Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Kun kemiantehdas räjähti

Kun kemiantehdas räjähti

Kun kemiantehdas räjähti

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA RANSKASTA

SYYSKUUN 21. päivänä 2001, vain kymmenen päivää New Yorkin World Trade Centeriin tehtyjen iskujen jälkeen, Toulousen esikaupunkialueella Lounais-Ranskassa sattui kemiantehtaalla valtava räjähdys, joka aiheutti laajalti tuhoa. Ranskalainen uutislehti Le Point kuvaili onnettomuutta ”Ranskan pahimmaksi teollisuusonnettomuudeksi sitten toisen maailmansodan”.

Tehtaalla räjähti kolmisensataa tonnia lannoitetta, ja räjähdyspaikalle syntyi 50 metriä leveä ja 15 metriä syvä kuoppa. Räjähdys ja sitä seurannut paineaalto surmasivat 30 ihmistä ja aiheuttivat vammoja yli 2200:lle. Parituhatta taloa tuhoutui ja 27000 taloa kahdeksan kilometrin säteellä sai vaurioita. Ihmiset joutuivat paniikkiin luullessaan, että räjähdys johtui terroristien hyökkäyksestä ja että ilmaan oli päässyt myrkkykaasua.

Räjähdyksessä loukkaantui myös useita Jehovan todistajia, ja monet todistajat kärsivät muita vahinkoja. Kristillinen rakkaus sai toiset todistajat reagoimaan uskonveljiensä hätään viipymättä (Johannes 13:34, 35). Seuraavassa kokemuksia avustustyöstä.

”Rakennuksesta ei jäänyt mitään jäljelle”

Khoudir on yksi kemiantehtaan eloon jääneistä työntekijöistä. Räjähdys ja ympäriinsä sinkoilleet pirstaleet löivät hänet tajuttomaksi, ja hänen leukansa murtui ja solisluu meni sijoiltaan. Tehdasalueen reunalla olleessa rakennuksessa työskennellyt Benjamin lensi toimistohuoneen poikki kolme metriä ja paiskautui seinään. Lentävät lasinsirpaleet viilsivät häneen useita haavoja, ja yksi niistä osui oikeaan silmään ja vahingoitti hänen näköään. ”Onneksi en istunut työpöydän ääressä”, hän sanoo. ”Tuolilleni putosi 600 kiloa tiiliä.”

Alain toimi opettajana koulussa, joka sijaitsi vain 200 metrin päässä tehtaasta, ja oli räjähdyksen sattuessa ottamassa valokopioita. Hän kertoo: ”Rakennuksesta ei jäänyt mitään jäljelle, vain teräksen kappaleita. Ei seiniä, ei kattoa – ei mitään. Sain lasinsirpaleita joka puolelle kasvoja. Aivan kuin minua olisi hakattu nuijalla.” Alainin toinen silmä sokeutui, ja häneltä meni osittain kuulo.

Rivakasti avustustyöhön

Onnettomuusalueella on 11 Jehovan todistajien seurakuntaa, ja niiden vanhimmat ottivat pikimmiten yhteyttä jokaiseen seurakunnan jäseneen kartoittaakseen henkilö- ja omaisuusvahingot. Vapaaehtoisia lähetettiin viipymättä niiden luo, jotka olivat suurimmassa avuntarpeessa. Pian selvisi, että noin 60 todistajien kotia oli vaurioitunut, ja kymmenisen perhettä majoitettiin muualle. Talkooväki korjasi myös kaksi vahingoittunutta valtakunnansalia. Lisäksi tarjottiin käytännön apua vakuutuskorvausten hakemisessa.

Catherine ja Michel asuvat aivan tehdasaluetta vastapäätä. Catherine oli räjähdyshetkellä liikkeellä autolla. Hän kertoo: ”Ensin tuntui kuin olisi ollut maanjäristys. Parin sekunnin kuluttua kuulimme räjähdyksen ja näimme savupilven. Kotikulmat olivat kuin sodan jäljiltä. Kaikissa taloissa oli ammottavia aukkoja, ja liikkeiden ikkunat olivat säpäleinä. Kadulla juoksenteli ihmisiä. Toiset istuivat tai makasivat kadulla itkien tai kirkuen. Meidän talossamme ei ollut enää ikkunoita, ikkunanpuitteita eikä ovia. Kristityt veljemme ja sisaremme tulivat nopeasti apuun. Iltapäivällä paikalla oli jo ryhmä seurakuntalaisia mukanaan ämpäreitä, harjoja ja muovia ikkuna-aukkojen peittämiseen.”

Tehtaan naapurissa asuvat myös Alain ja Liliane. Räjähdys tuhosi heidän asuntonsa. ”Kaikki meni”, Alain kertoo. ”Seinät sortuivat ja lattialaatat särkyivät pirstaleiksi. Ikkunat, ovet ja huonekalut hajosivat. Mitään ei jäänyt jäljelle. Kristityt veljemme tulivat heti auttamaan. He raivasivat asuntomme rojusta ja siivosivat talon muitakin huoneistoja. Naapurit olivat aivan ihmeissään, kun meille tuli niin paljon apujoukkoja.” Eräs raamatuntutkisteluoppilas oli aamulla soittanut Alainille ja pyytänyt tätä luokseen tutkimaan. Liliane oli mennyt asioille. Kumpikaan ei siis ollut kotona räjähdyshetkellä.

Apua ei rajoitettu vain seurakunnan jäseniin. Autettuaan toisiaan todistajat siivosivat naapureiden asuntoja ja suojasivat ikkuna-aukkoja. Naapurit olivat hyvin kiitollisia ja yllättyivät, kun työstä ei veloitettu mitään.

Jehovan todistajat tarjosivat apuaan myös viranomaisille, jotka tuhon laajuus pääsi yllättämään. Todistajat siivosivat kouluja ja muita julkisia rakennuksia. Eräällä alueella viranomaiset lähettivät vapaaehtoisia todistajia ovelta ovelle selvittämään, mitä ihmiset tarvitsivat.

Hengellistä apua

Aineellisen avun lisäksi monet onnettomuusalueen Jehovan todistajat kaipasivat hengellistä tukea. Matkavalvojat ja paikalliset vanhimmat kävivät kaikkien heidän luonaan, ja sitä arvostettiin suuresti. Catherine sanoi: ”Vanhimmat olivat ympärillämme tukena ja rohkaisivat meitä. Juuri tätä me tarvitsimmekin vielä enemmän kuin aineellista apua.”

Kristillinen rakkaus, joka näkyi heti onnettomuuden jälkeen käytännön toimina, sai ajatuksia herättävää palautetta. Muuan vakavasti loukkaantunut todistaja sanoi: ”Emme tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Meidän täytyy palvella Jehovaa koko ajan niin kuin olisi elämämme viimeinen päivä.” (Jaakobin kirje 4:13–15.) Eräs toinen todistaja totesi: ”Tämä on opettanut meille, ettemme saa kiintyä mihinkään aineelliseen. Se millä on todellista arvoa, löytyy Jehovan kansan keskuudesta.”

[Kuva s. 14]

Benjamin ja Khoudir

[Kuva s. 14]

Alain

[Kuva s. 15]

Toulouse räjähdyksen jälkeisenä päivänä

[Lähdemerkintä]

© LE SEGRETAIN PASCAL/CORBIS SYGMA

[Kuva s. 15]

Alain ja Liliane