Merenrannan aarteita

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA NICARAGUASTA

OLETKO joskus innostunut nähtyäsi sattumalta rantahiekalla kauniin näkinkengän? Et ole ainoa. Näkinkenkien monimuotoisuus ja kauneus ihastuttavat kaikenikäisiä ihmisiä.

Näkinkenkiä löytyy lähes kaikilta maapallon merenrannoilta. Ne eivät kuitenkaan ole ainoastaan miellyttäviä kosketella ja katsella. Jokaisessa niistä on aiemmin asunut niiden pehmeäruumiinen rakentaja, nilviäinen. Nilviäisiä on varovaisen arvion mukaan nykyään yli 50000 lajia!

Kaikki tässä kirjoituksessa mainitut näkinkengät ovat löytyneet Nicaraguasta Tyynenmeren rannikolta. Olen kerännyt monet niistä kolme kilometriä pitkältä Poneloyan ja Las Peñitasin hiekkarannalta. Toiset olen saanut paikallisilta kalastajilta. Nyt haluaisin esitellä sinulle osan näkinkengistäni sekä nilviäiset, jotka ne ovat tehneet.

Suuret kotilot

Useimpien näkinkenkien tekijät kuuluvat kahteen nilviäisten pääluokkaan: kotiloihin ja simpukoihin. Kotiloilla, joihin kuuluvat myös kaikki etanat, on pää, jossa on tavallisesti tuntosarvet ja silmät. Ne matelevat ja liukuvat eteenpäin yhdellä lihasjalalla. Tästä johtuu niiden latinankielinen nimi Gastropoda ’vatsajalkaiset’.

Miten kotilot hengittävät ja syövät? Monet meressä elävät lajit hengittävät päästä työntyvän sifonin eli hengitysputken kautta, jonka avulla ne voivat imeä vettä kidustensa läpi. Joillakin lajeilla on syömistä varten kärsä. Monilla on myös niin sanottu radula, väkäsellinen levy jossa on pieniä, kovia hampaita. Tällä raspimaisella elimellä eläin repii itselleen ravintoa. Kaikilla kotiloilla on hermosto ja verisuonisto sekä ruoansulatus- ja lisääntymiselimet.

 Mistä tietää, onko näkinkenkä kotilon tekemä? Se on siinä tapauksessa yksiosainen ja yleensä kierteinen. Tällaisia näkinkenkiä ovat piikki-, jättiläis-, posliini-, keila- ja tornikotiloiden kuoret. Katsotaanpa tarkemmin joitakin näistä aarteista.

Kasvupyrähdyksiä ja ravinnon poraamista

Piikkikotiloiden kuoret ovat joka puolella maailmaa usein monimutkaisia. Kokoelmassani on kaksi lajia: kauniin vaaleanpunainen ja ruskea Hexaplex regius ja vähintään yhtä viehättävä Muricanthus radix. Miten niiden piikikkäät harjanteet syntyvät? Eläin tuottaa harjanteet hitaan kasvun aikana. Niiden välissä oleva kuoriaine taas on tuotettu kasvupyrähdysten aikana. Eräässä näkinkengistä kertovassa kirjassa sanotaan: ”Kuoren kasvattaminen vie niin paljon energiaa, että monien kotiloiden aineenvaihdunta hidastuu ja ne siirtyvät lepotilaan, jotta nopeaan kuorenkasvuun riittää enemmän energiaa. Yleensä eläin kaivautuu jonnekin suojaan saalistajilta tai piiloutuu niiltä muulla tavoin. – – Kasvupyrähdys kestää muutamasta päivästä useaan viikkoon lajin mukaan.” (Shells—Treasures of the Sea.)

Piikkikotilo on itsekin pelottava saalistaja. Olen joskus näkinkenkiä poimiessani ihmetellyt, miksi joissakin kuorissa on virheetön pieni reikä. Myöhemmin opin, että piikkikotilo kuuluu niihin nilviäisiin, jotka poraavat saaliinsa kuoreen pienen reiän radulansa hampaiden avulla. Sitten se työntää kärsänsä reikään ja nauttii ateriansa!

Minusta oli kiehtovaa saada tietää, että piikkikotiloihin viitataan epäsuorasti Raamatussa. Kahdesta Välimeren lajista, Murex trunculusista ja Murex brandarisista (värikotilosta), saatiin kallista purppuraa, jolla värjättiin kankaita Raamatun aikoina (Ester 8:15; Luukas 16:19). Kotiloilla on rauhanen, jonka erittämä kellertävä neste muuttuu syvän violetiksi tai purppuranpunaiseksi ilman tai auringonvalon vaikutuksesta. Nestettä saadaan yhdestä kotilosta vain pienen pieni määrä, joten puoleentoista grammaan väriä tarvittiin arviolta lähes 12000 kotiloa. Ei ihme, että Tyroksen purppuraan oli varaa ainoastaan rikkailla! *

Virnistäviä näkinkenkiä

Minulla on myös Malea ringens -nimisen jättiläiskotilon kuori, joka näyttää virnistävän. Jättiläiskotiloita on joka puolella maailmaa, koska niiden toukat saattavat kellua vapaasti useita viikkoja ja jopa kuukausia ennen kuin ne asettuvat merenpohjaan ja  kehittyvät aikuisiksi. Aivan ensimmäiseksi näkinkengässäni kiinnittävät huomiota sen ympäri kiertävät komeat, leveät harjanteet sekä lajin erikoispiirre: hampaiden reunustama paksu huuli. Huulen arvellaan suojelevan sisällä olevaa maukasta eläintä joutumasta nälkäisten rapujen ruoaksi.

Kokoelmaani kuuluu muutamia hienoja eri-ikäisten Melongena corona -kotiloiden kuoria, joissa piikit muodostavat ”kruunun”. Minulla on myös nuoren tritonikotilon sekä Pleuroploca princeps -kotilon kuori. Edellinen laji voi kasvaa jopa 15 senttimetriä pitkäksi, ja jälkimmäistä pidetään suuressa arvossa sen harvinaisen oranssin värin vuoksi. Näitä suuria syvänmeren kuoria huuhtoutuu rannalle vain harvoin. Minä olen saanut omani kalastajaystäviltäni, jotka ovat poimineet ne verkoistaan tai hummeripyydyksistään. He ottivat lihan itselleen ruoaksi ja antoivat ystävällisesti kauniit kuoret minulle.

Pieniä katseenvangitsijoita

Niinä päivinä kun merelle vetäytyvä laskuvesi jättää hiekkaan pitkän nauhan näkinkenkiä, rannalta voi löytää monia mielenkiintoisia pikkukotiloita. Monet niistä vangitsevat katseen: posliini-, keila-, oliivi-, torni- ja kaulanauhakotilot sekä Terebra formosa- ja Architectonica nobilis -kotilot. Lajien runsauden vuoksi jotkut keräilijät erikoistuvat vain yhden heimon kuoriin. Esimerkiksi pelkästään keilakotiloita on yli viisisataa lajia!

 Kotiloiden kuorien kauneimpia ominaisuuksia on niiden kierteisyys. Terebra formosa- ja Architectonica nobilis -kotilot ovat tässä suhteessa aivan erityisen kauniita. Kotilot kasvavat matemaattisen tarkan kaavan mukaisesti ja säilyttävät siksi suurentuessaan perusmuotonsa. Kierteisyys syntyy siten, että kuori kasvaa jatkuvasti reunastaan kotilon kuvitteellisen akselin ympäri. Kuoresta tulee vahva koti sisällä olevalle eläimelle – kaunista ja käytännöllistä!

Monenlaisia simpukoita

Entä sitten se toinen nilviäisten luokka, simpukat? Niitäkin on Nicaraguan rannoilla runsain määrin. Kuori koostuu kahdesta saranan yhdistämästä puoliskosta, jotka sopivat täydellisesti vastakkain ja suojelevat sisään jäävää eläintä. Simpukoilla ei ole päätä, mutta niillä on kemoreseptoreiksi kutsuttuja aistinelimiä, joiden avulla ne aistivat vedessä makuja ja hajuja. Yleensä simpukat saavat ravintonsa siivilöimällä eliöitä merivedestä. Joillakin lajeilla on kapea lihasjalka, jolla ne liikuttavat itseään. Kampasimpukat uivat läpsyttelemällä voimakkaasti kuorenpuoliskojaan toisiaan vasten, mistä syntyvä vesivirtaus työntää simpukkaa taaksepäin. Päästäkseen eteenpäin se puristaa vettä ulos takareunastaan. Mistä kampasimpukka sitten tietää, milloin vaara vaanii lähellä? Sillä on ruumiinsa ympärillä kahdessa rivissä kymmeniä pieniä mutta herkkiä sinisiä silmiä. Niillä simpukka aistii ohi menevän saalistajan varjon.

Simpukoiden ehkä arvostetuin osa on helmiäinen. Kuori on suureksi osaksi kiteytynyttä kalsiumkarbonaattia, jota on meriveden kivennäissuoloissa. Helmiäisen kaunis hohde johtuu kuitenkin aragoniitista, joka on yksi kalsiumkarbonaatin muoto. Jotkin lajit erittävät kuoren sisäpintaan mikroskooppisen ohuita aragoniittikiteitä samaan tapaan lomittain kuin ladotaan kattotiilet. Kiteet taittavat ja heijastavat valonsäteitä ja tuottavat näin simpukoiden ihastuttavat sateenkaaren värit. Toiset lajit peittävät helmiäisellä kuoren sisään joutuneet hiertävät hiukkaset, kuten hiekkajyväsen. Ajan myötä helmiäiskerrokset hiekkajyvän ympärillä kasvavat, kunnes simpukassa on kaunis, arvokas helmi.

Nilviäisten ominaispiirre

Säästin tähän loppuun aiheeksi monien mielestä kaikkein hämmästyttävimmän nilviäisten ominaispiirteen: vaipan. Se on eläimen selkäpuolella oleva hyvin erikoistunut elin, joka vastaa kuoren kasvusta. Edellä lainatussa näkinkenkäkirjassa sanotaan: ”Tätä ainetta [kalsiumkarbonaattia] on nilviäisten veressä, ja sitä erittyy vaipassa – – olevien putkimaisten huokosten läpi kuoren kasvavaan reunaan.” (Shells—Treasures of the Sea.) Nilviäiset erittävät myös proteiinia, joka saa kalsiumin kiteytymään vedessä.

Samaan aikaan vaipan pigmenttisolut tuottavat lukuisia kauniita värejä ja kuvioita näihin aarteisiin sitä mukaa kuin ne kasvavat. Nilviäistutkijat eivät vielä tiedä, mikä tehtävä kuoren väreillä ja kuvioilla oikein on. Niillä ei näytä olevan suurta vaikutusta eläinten kykyyn tunnistaa toisiaan. Ne eivät liioin onnistu aina häivyttämään eläintä näkyvistä. Näkinkenkien värien, kuvioiden ja muotojen valtava kirjo saa kuitenkin meidät valtoihinsa!

Kun seuraavan kerran kävelet hiekkarannalla ja poimit kiiltävän näkinkengän, niin muista, että olipa se tavallinen simpukka tai kauniisti kiertynyt kotilo, sinulla on kädessäsi aarre – koti jossa on asunut pehmeäruumiinen pieni nilviäinen.

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 26]

Kotiloiden kuori on yksiosainen, kun taas simpukoilla on kaksi saranan yhdistämää kuorenpuoliskoa

[Kuva s. 25]

MURICANTHUS RADIX -PIIKKIKOTILO

[Kuva s. 25]

HEXAPLEX REGIUS -PIIKKIKOTILO

[Kuva s. 25]

MALEA RINGENS -JÄTTILÄISKOTILO

[Kuva s. 26]

POSLIINIKOTILO

[Kuva s. 26]

KEILAKOTILO

[Kuva s. 26]

OLIIVIKOTILO

[Kuva s. 26]

TEREBRA FORMOSA

[Kuva s. 26]

MELONGENA CORONA

[Kuva s. 26]

TRITONIKOTILO

[Kuva s. 26]

HELMISIMPUKKA

[Kuva s. 26]

PLEUROPLOCA PRINCEPS

[Kuva s. 26]

KAULANAUHAKOTILO

[Kuva s. 26]

TORNIKOTILO

[Kuva s. 26]

ARCHITECTONICA NOBILIS

[Kuva s. 27]

VENUSSIMPUKKA

[Kuva s. 27]

KAMPASIMPUKKA