Paniolot – Havaijin karjapaimenet

Herätkää!-lehden kirjoittajalta Havaijista

MONET turistit, jotka tulevat Havaijisaarille, yllättyvät saadessaan tietää, että niillä, varsinkin suurimmassa saaressa Havaijissa, harjoitetaan kukoistavaa karjankasvatusta. Sokeri- ja ananasviljelmät sekä Konan alueelta saatava kahvi ovat heille tuttuja, mutta se, että siellä on ilmieläviä karjapaimenia eli panioloja, ei jotenkin tunnu istuvan kuvaan. He kyselevät: ”Miten ihmeessä Havaijiin on tullut nautakarjaa ja karjapaimenia?”

Saarille tuodaan nautoja

Nautoja tuotiin Havaijin suurimmalle saarelle jo vuonna 1793, jolloin tutkimusmatkailija ja erään englantilaisen laivan kapteeni George Vancouver toi niitä lahjaksi kuningas Kamehameha I:lle. Kapteeni Vancouver ei ollut outo vieras Havaijisaarilla, sillä hän ja kuuluisa englantilainen tutkimusmatkailija, kapteeni James Cook olivat aiemmin käyneet ensimmäisinä eurooppalaisina näillä saarilla.

Kuningas otti lahjan vastaan ja oli siitä niin mielissään, että Vancouver palasi seuraavana vuonna ja toi lisää nautoja ja lampaita. Vancouver toivoi, että eläimet viihtyisivät ja lisääntyisivät ja että Sandwichsaaret, joiksi saaria tuolloin kutsuttiin, saisivat niistä lisätuloja. Hän ehdottikin kuningas Kamehamehalle, että tämä saattaisi voimaan kapun (tabun), joka kieltäisi näiden eläinten teurastamisen, niin että ne voisivat lisääntyä nopeasti. Kuningas oivalsi heti, mitä etua tästä olisi, ja julisti, että tämä kapu olisi voimassa kymmenen vuotta.

 Naudoista tulee maanvaiva

Vancouverin tuomat naudat olivat peräisin Kaliforniasta, ja niillä oli pitkät sarvet (ks. sivun 18 kuvaa). Ne olivat suuria, pelottavia eläimiä, joiden sarvien väli oli valtava. Havaijilaiset antoivat niille tuota pikaa nimeksi pua‘a pipi (kirjaimellisesti ’sikanauta’) ja pysyttelivät kapua kunnioittaen niistä etäällä. Rauhaan jätetyt naudat vaeltelivat laajoilla alueilla ja lisääntyivät runsaasti.

Pian niistä tuli maanvaiva! Vapaina ja vailla vihollisia ne alkoivat tehdä tuhojaan vuoristojen metsissä, ja alavammilla alueilla ne etsivät tavan takaa ruokaa puutarhoista, joissa paikalliset asukkaat kasvattivat bataattia, jamssia, taroa ja muita viljelykasveja. Näitä vahvoja, rajuluonteisia ja päättäväisiä eläimiä eivät pidätelleet vulkaanisesta kivestä tehdyt aidat eivätkä edes viikunakaktusaidat.

Vasta vuoden 1815 paikkeilla Kamehameha I antoi rohkealle Uudesta-Englannista kotoisin olevalle John Palmer Parkerille luvan ampua uudella amerikkalaisvalmisteisella musketillaan joitakin nautoja, jotka olivat nyt runsaslukuinen maanvaiva. Kaukokatseinen kuningas huomasi pian eläinten lihan, talin ja vuodan kaupallisen arvon, ja aikanaan suolaliha syrjäyttikin santelipuun Havaijin tärkeimpänä tuotteena.

Vaquerosta panioloksi

1830-luvun alkupuolelle tultaessa villinä elävät nautalaumat olivat niin suuria ja vaarallisia, että asialle oli tehtävä jotain. Kuningas Kamehameha III tajusi, että ne oli saatava kuriin. Niinpä hän lähetti erään korkea-arvoisen päällikön Kaliforniaan, joka oli tuolloin Meksikon alaisuudessa, hankkimaan kokeneita karjapaimenia. Heidän tehtävänään oli ajaa nautoja yhteen ja opettaa havaijilaisia tekemään samoin. Tuolloin näitä eläimiä ei  ollut vain Havaijin suurimmalla saarella vaan myös Oahussa, Mauissa ja Kauaissa.

Vuonna 1832 Havaijiin saapui espanjalaisia ja meksikolaisia vaqueroja sekä intiaanivaqueroja: huomiota herättäviä, kokeneita karjapaimenia, jotka olivat oppineet taitonsa espanjalais-meksikolaisilla maatiloilla. Näitä miehiä, joilla oli heille tunnusomaiset sombrerot, satulat, lassot ja kannukset, alettiin pian kutsua heidän espanjalaisen taustansa vuoksi panioloiksi. Nimi jäi pysyväksi, ja sillä heitä kutsutaan edelleen.

Paniolot olivat ahkeria, hauskanpidosta nauttivia karjapaimenia, jotka eivät ainoastaan olleet eteviä työssään vaan myös pitivät laulamisesta ja soittamisesta. Sen lisäksi että he olivat kokeneita ammattimiehiä, he olivat myös rohkeita ja sitkeitä ja heillä oli järkkymätön ammattiylpeys. Muuan pitkäaikainen paniolo ilmaisi heidän tuntojaan seuraavasti: ”Kun tekee kovasti työtä, elää pitkään.” Ja kyllä he uurastivatkin! Aina auringonnoususta pimeäntuloon asti he ajoivat nautoja yhteen, erottelivat niitä, lassosivat niitä ja merkitsivät niitä polttomerkillä. Tämän lisäksi täytyi tietysti rakentaa ja korjata aitoja, koska naudat piti kesyttää.

Karjapaimen ei kuitenkaan ole mitään ilman hevosta. Ensimmäiset hevoset oli tuonut Havaijiin Richard J. Cleveland vuonna 1803 Lelia Byrd -nimisellä prikillä. Niissä oli sekä arabianhevosen että berberihevosen verta, ja itse Kamehameha I oli ensimmäinen havaijilainen, joka näillä saarilla ratsasti hevosella.

Hevoset olivat nopeita, ketteriä ja sitkeitä, ja ne sopeutuivat hyvin saarten epätasaiseen maastoon. Paniolot havaitsivat ne korvaamattomiksi nautojen käsittelyssä ja kesyttämisessä.

Aluksi osa hevosista vaelteli nautojen tapaan vapaana, ja ne saivat jälkeläisiä muiden hevosten kanssa, joita oli tuotu Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista, muun muassa englannintäysverihevosten ja arabianhevosten kanssa. Sekoittuminen tuotti kiinnostavia risteymiä paniolojen käyttöön. Jos paniololta kuitenkin kysytään nykyään, minkä hevosen hän haluaisi lassoamista ja rodeota varten, hän valitsisi luultavasti niin sanotun neljänneshevosen. Paniolot nimittäin havaitsivat, että niiden reaktionopeutta on vaikea ylittää, kun on kyse liikkeelle lähdöstä, pysähtymisestä ja käskyjen tottelemisesta.

Rodeon maailmanmestaruuskilpailut

Havaijin paniolot hallitsivat samat taidot, joista karjapaimenet ovat kaikkialla tunnettuja: taito- ja kilparatsastuksen sekä lassoamisen. He olivat niin taitavia, että vuonna 1908 useita heistä, muun muassa Ikua (Ike) Purdy ja Archie Ka‘au‘a, kilpaili Yhdysvaltojen suurimmassa rodeossa, erittäin arvossa pidetyssä Cheyennen Frontier Days Rodeossa.

Paniolot herättivät värikkäillä asuillaan, häikäisevällä tyylillään ja havaijilaisilla kaulaseppeleillään läntisen cowboy-maailman huomion. He todella löivät itsensä läpi! Ike Purdy voitti härän lassoamisessa maailmanmestaruuden, ja Archiekin menestyi erinomaisesti. Havaiji ja sen kiehtovat paniolot herättivät hämmästyneen maailman huomion. Myöhemmin vuonna 1996 Ike Purdy pääsi jopa cowboy-maailman kuuluisuuksista kertovaan National Cowboy Hall of Fame -henkilögalleriaan.

Paniolot nykyään

Millaista paniolojen elämä on nykyään? Ehkä se on hieman rauhallisempaa, mutta kyllä karjatilalla on nykyäänkin tehtävä kovasti työtä. Hyvä esimerkki tästä on Parkerin karjatila, joka sijaitsee Waimeassa Havaijin suurimmalla saarella. Tila on laaja, aitaa on satoja kilometrejä, ja karjaa on monta tuhatta päätä. Paniololla on paljon tehtävää, ja hän siirtää karjaa laitumelta toiselle lempihevosellaan ratsastaen.

Waimeassa voi työpäivän jälkeen nähdä ryhmän panioloja suositulla juomapaikalla – pukeutuneena farmareihin, cowboysaappaisiin ja cowboyhattuun, jonka ympärille on saatettu kietoa lei – kuuntelemassa omaperäistä slack-key-kitaramusiikkia tai laulamassa vanhan ajan suosittua havaijilaista laulua.

[Kuva s. 17]

Kuningas Kamehameha I

 [Kuva s. 18]

Karjaa merkitään polttomerkillä

[Kuva s. 18]

Pitkäsarvinen nauta

[Kuva s. 18, 19]

Vasemmalta oikealle: Archie Ka‘au‘a, Eben Low ja Ike Purdy

[Lähdemerkintä]

Paniolo Preservation Society/Dr. Billy Bergin

[Kuvan lähdemerkintä s. 16]

Hawaijisaaret: Mountain High Maps® Copyright © 1997 Digital Wisdom, Inc.

[Kuvan lähdemerkintä s. 17]

Parker Ranch/John Russell

[Kuvien lähdemerkintä s. 18]

Parker Ranch/John Russell