Usko koetuksella natsien hallitsemassa Euroopassa

KERTONUT ANTON LETONJA

Maaliskuun 12. päivänä 1938 Hitlerin joukot ylittivät Itävallan rajan. Radiossa pauhasivat marssit ja poliittiset iskulauseet. Isänmaallisuuden aalto vyöryi yli kotimaani Itävallan.

HITLERIN noustua valtaan mieliala oli Itävallassa korkealla. Monet toivoivat, että hänen ”tuhatvuotinen valtakuntansa” lopettaisi köyhyyden ja työttömyyden. Jopa katoliset papit esittivät hitlertervehdyksen, sillä kansan vallannut isänmaallinen kiihko tempaisi heidätkin mukaansa.

Vaikka olin vasta 19-vuotias nuorukainen, Hitlerin lupaukset eivät säväyttäneet minua. En uskonut, että mikään ihmishallitus voisi ratkaista ihmiskunnan ongelmia.

Opin Raamatun totuuksia

Synnyin 19. huhtikuuta 1919 Donawitzissa Itävallassa kolmilapsisen perheen kuopuksena. Isä oli uuttera hiilikaivosmies. Vuonna 1923 hän vei perheemme Ranskaan, missä hän sai työtä Liévinin kaivoskaupungista. Poliittisen vakaumuksensa vuoksi isä suhtautui uskontoon varauksellisesti; äiti sen sijaan oli harras katolilainen. Hän kasvatti meidät lapset uskomaan Jumalaan ja rukoili kanssamme joka ilta. Aikanaan isän epäluulo uskontoa kohtaan kasvoi siihen pisteeseen, että hän kielsi äitiä käymästä kirkossa.

1920-luvun lopulla tapasimme syntyään jugoslavialaisen Vinzenz Platajsin, jota kutsuimme Vinkoksi. Hän oli tekemisissä raamatuntutkijoiden kanssa, kuten Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin. Hieman myöhemmin muuan raamatuntutkija alkoi vierailla luonamme. Koska isä oli kieltänyt äitiä käymästä kirkossa, äiti kysyi Vinkolta, voisiko Jumalaa palvoa kotona. Vinko näytti hänelle Apostolien tekojen 17:24:n, jossa sanotaan, että Jumala ”ei asu käsin tehdyissä temppeleissä”, ja selitti, että koti on sopiva paikka palvontaan. Äiti ilahtui tästä ja alkoi käydä kokouksissa, jotka pidettiin raamatuntutkijoiden kodeissa.

Isä vaati häntä lopettamaan moisen hömpötyksen, kuten hän sanoi. Estääkseen kanssakäymisemme raamatuntutkijoiden kanssa hän halusi ehdottomasti, että me kaikki kävisimme sunnuntaisin messussa! Koska äiti kieltäytyi päättäväisesti, isä ilmoitti minut kuoripojaksi. Vaikka äiti kunnioittikin isän toiveita, hän teroitti jatkuvasti sydämeeni ja mieleeni Raamatun periaatteita ja otti minut mukaansa raamatuntutkijoiden kokouksiin.

Vuonna 1928 Vinko ja sisareni Josephine eli Pepi, kuten me häntä kutsuimme, menivät Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi  vesikasteelle. Myöhemmin he avioituivat. Seuraavana vuonna heille syntyi Liévinissä tytär, Fini. Kolme vuotta tämän jälkeen he saivat kutsun kokoaikaiseen sananpalvelukseen Jugoslaviaan, missä todistajien työ oli rajoitusten alainen. Monista vaikeuksista huolimatta he pysyivät iloisina ja innokkaina Jehovan palveluksessa. Heidän erinomainen esimerkkinsä juurrutti minuun halun tulla kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi.

Hengellinen kasvu

Vanhempiemme erimielisyydet johtivat valitettavasti avioeroon vuonna 1932. Palasin äidin kanssa Itävaltaan, kun taas isoveljeni Wilhelm (Willi) jäi Ranskaan. Sen jälkeen en ollut paljoakaan yhteydessä isään. Hän suhtautui meihin kielteisesti kuolinpäiväänsä saakka.

Asetuimme äidin kanssa Gamlitz-nimiseen kylään. Äiti keskusteli säännöllisesti kanssani raamatullisista julkaisuista, sillä lähistöllä ei ollut seurakuntia. Iloksemme Eduard Wohinz -niminen veli Grazista vieraili luonamme rohkaisemassa meitä hengellisesti. Hän kävi kahdesti kuussa ja ajoi joka kerta polkupyörällä lähes sata kilometriä suuntaansa!

Hitlerin hirmuvallan alussa vuonna 1938 veli Wohinz pidätettiin. Olimme murheen murtamia saadessamme tietää, että hänet surmattiin kaasulla niin sanotussa eutanasialaitoksessa Linzissä. Hänen huomattava uskonsa vahvisti meitä jatkamaan Jehovan palvelemista uskollisesti.

Kohtalokas vuosi 1938

Todistajien työ oli kielletty Itävallassa vuonna 1935. Kun Hitlerin joukot saapuivat Itävaltaan vuonna 1938, sananpalveluksemme muuttui äärimmäisen vaaralliseksi. Naapurit tiesivät äidin ja minun olevan Jehovan todistajia, joten päätimme pitää matalaa profiilia. Aloin jopa viettää yöt ladossa, jotta natsien olisi vaikeampi napata minua.

Vuoden 1938 alussa olin käynyt peruskoulun loppuun ja pääsin töihin leipomoon. Koska kieltäydyin esittämästä hitlertervehdystä ja liittymästä Hitlerin nuorisojärjestöön, sain potkut. Olin entistä päättäväisempi sen suhteen, että menisin kasteelle Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.

Äiti ja minä menimme kasteelle 8. huhtikuuta 1938. Me ja seitsemän muuta kokoonnuimme eräänä yönä syrjäiseen metsämökkiin. Kastepuheen jälkeen kuljimme yksitellen kymmenen minuutin välein kapeaa kujaa pitkin pesutupaan, jossa meidät kastettiin betonisessa kaukalossa.

Huhtikuun 10. päivänä 1938 pidettiin tekaistut vaalit sen ratkaisemiseksi, liitettäisiinkö Itävalta Saksaan. Kaikkialla Itävallassa oli esillä julisteita, joissa luki ”Kyllä Hitlerille!” Äitiä ja minua ei vaadittu äänestämään, sillä meillä ei ollut pitkän Ranskassa oleskelumme vuoksi minkään valtion kansalaisuutta – seikka, joka myöhemmin pelasti henkeni. Klagenfurtista Etelä-Itävallasta kotoisin oleva Franz Ganster toi meille säännöllisesti Vartiotornin. Näin saimme hengellistä voimaa Jumalan sanasta ennen toisen maailmansodan puhkeamista.

Veljeni Willi

Minua neljä vuotta vanhempi Willi ei ollut pitänyt äitiin ja minuun yhteyttä sen jälkeen, kun olimme lähteneet Ranskasta yli yhdeksän vuotta aiemmin. Vaikka äiti oli antanut Willille raamatullista opetusta tämän nuoruudessa, Willi oli petetty uskomaan, että Hitlerin poliittinen ohjelma olisi avain loistavaan  tulevaisuuteen. Toukokuussa 1940 ranskalainen oikeusistuin tuomitsi Willin kahdeksi vuodeksi vankeuteen hänen laittomasta toiminnastaan natsina. Hän pääsi kuitenkin pian vapaaksi, kun saksalaisjoukot tunkeutuivat Ranskaan. Tuolloin hän lähetti meille kortin Pariisista. Olimme onnellisia siitä, että hän oli elossa, mutta järkyttyneitä siitä, mitä hänestä oli tullut!

Koska Willi oli hyvässä asemassa SS:ssä (Schutzstaffel, Hitlerin henkivartiosto), hän pääsi usein käymään luonamme sodan aikana. Hän oli häikäistynyt Hitlerin sotilaallisesta menestyksestä. Lähes jokainen yritykseni kiinnittää hänen huomionsa Raamattuun perustuvaan toivoomme päättyi siihen, että hän sanoi: ”Roskaa! Katso Hitlerin salamasotaa. Saksalaiset ovat pian maailman herroja!”

Kun Willi tuli jälleen lomalle helmikuussa 1942, näytin hänelle Jehovan todistajien julkaisemaa kirjaa Viholliset. Suureksi hämmästyksekseni hän luki sen yhdellä istumalla. Hänelle alkoi valjeta, että Hitlerin hallitus oli tuomittu epäonnistumaan. Hän oli tukenut epäinhimillistä järjestelmää ja päätti viipymättä oikaista virheensä.

Willi asennoituu Raamatun totuuden puolelle

Kun Willi seuraavassa kuussa vieraili luonamme, hän oli aivan toinen mies. Hän sanoi: ”Olen kulkenut väärään suuntaan, Anton!”

”Sinä havahduit vähän liian myöhään, Willi”, sanoin.

”Ei”, hän vastasi, ”vielä ei ole liian myöhäistä! Raamattuhan sanoo, että meidän pitää toimia silloin, kun olemme elossa, ja – kiitos Jumalalle – minä olen vielä elossa!” (Saarnaaja 9:10.)

”Mitä sitten oikein aiot tehdä?” kysyin.

”Ainakaan en enää aio palvella sotilaana”, hän vastasi. ”Katkaisen välit natsien kanssa ja katson, mitä tapahtuu.”

Hän matkusti saman tien Zagrebiin Jugoslaviaan sisaremme Pepin luo. Käytyään jonkin aikaa todistajien kielletyissä kokouksissa hän meni salaa kasteelle. Tuhlaajapoika oli viimein palannut! (Luukas 15:11–24.)

Willi yritti paeta Ranskassa olevia natseja ja mennä rajan yli Sveitsiin, mutta Saksan sotapoliisi sai hänet kiinni. Hän joutui Berliinin sotaoikeuteen, ja 27. heinäkuuta 1942 hänet tuomittiin kuolemaan karkuruudesta. Sain käydä tapaamassa häntä Berlin-Tegelin sotilasvankilassa. Minut ohjattiin pieneen koppiin, ja pian Willi astui esiin vartijaan kahlittuna. Hänen näkemisensä sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Emme saaneet halata toisiamme, ja meillä oli vain 20 minuuttia aikaa jättää jäähyväiset.

Willi huomasi kyyneleeni ja sanoi: ”Miksi itket, Anton? Sinun pitäisi olla iloinen! Olen niin kiitollinen Jehovalle siitä, että hän auttoi minua löytämään jälleen totuuden! Jos olisin kuollut Hitlerin puolesta, minulla ei olisi toivoa. Mutta koska kuolen Jehovan puolesta, olen varma, että saan ylösnousemuksen ja tapaamme jälleen!”

Hän kirjoitti meille jäähyväiskirjeen, jossa sanottiin: ”Rakas Jumalamme, jota palvelen, antaa minulle kaiken, mitä tarvitsen, ja hän varmasti tukee minua loppuun asti, niin että voin kestää voittoisana. Muistakaa, etten kadu kerrassaan mitään ja että olen pysynyt lujana Herrassa!”

Willi teloitettiin Berliinin lähistöllä Brandenburgin vankilassa 2. syyskuuta 1942. Hän oli 27-vuotias. Hänen esimerkkinsä vahvisti Filippiläiskirjeen 4:13:n totuudellisuuden: ”Kaikkeen minulla on voimaa hänen välityksellään, joka voimistaa minua.”

Vinkon uskollisuus kuolemaan asti

Saksan armeija oli marssinut Jugoslaviaan vuonna 1941, minkä vuoksi Pepin, hänen miehensä Vinkon ja heidän 12-vuotiaan Fini-tyttärensä oli palattava kotiin Itävaltaan. Useimmat Itävallan todistajat olivat tuolloin  vankilassa tai keskitysleirillä. Koska Vinko ja hänen perheensä olivat vailla kansalaisuutta eli he eivät olleet Saksan kansalaisia, heidät lähetettiin pakkotyöhön Etelä-Itävaltaan eräälle kotimme lähellä sijaitsevalle maatilalle.

Myöhemmin, 26. elokuuta 1943, Gestapo (natsien salainen poliisi) pidätti Vinkon. Kun Fini yritti hyvästellä isänsä, poliisipäällikkö löi häntä niin kovaa, että hän lensi huoneen poikki. Gestapo kuulusteli ja pieksi Vinkoa raa’asti useaan otteeseen, ja hänet vietiin Stadelheimin vankilaan Müncheniin.

Lokakuun 6. päivänä 1943 poliisi pidätti minut työpaikallani ja lähetti minutkin Stadelheimin vankilaan. Koska puhuin sujuvasti ranskaa, toimin ranskalaisten sotavankien tulkkina. Ollessamme kävelemässä vankilan pihalla sain tilaisuuden vaihtaa kuulumisia Vinkon kanssa.

Vinko tuomittiin lopulta kuolemaan. Häntä syytettiin raamatullisen kirjallisuuden toimittamisesta todistajille ja taloudellisen avun antamisesta niille todistajanaisille, joiden aviomies oli keskitysleirillä. Hänet siirrettiin siihen samaan vankilaan lähelle Berliiniä, missä Willi oli teloitettu. Hänet mestattiin siellä 9. lokakuuta 1944.

Vinkon viimeinen tapaaminen perheensä kanssa oli sydäntä vihlova. Vinko oli kahleissa ja häntä oli pahoinpidelty, eikä hän kahleiden vuoksi voinut kunnolla halata perhettään. Fini oli 14-vuotias nähdessään isänsä viimeisen kerran. Hän muistaa yhä tämän viimeiset sanat: ”Pidä huolta äidistäsi, Fini!”

Isänsä kuoleman jälkeen Fini siepattiin äidiltään ja vietiin erääseen natsiperheeseen, joka yritti ”parantaa” hänet. Häntä hakattiin usein julmasti. Kun venäläisjoukot tulivat Itävaltaan, he ampuivat tuon saksalaisen perheen, koska sitä pidettiin pahamaineisena natsiperheenä.

Sodan jälkeen sisareni jatkoi kokoaikaista sananpalvelusta. Hän palveli toisen miehensä Hans Försterin rinnalla Jehovan todistajien Sveitsin haaratoimistossa kuolemaansa saakka, vuoteen 1998. Fini on seurannut vanhempiensa jalanjälkiä ja palvelee tosi Jumalaa, Jehovaa, nykyään Sveitsissä.

Vihdoinkin vapaus!

Vuoden 1945 alussa müncheniläinen vankilamme oli yksi niistä rakennuksista, joita pommitettiin. Kaupunki oli raunioina. Olin ollut vankilassa jo puolitoista vuotta, kun viimein pääsin kuultavaksi oikeuteen. Tämä tapahtui vain pari viikkoa ennen kuin sota virallisesti päättyi 8. toukokuuta 1945. Oikeudessa minulta kysyttiin: ”Haluatteko astua sotapalvelukseen?”

”Vangilla ei ole lupaa käyttää univormua eikä sanoa ’Heil Hitler’”, vastasin. Kun minulta kysyttiin, haluaisinko palvella Saksan armeijassa, sanoin: ”Pyydän, että antaisitte minulle kutsuntapaperit, jotta voin ilmoittaa päätökseni myöhemmin.”

Muutaman päivän kuluttua sota oli ohi ja minulle kerrottiin, että olin vapaa lähtemään. Vähän myöhemmin muutin Graziin, jonne oli muodostettu pieni 35 todistajan seurakunta. Tätä nykyä Grazin alueella on kahdeksan kukoistavaa seurakuntaa.

 Rakastava auttaja

Pian sodan päättymisen jälkeen tapasin Helene Dunstin, nuoren natsipuolueeseen kuuluneen opettajan. Hän oli perin pohjin pettynyt kansallissosialismiin. Kun keskustelin hänen kanssaan ensi kertaa, hän kysyi: ”Miksi ainoastaan te tiedätte, että Jumalan nimi on Jehova?”

”Koska useimmat ihmiset eivät tutki Raamattua”, vastasin. Sitten näytin hänelle Jumalan nimen Raamatusta.

”Jos Raamattu sanoo, että Jumalan nimi on Jehova, meidänhän pitäisi kertoa se kaikille!” Helene huudahti. Hän alkoi saarnata Raamatun totuuksia, ja vuoden kuluttua hän meni Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteelle. Menimme naimisiin 5. kesäkuuta 1948.

Huhtikuun 1. päivänä 1953 meistä tuli Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita. Aikanaan saimme kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 31. kurssille, joka pidettiin lähellä South Lansingia New Yorkin osavaltiossa. Siellä saimme nauttia 64 maasta tulleiden oppilaiden todella sydäntä lämmittävästä seurasta.

Valmistuttuamme meidät määrättiin jälleen Itävaltaan. Muutaman vuoden ajan vierailimme seurakunnissa vahvistamassa niitä hengellisesti. Sitten meidät kutsuttiin palvelemaan Jehovan todistajien Luxemburgin-haaratoimistoon. Myöhemmin meitä pyydettiin muuttamaan Wieniin Itävallan haaratoimistoon. Vuonna 1972 aloimme opiskella serbokroaattia voidaksemme todistaa monille Wienissä työskenteleville jugoslavialaisille maahanmuuttajille. Nykyään Wienissä on kahdeksan serbokroaatinkielistä seurakuntaa, joihin kuuluu ihmisiä lähes kaikilta Euroopan kolkilta!

Elokuun 27. päivänä 2001 Helene nukahti kuolemaan. Hän oli luotettava ja kallisarvoinen auttajani ja kumppanini 53 onnellisen avioliittovuotemme ajan. Nyt ylösnousemustoivo on entistä lähempänä sydäntäni.

Tyytyväisyys Jumalan rakkaudessa

Kokemistani murhenäytelmistä huolimatta olen tyytyväinen työhöni Itävallan haaratoimistossa. Äskettäin minulla oli tilaisuus kertoa kokemuksiani ”Natsihallinnon unohdetut uhrit” -nimisessä näyttelyssä. Tämä näyttely on kiertänyt vuodesta 1997 lähtien 70 kaupungissa Itävallassa, minkä johdosta natsien vankiloista ja keskitysleireistä elossa säilyneillä on ollut tilaisuus kertoa siitä uskosta ja rohkeudesta, jota tosi kristityt osoittivat natsien vainotessa heitä.

Olen saanut tuntea henkilökohtaisesti joitakuita näistä uskollisista ihmisistä. He ovat vaikuttava todiste Roomalaiskirjeen 8:38, 39:n totuudellisuudesta: ”[Ei] kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä hallitukset, eivät nykyiset eivätkä tulevaiset, eivät voimat eikä korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”

[Kuva s. 17]

Perheemme vuonna 1930 (vasemmalta oikealle): minä, Pepi, isä, Willi, äiti ja Vinko

[Kuva s. 18]

Veljeni Willi vähän ennen teloitusta

[Kuva s. 19]

Sekä Vinko että minä olimme Stadelheimin vankilassa Münchenissä

[Kuvat s. 19]

Vinkon tytär Fini vietiin raakaan natsiperheeseen; hän on pysynyt uskollisena tähän päivään asti

[Kuva s. 20]

Helene oli kallisarvoinen kumppanini 53:n avioliittovuotemme ajan

[Kuva s. 20]

Puhun ”Natsihallinnon unohdetut uhrit” -näyttelyssä