Liian lyhyt lapsuus

YKSIMOOTTORINEN lentokone jyrisi, kun se lisäsi nopeutta ja nousi kiitoradalta kohti tummanpuhuvaa taivasta. Lähtö oli mediatapahtuma, jota kuvattiin ja käsiteltiin uutisissa ja jossa toimittajilta sateli ihailevia kysymyksiä ja ylipursuavia kehuja. Kuka oli kaiken tämän huomion keskipisteenä? Ei koneen ainoa pätevä lentäjä eikä sen ainoa matkustaja, aikuinen mies, vaan matkustajan seitsenvuotias tytär.

Pikkutytön oli määrä ohjata konetta. Tavoitteena oli rikkoa jonkinlainen ennätys, ja aikataulu oli laadittu tiukaksi. Toimittajat odottaisivat seuraavassa pysähdyspaikassa. Niinpä tuo kolmen hengen ryhmä nousi koneeseen piittaamatta synkistä pilvistä. Lapsen istuinta oli korotettu tyynyllä, jotta hän näkisi kojetaulun yli, ja polkimia oli jatkettu, jotta hän ylettyisi käyttämään niitä.

Lento jäi kovin lyhyeksi. Äkkiä nousseessa myrskyssä kone menetti kurssinsa, sakkasi ja syöksyi maahan, ja kaikki kolme kuolivat. Media toitotti nyt ylistyksen sijaan surunvalitteluja. Jokunen toimittaja herätti kysymyksen, oliko media osaltaan vastuussa murhenäytelmästä. Monet alkoivat vaatia, että koneen ohjaaminen pitäisi kieltää lapsilta. Yhdysvalloissa siitä laadittiin lakeja. Kaiken sensaationtavoittelun ja yksioikoisten ratkaisujen taustalla piili kuitenkin syvällisempiä kysymyksiä.

Murhenäytelmä sai jotkut miettimään vakavasti erästä aikamme suuntausta. Nykypäivän lapset hoputetaan kiireesti läpi lapsuuden, kun heidän hoidettavakseen sälytetään aikuisten tehtäviä jo hyvin nuorina. Seuraukset eivät kieltämättä ole aina dramaattisia tai traagisia, mutta ne voivat vaikuttaa syvällisesti ja kestää pitkään. Tarkastelemme nyt muutamia  esimerkkejä siitä, millä tavoin lapsuus voi jäädä liian lyhyeksi.

Opiskelua hengästyttävään tahtiin

On ymmärrettävää, että vanhemmat toivovat lastensa menestyvän. Mutta kun tuo toive muuttuu kiihkeäksi haluksi, vanhemmat voivat kuormittaa lapsiaan kohdistamalla heihin liian suuria odotuksia liian varhain. Usein tämä alkaa varsin huomaamatta. On esimerkiksi yhä yleisempää, että vanhemmat järjestävät lapsilleen harrastuksia urheilusta musiikki- ja balettitunteihin. Monesti lapset saavat myös yksityisopetusta kouluaineissa.

Ei tietenkään ole väärin tukea lapsen lahjakkuutta ja harrastuksia, mutta voidaanko tässä mennä liian pitkälle? Kyllä selvästikin voidaan, sillä joillakin lapsilla tuntuu olevan lähes yhtä paljon paineita kuin stressaantuneilla aikuisilla. Time-lehti kirjoittaa: ”Lapsilla oli ennen lapsuus; nyt heillä on opinto-ohjelma. Lasten pitäisi voida purkaa vapaasti nuoruuden energiaansa, mutta heidät pannaankin ponnistelemaan hienon päämäärän hyväksi kuin työmehiläiset.”

Jotkut vanhemmat vaalivat sellaista toivoa, että heidän pienistä lapsistaan sukeutuisi urheilun, musiikin tai teatterin ihmelapsia. He ilmoittavat lapset jo ennen heidän syntymäänsä esikouluun siinä toivossa, että lasten menestymisen mahdollisuudet paranisivat. Jotkut äidit opiskelevat niin sanotuissa syntymättömien yliopistoissa, joiden kursseilla sikiöt saavat musiikkiopetusta. Tarkoituksena on tarjota virikkeitä niiden kehittyville aivoille.

Joissakin maissa lasten lukutaito ja matemaattiset taidot arvioidaan alle kuusivuotiaina. Huolta ovat herättäneet tällaisen menettelytavan mahdolliset haittavaikutukset tunne-elämään. Mitä esimerkiksi tapahtuu lapselle, joka ”reputtaa” esikoulussa? Kirjan The Hurried Child tekijä David Elkind sanoo, että kouluilla on taipumus leimata lapset liian nopeasti ja liian nuorina. Tämä johtuu hänen mukaansa pikemminkin asioiden hoitotavasta kuin tehokkaaseen opettamiseen liittyvistä syistä.

Mikä on sen hinta, että lapsista yritetään leipoa päteviä pikku aikuisia ennen aikojaan? Elkindistä on huolestuttavaa, miten yhteiskunta on alkanut ajatella, että lasten pitää pystyä kantamaan harteillaan samanlaisia taakkoja kuin aikuiset. Hän sanoo: ”Se heijastelee taipumustamme pitää nykypäivän lapsiin kohdistuvia yhä suurempia ja hellittämättömiä paineita normaaleina.” Käsitykset siitä, mikä on  normaalia lapsille, näyttävät tosiaan olevan käymistilassa.

Kiire voittaa

Monien vanhempien mielestä on ilmeisesti normaalia ja jopa suositeltavaa opettaa lapsille, että voittaminen on kaikki kaikessa, varsinkin urheilussa. Edessä väikkyvä olympiamitali on nykyään monen lapsen kannustimena. Päästäkseen hetkeksi paistattelemaan voiton tuoman kunnian loisteessa ja varmistaakseen hyvän toimeentulon aikuisuudessa jotkut lapset saavat nauttia lapsuudestaan vain ohikiitävinä hetkinä tai he joutuvat luopumaan siitä kokonaan.

Hyvä esimerkki tästä ovat telinevoimistelijatytöt. He aloittavat jo pieninä ankaran harjoittelun, joka panee heidän hennot kehonsa äärimmäisen lujille. Vuosien ajan he kehittävät taitojaan olympialaisia varten ja valmistautuvat niihin henkisesti. Luonnollisesti vain muutama voittaa. Tuntuuko häviäjistä silloin siltä, että lopputulosten hyväksi kannatti uhrata suuri osa nuoruudesta? Pitkällä aikavälillä sitä saattavat epäillä jopa voittajat.

Näiden pikkutyttöjen lapsuus voi vilahtaa ohi niin että mielessä on vain tinkimätön tavoite tulla huippu-urheilijaksi. Kova harjoittelu voi kuitenkin jarruttaa heidän fyysistä kehitystään. Joskus luuston kasvu hidastuu. Syömishäiriöt ovat yleisiä. Joissakin tapauksissa puberteetti viivästyy jopa vuosia. Toisaalta monilla tytöillä on nykyään päinvastainen ongelma: puberteetti alkaa tavallista aikaisemmin (ks. yllä olevaa tekstiruutua).

Lapset joilla on kaikkea paitsi lapsuus

Jos viihdemaailmaa olisi uskominen, voisi kuvitella, että unelmien lapsuus on kylpemistä kaikenlaisen ylellisyyden keskellä. Jotkut vanhemmat tekevät hartiavoimin töitä voidakseen tarjota lapsilleen kaikki mahdolliset aineelliset mukavuudet, kuten hienon kodin, rajattomasti ajanvietettä ja kalliita vaatteita.

Kuitenkaan ei ole harvinaista, että tällaisten perheiden lapset alkavat juoda ja käyttää huumeita ja muuttuvat pahantuulisiksi tai kapinallisiksi. Miksi? Monet ovat syvästi katkeria sen vuoksi, etteivät vanhemmat näytä välittävän heistä. Lapset tarvitsevat vanhempia, jotka rakastavat heitä ja pitävät heistä huolta. Vanhemmat, joilla ei ole tähän aikaa, luulevat ehkä tekevänsä töitä lasten onnellisuuden hyväksi – mutta vaikutus saattaa hyvinkin olla juuri päinvastainen.

 Lastenpsykologi Judith Paphazy puhuu ”vanhemmista, jotka molemmat käyvät työssä ja ovat hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa ja hyvin toimeentulevia”, ja sanoo, että tällaiset vanhemmat usein ”hemmottelevat lapsiaan, koska he alitajuisesti tietävät panostavansa tavaraan perheensä kustannuksella”. Paphazyn mielestä he yrittävät ”ostaa itsensä vapaiksi vanhemmuudesta”.

Lapset maksavat tästä usein kalliisti. He saattavat elää ylellisyyden keskellä, mutta heiltä puuttuu hyvän lapsuuden tärkein tekijä: vanhempien aika ja rakkaus. Ilman opastusta, kuria ja suuntaa he joutuvat aikuisten maailman kysymysten eteen liian varhain ja lähes valmistautumattomina. Kokeilisiko huumeita? Harrastaisiko seksiä? Purkaisiko suuttumusta väkivaltaisesti? Todennäköisesti he löytävät omat vastauksensa; niitä on tarjolla toveripiirissä sekä televisiossa ja elokuvissa. Seuraukset tekevät lapsuudesta lopun usein äkkiä ja jopa traagisesti.

Perheen toisena ”aikuisena”

Kun perheeseen jää yhtäkkiä vain toinen vanhemmista kuoleman tai eron vuoksi, lapset kärsivät usein henkisesti. Monet yksinhuoltajaperheet selviytyvät tietenkin mainiosti, mutta joissakin perheissä lasten lapsuus jää liian lyhyeksi.

On luonnollista, että yksinhuoltaja tuntee itsensä välillä yksinäiseksi. Jotkut antavat kuitenkin yhden lapsista – usein esikoisen – ottaa perheessä toisen ”aikuisen” paikan. Yksinhuoltaja saattaa epätoivoissaan uskoutua nuorelle pojalleen tai tyttärelleen ja kuormittaa näin lastaan ongelmilla, joita tämä ei vielä pysty kantamaan. Jotkut yksinhuoltajat tulevat henkisesti liian riippuvaisiksi lapsestaan.

Toiset taas laiminlyövät velvollisuutensa tyystin, jolloin lapsen on pakko omaksua perheessä aikuisen rooli. Johdannossa mainitut Carmen ja hänen sisarensa lähtivät tällaisen tilanteen takia elämään kadulle. He olivat joutuneet huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan, vaikka olivat itsekin vielä lapsia. Taakka oli heille liian raskas.

On selvästikin vaarallista antaa lapsen kannettavaksi liikaa vastuuta liian nuorena, ja sitä tulisi varoa, jos suinkin mahdollista. Onneksi aikuiset voivat kuitenkin tehdä jotain sen hyväksi, että heidän jälkeläisensä saavat nauttia onnellisista lapsuusvuosista. Tarkastellaanpa muutamia hyväksi havaittuja keinoja.

[Tekstiruutu s. 6]

Varhaisen puberteetin ongelmia

Saavuttavatko tytöt puberteetin nykyään nuorempina kuin ennen? Tästä kiistellään tiedemiesten keskuudessa. Jotkut sanovat, että 1800-luvun puolivälissä tytöt tulivat puberteetti-ikään keskimäärin 17-vuotiaina, mutta nykyään jo alle 13-vuotiaina. Vuonna 1997 tehdyn tutkimuksen mukaan, johon osallistui 17000 tyttöä Yhdysvalloissa, noin 15 prosentilla valkoisista ja 50 prosentilla afroamerikkalaisista puberteetin ensimmäisiä merkkejä näkyi jo kahdeksanvuotiailla! Jotkut lääkärit kuitenkin kyseenalaistavat nämä tulokset ja varoittavat vanhempia pitämästä erittäin varhaista kypsymistä ”normaalina”.

Tilanne on joka tapauksessa haasteellinen niin vanhemmille kuin lapsillekin. Time-lehti kommentoi: ”Fyysisiä muutoksia ongelmallisempi on varhaisen seksuaalisen kehittymisen mahdollinen psyykkinen vaikutus lapsiin, joiden pitäisi vielä lukea satuja eikä torjua lähenteleviä miehiä. – – Lapsuus on muutenkin niin lyhyt.” Kirjoituksessa herätettiin huolestuttava kysymys: ”Jos nuorten tyttöjen keho tekee heistä aikuisia ennen kuin heidän sydämensä ja mielensä on siihen valmis, niin mitä menetetään lopullisesti?”

Usein tyttö menettää viattomuutensa – kun häntä käytetään seksuaalisesti hyväksi. Eräs äiti sanoo suorasukaisesti: ”Ikäistään kypsemmiltä näyttävät tytöt ovat kuin mettä [mehiläiselle]. He vetävät puoleensa vanhempia poikia.” Jos tyttö painostetaan sukupuolisuhteisiin hyvin nuorena, se voi tulla kalliiksi. Hän voi menettää itsekunnioituksensa, puhtaan omantunnon ja jopa fyysisen ja henkisen terveytensä.

[Kuva s. 5]

Liian kiireinen aikataulu voi tuottaa ongelmia

[Kuva s. 7]

Voimakkaan kilpailuhengen lietsominen lapsissa voi viedä ilon liikunnasta ja peleistä

[Kuva s. 7]

Tavara ei korvaa hyviä vanhempia