mukava nuori mies. Sain kuulla, että hän oli Jehovan todistaja ja että hän ja muut samaan uskontoon kuuluvat olivat vankilassa yksinkertaisesti siksi, etteivät he olleet tarttuneet aseisiin. Se ihmetytti minua, ja halusin tietää lisää.

Totesin, että Jehovan todistajat uskoivat aidosti Jumalaan, ja heidän korkeat moraalinorminsa tekivät minuun vaikutuksen. Minulla oli silti monia kysymyksiä. Erityisesti halusin tietää, voivatko kuolleet viestiä elävien kanssa unien välityksellä, kuten monet romanit uskovat. Jean-Paul-niminen todistaja tarjoutui tutkimaan kanssani Raamattua kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä avulla. *

Luin kirjan ahmien yhdessä yössä, ja lukemani kosketti sydäntäni. Täällä, vankilassa, olin löytänyt todellisen vapauden! Kun vankeustuomioni viimein päättyi, matkustin junalla kotiin kassi täynnä raamatullisia julkaisuja.

Halusin saada yhteyden kotipaikkakuntani todistajiin, joten menin Martiguesissa sijaitsevaan valtakunnansaliin. Jatkoin Raamatun tutkimista, tällä kertaa nuoren kokoaikaisen sananpalvelijan, Ericin, kanssa. Muutamassa päivässä lopetin tupakoinnin ja lakkasin myös tapaamasta entisiä rikoskumppaneitani. Olin päättänyt noudattaa Sananlaskujen 27:11:n kehotusta: ”Ole viisas, poikani, ja ilahduta sydämeni, niin että voin antaa vastauksen pilkkaajalleni.” Olin löytänyt Jehovan, rakastavan Isän, jota halusin miellyttää.

Muutosten tekeminen on haaste

Kristillisten periaatteiden soveltaminen ei ollut minulle helppoa. Sorruin  muun muassa uudelleen huumeisiin useiden viikkojen ajaksi. Suurin haaste oli kuitenkin päästä eroon kostonhimosta. Pidin Ericin tietämättä aina asetta mukanani ja suunnittelin edelleen hellittämättä kostoa setäni tappamisen vuoksi. Yritin yökaudet jäljittää heitä.

Kun kerroin tästä Ericille, hän selvitti minulle, että niin kauan kuin kantaisin asetta ja hautoisin kostoa, en voisi kehittää hyvää suhdetta Jumalaan. Minun oli tehtävä valinta. Mietiskelin syvällisesti Roomalaiskirjeen 12:19:ssä olevaa apostoli Paavalin kehotusta: ”Älkää itse kostako, rakkaat, vaan antakaa sijaa vihastukselle.” Tämä ja hartaat rukoukset auttoivat minua hallitsemaan tunteitani (Psalmit 55:22). Viimein luovuin aseista. Joulukuun 26. päivänä 1986, kun olin tutkinut Raamattua vuoden ajan, menin Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle.

Perheeni osoittaa vastakaikua

Käytöksessäni tapahtuneet muutokset saivat vanhempanikin tutkimaan Raamattua. He menivät uudelleen naimisiin, ja äiti kävi kasteella heinäkuussa 1989. Aikanaan monet muutkin perheemme jäsenet ottivat vastaan Raamatun sanoman, ja heistä tuli Jehovan todistajia.

Elokuussa 1988 päätin aloittaa kokoaikaisen sananpalveluksen. Sitten rakastuin erääseen nuoreen seurakuntani sisareen, Katiaan. Meidät vihittiin 10. kesäkuuta 1989. Ensimmäinen avioliittovuosi ei ollut helppo, sillä minun oli vielä oikaistava suhtautumistani naisiin. Minun oli vaikea soveltaa 1. Pietarin kirjeen 3:7:n neuvoa, joka kehottaa aviomiestä osoittamaan vaimolleen kunniaa. Minun oli rukoiltava jatkuvasti voimaa, jotta voisin niellä ylpeyteni ja muuttaa ajatteluani. Vähitellen tilanne parani.

Setäni kuolema tuottaa minulle edelleen suurta tuskaa, enkä aina pysty pidättelemään kyyneleitä häntä ajatellessani. Kamppailen voimakkaiden tunteiden kanssa, joita hänen murhaansa liittyvät muistot minussa herättävät. Vuosien ajan, vielä kasteenkin jälkeen, pelkäsin kohtaavani jonkun siitä perheestä, jota vastaan olimme suunnitelleet verikostoa. Mitä tekisin, jos he kävisivät kimppuuni? Miten reagoisin? Saisiko vanha persoonallisuuteni yliotteen?

Eräänä päivänä minulla oli esitelmä yhdessä lähiseurakunnassa. Näin siellä naisen nimeltä Pepa. Hän oli niiden miesten sukulainen, jotka olivat tappaneet setäni. Myönnän, että hänen näkemisensä pani kristillisen persoonallisuuteni perusteelliseen kokeeseen. En kuitenkaan antanut valtaa tunteilleni. Kun Pepa myöhemmin meni kasteelle, halasin häntä ja onnittelin häntä päätöksestä palvella Jehovaa. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta otin hänet vastaan hengellisenä sisarenani.

Kiitän joka päivä Jehovaa siitä, että hän on auttanut minua vapautumaan vihan kahleista. Missä olisinkaan nyt ilman Jehovan armoa? Hänen ansiostaan perhe-elämäni on onnellista. Minulla on myös tulevaisuudentoivo – toivo elämästä uudessa maailmassa, jossa ei ole vihaa eikä väkivaltaa. Luotan siihen, että seuraava Jumalan lupaus täyttyy varmasti: ”He istuvat todella kukin viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla, eikä kukaan saata heitä vapisemaan, sillä niin on puhunut armeijoiden Jehovan suu.” (Miika 4:4.)

[Alaviite]

[Kuva s. 19]

YK:n rauhanturvajoukoissa Libanonissa vuonna 1985

[Kuva s. 20]

Katian ja poikieni Timeon ja Pierren kanssa